Veikko Huuska on ratkonut tehtävää siellä sun täällä ja kaivanut esiin vanhan haastattelunkin.

”Nyt teetti työtä, välillä kävin Virossa ja sitten vielä Lapissa, jolloin otin ihan työn kannalta, mutta pätkäselvittely tuotti nähdäkseni tulosta.

Eli Sirkka-Liisa Tulonen alias Sirkka Selja (1920-2017). Teosta en ehtinyt varmistaa kirjastolaitoksen avulla, vaikka Tampereen Metsonkin ohi kävelin, mutta tuli kiire Werstaan Holodomor-näyttelyn avajaisiin, vaikuttava itsessään, mutta etenkin historiallisen nykyhetken valossa.

Tuossa Maijan, voi sanoa kerrassaan mainiossa, haastattelussa on muun muassa tämä katkelma, liittyen varsin varhaiseen hetkeen Pablo Nerudan kanssa: “’Katso nyt, meillä on samanlaiset nenät.’ Sirkka Selja on aina ollut innokas valokuvaaja on kaikkialla, samoin kirjoja, muistoja, rakkaita muistoja: Pablo Nerudan teoksen välistä putoaa runoilijan valokuva, jossa omistuskirjoituksen lisäksi on nuolen lävistämät sydämet. Vuosiluku on 1955.

‘Pidin hirveästi hänen runoistaan. Kun hän kävi Suomessa, jossain ravintolassa oli juhlat hänen kunniakseen, ja minä istuin hänen vieressään. Olipa jonkinlainen romanssikin, mutta kaikkea en kerro.’ ”

Tarmo Tikka antaa menovinkin.

”Sirkka-Liisa Tulonen kirjoitteli kaiken aikaa jo koulutyttönä ja tiesi tulevansa kirjailijaksi mutta ei aavistanut, että hänestä tuli runoilija. Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi teoksesta hän sai käytännön ohjeita. Hän ei kertonut juuri kenellekään kirjoittavansa runoja. Hän lähetti salaa niitä WSOY:lle ja sai yllätyksekseen tarjouksen kustannussopimuksesta.

Hän kertoi kirjoittavansa eniten aamuhpäivällä, syksyllä ja talvella. Kesäaika oli hänen mielestään lyhyt, kaunis ja ihana. Kotikylänsä Putula, sen luonto ja ihmiset olivat hänelle tärkeitä ja myös innoituksen lähteitä.

Putulassa on eräs erikoisuus. Yksityinen kirjasto! Kyläläiset perustivat sen kunnan lakkautettua kylän kirjaston. Kannattaa käydä! Siellä on valtava määrä myytäviä kirjoja, lainaamo, kahvio ja pieni museo. Sen perustamisessa ja tukemisessa hän oli merkittävä tekijä.”

Sirkka Seljan alkuperäinen sukunimi oli siis Tulonen, ei Turunen, kuten kahdessa edellisessä vastauksessa alunperin sanottiin, mikä jäi visan printtiversiossa korjaamatta.

Sirpa Taskinen sen toki tiesi. Hän luonnehtii Seljan runoja luettaviksi, mutta itselleen etäisiksi.

“Sirkