Marja-Liisa Julkunen Joensuusta avaa pelin

”Kyseessä on Olavi Paavolaisen – ehkä juuri kirjan synnnyttämän kohun vuoksi – viimeiseksi jääneestä kirjasta ’Synkkä yksinpuhelu’, jota sotapäiväkirjaksikin kutsutaan.
Paavolaisella oli tapana kirjoittaa pieniä lappusia, jotka olivat julkaistavan kirjan pohjana. Synkän yksinpuhelun laput alkavat 8.8.1939 ja päättyvät 8.11.1945.

Paavolaisen hyvä ystävä Matti Kurjensaari pitää ”avainlappuna” seuraavaa: ’Tiedän, että sodan hemkilökohtainen elämättä jättäminen on se syöpä, joka kaivaa sisimpääni. Sillä sota on ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää. Olkoon se oikein tai ei – sama se. Riitelen tuosta asiasta ehtimiseen poikien kanssa. TK-miehenä oleminen on naurettava, tragikoominen korvike. Jos en olisi upseeri, tahtoisin olla rintamalla. En pelkää kuolemaa, mutta upseerina pelkään vastuuta toisten elämästä.’”

”Kuinka ollakaan, olen juuri lueskellut Panu Rajalan Paavolais-elämänkertaa ’Tulisoihtu pimeään’. Siinä tietenkin käsitellään perusteellisesti Synkän yksinpuhelun (1946) valmistelua ja sen saamaa vastaanottoa. Paavolainen jäi kiinni jälkiviisastelusta eli päiväkirjansa muokkaamisesta ja joistain asiavirheistä, joihin tartuttiin hanakasti. Rajalan arvelun mukaan mustamaalauksessa kunnostautui erityisesti V. A. Koskenniemi vaimoineen, mutta innolla paneutuivat haukkumiseen myös monet muut Paavolaisen aikaisemmin mollaamat tahot ja muutoin vain innokkaat piskit.

Toki myötämielisiäkin arviointeja oli, mutta yleiskuva jäi kielteiseksi. Kunnianpalautus tuli vasta 1960 Eino Leinon palkinnon muodossa.”

Vexi Lehto Salosta on jo tarttumassa Paavolaisen vihdoin julkaistuihin Neuvostoliiton retken ylöskirjauksiin.

”Visakirja olen lukenut muistaakseni 70-luvulla, eikä se silloin ilmeisesti tehnyt minuun suurta vaikutusta. Ilmestymisajankohtanaan kirja on varmasti ollut järisyttävämpi.

Paavolaisen kirjoja olen vuosikymmenten varrella lukenut, ’uusimpaankin’ aion tutustua kunhan saan ’Volga virtaa nyt Moskovaan -teoksen käpäliini. Paavolaisen kirjat ovat tutustumisen ja lukemisen arvoisia.”

Helsinkiläinen takavuosien pallovirtuoosi (ja muuten visaäijän joukkuekaveri) V-P Salminen avaa mukavan pesishenkisissä tunnelmissa.

”Syyskauden avauksessa en saanut visalukkarin syötöistä aikaan muuta kuin huteja. Mutta nyt lähtee. Toivottavasti ei mene takalaittomaksi.
Olavi Paavolainen on näköjään sivuutettu kirjavisassa 24 vuoden ajan. Tämä ei kylläkään kerro mistään yleisemmästä unohduksesta. Uusia Paavolaiseen liittyviä julkaisuja kun on saatu ihan viime vuosinakin.

Lennokas tyylitaituri, keikaroiva kameleontti – suomalaisittain Paavolainen edustaa kulttuurikirjoittamista parhaimmillaan ja pahimmillaan. ’Olen temmannut irti älyn katkaisijan ja antanut vain tunteen ja vaistojen puhua.’ (Lähtö ja loitsu)”

* * *

Mauri Panhelainen Jyväskylästä tuumailee teoksesta näin:

”Synkkään yksinpuheluun sisältyy sisältyy kasapäin kiinnostavia episodeja ja havaintoja. Syyskuussa 1941 – menestyvän hyökkäysvaiheen vanavedessä – TK-miehet Paavolainen, Martti Haavio ja Sakari Pälsi kiertelevät tutkimassa ja valokuvaamassa Itä-Karjalan valloitettuja kyliä.

Paavolainen panee merkille, että karjalaisväestö on laimean myötäsukainen uusille isännille. Sen sijaan vepsäläiset, joiden vauraan näköisiä kyliä löytyy Äänisen rannoilta Petroskoin valtauksen jälkeen, ovat pidättyväisiä, suorastaan torjuvia. Haavio sanoo, että vepsäläiset ovat Itä-Karjalan hämäläisiä, mutta Paavolaisen mielestä kylmyyttä ei voi noin yksinkertaisesti selittää.”

Espoolainen Eero Reijonen on ratkonut visaa sivistävissä maisemissa.

”Visaisännän ajoitus pakottaa lomailevan visakallon varjoon, toki kirpeän juoman kera. Ja jättämään vaimon agoralle pitämään kojukauppiaille synkkää yksinpuheluaan. Puitteet ovat toki sopivat; ikkunan alla olevan aukion nimi näkyy olevan Sokrates.

Tekijästä on visaajalle muodostunut ristiriitainen kokonaiskuva. Visakirja, kirjailijan merkkiteos on kestänyt hyvin aikaa, tai oikeastaan se on uudelleen ajankohtainen. Valitettavasti.

Tekijän ajan johtavimpana arvostelijana suorittama Pentti Haanpään ’Kentän ja kasarmin’ teurastus 20-luvun lopulla oli joukon mukana ajamassa Piippolan kirjailijaa julkaisukieltoon, joka vaikutti paljon rankemmalta seuraukselta kuin kannakselaisen kansanedustajasuvun vesan saama omiensa selänkääntö. Haanpään saama arvostelu oli yksi törkeimmistä ja sitä paitsi yksi täysin metsään menneistä arvioinneista ikinä. – – –

Olen Paavo Haavikon kansaa melkein samaa mieltä siinä, että kirjailijoista Suomeen riittäisivät Aleksis Kiven ja Pentti Haanpään patsaat. Jälkimmäistä saataneen odottaa hamaan maailma tappiin.

Veteli tuleva visakirjailija onneksi korville ns. ystäviäänkin, tässä tapauksessa ihan aiheesta ”Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932) ” on puolihävytön ja muutenkin mukava luettava ja opetti varmaan Mika Waltariakin ns. tavoille. – – –

Ensimmäinen muistikuva visateoksesta on ajalta ennen lukiota ’Tossusta’, jota myös Sörkän Norssiksi tituleerattiin. Joku varhaiskypsä vekara, todennäköisesti joku ylempien luokkien ns. ’Tannerin-koplalaisen’ pikkuveli piti äidinkielen tunnilla esitelmän visakirjasta. Itse esitelmästä en muista mitään, mutta jälkiseuraamukset sitä paremmin. Koulumme vararehtori, sama maantiedonlehtori, jota Alpo Ruuth kuvaa kirjassaan ’Kämppä’, omisti koko seuraavan maantiedontunnin siihen, että hän valisti meitä totuuksilla suuresta naapurikansasta, siitä jota kuvaamaan on olemassa viisikirjaiminen sana, jota kouluhallitus on kieltäytynyt käyttämästä.

Kotona kaivoin tietysti esiin tämän mielenkiintoisen kirjan. Pettymyksekseni Myklen ’Punainen rubiini’, kaverilta lainattu kohukirja, oli tuntunut pojankossista paljon kiinnostavammalta. Niin se nuoruus kuluu: Tämä vanha äijänkäppänä Sokrateen aukion varrella ei enää paljon välitä minkään värisistä rubiineista, mutta synkkää yksinpuhelua hän kyllä arvostaa.”

* * *

Tamperelainen Jari-Pekka Vuorela sanoo tehtävää helpoksi tapaukseksi…

”Mutta vihje tarjoaa kiintoisaa suomalaista kustannushistoriaa. Ensimmäisen painoksenhan julkaisi WSOY, mutta myöhemmät Otava. Pingviinikirjoihin Paavolainen pääsi tosiaan Kailan, Reichin ja kumppanien kanssa.

Kun luin kirjan koululaisena, elettiin jo television ja supermarkettien aikaa, mutta melkein puolen vuosisadan kuluttua tajuan, että useimmille sota ei silloin ollut muinaishistoriaa.
Paavolainenhan oli silloin jo kuollut vietettyään viimeiset vuotensa Radioteatterin johtajana. Eipä hänestä kai siinäkään hommassa suurta haittaa ollut.
Niin sanoakseni ammatillisista syistä Synkkä yksinpuhelu on epäilemättä edelleen helpoimmin sisäistyviä sotakirjoja.”

Raila Rinne Helsingin ”Pasilan vihreältä laidalta” kiinnittää myös huomionsa laatuisaan pokkarisarjaan.

”Vinkin kirjailijanimet johdattivat Otavaan, joka näkyy 1980-luvulla julkaisseen taskukirjasarjaa Pingviinikirjat. Omakin Synkän yksinpuhelun kappaleeni kuuluu tähän aiemmin kokonaan havaitsemattomaani sarjaan ja on painettu 1982. Kiitoksia, tulipa nyt sekin sarja tutuksi.”

Ossi Lehtiö Tervakoskelta on lukenut leimoja kirjailijan nahasta

”Useita ja erilaisia leimoja kirjailijaan lyötiin sotien välillä, kun hän siivosi lastentarhaa. Osallistuminen Hitlerin mahtaviin propagandatilaisuuksiin leimasi hänet vähintään natsiksi. Piti oikaista kuvaa ja lähteä sinne, minne osa natseistakin lähti sodan jälkeen. Ja matka suureen ja mahtavaan Staliniaan oli sitten vuorossa, vaan se ei siis ehtinyt aikalaiskirjaksi.

Sodan jälkeen Olavi Paavolaisen pettymys purkautui rajuna ja mielenkiintoisen kirjan nimeltä Synkkä yksipuhelu. Siinä hän tavallista paremmin kansainväliseen tietoon päässeenä purkaa tuntojaa. Ja taas oli älämölö valmis.”

Perusvisalainen Pertti Vuorela Espoosta päättää tämän kerran muistelot.

”Muistan lukeneeni Synkän yksinpuhelun vasta joskus 1960-luvulla opiskeluaikana. Se hautautui kuitenkin muiden myllerrysten ja opintokiireiden alle. Päiväkirjan tarkkuus, poleemisuus ja mainio kieli jäivät silti mieleeni.

Luin nyt uudestaan päiväkirjaa. Edelleen kiinnittää huomiota se, että Olavi Paavolainen oli eläytyvä ajan ja hetken tarkkailija, joka huomasi nykykielellä sanottuna myös heikot signaalit. Hän kirjoitti tuosta ajasta epäilevää monologia, joka kyseenalaisti virallisena totuutena pidetyt asiat. Kirjassa on myös tarkkoja havaintoja rintamalta ja jopa vankileiriltä kuten TK-mieheltä sopii odottaakin. Tuntuu myös siltä, että tuodessaan esiin virallisen totuuden kääntöpuolen, se valmisti maaperää Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle. Kielellisestikään teksti ei tunnu vanhalta.”

Paavolaisen tunnistajia olivat myös Juhani Niemi, Hanko ja Aulikki Holma, Turku.

Palkittu olkoon Vexi Lehto. (rb)

Viikon 42 sitaatti

Kesällä tuli kuluneeksi 30 vuotta tämän maansa erään tunnetuimman kirjailijan kuolemasta. Tätä Garcia Marqueziinkin rinnastettua lyhyen proosan mestaria suomennettiin vielä 1990-luvullakin, ja sitä satoa on myös visateos. Sen yli sadasta ”hakusanasta” löytyy kiehtovaa väkeä: amfisbaina, basiliski, eläin josta E. A. Poe uneksi, kahlittu emakko, musteapina ja monia muita.
Kuka on kirjoittanut ja minkä mainion teoksen? Vastaukset 26.10. mennessä osoitteeseen Demokraatti/ Kirjavisa, PL 338 tai kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Englannin kielessä esiintyy sanonta ’grin like a Cheshire cat’ (’irvistää kuin Cheshiren kissa’). Sen syntyperää on yritetty selittää monin eri tavoin. Yksi selitys on, että Cheshiren seudulla myytiin aikoinaan irvailevan kissan muotoisia juustoja. On myös väitetty, että Cheshiren nimeäminen kreivikunnaksi (earldom) olisi herättänyt suurta hilpeyttä alueen kissoissa. Yhden tulkinnan mukaan Rikhard III:n aikaan alueella toimi Caterling-niminen metsänvartija, joka virnisteli kammottavalla tavalla salamesästäjiä jahdatessaan.”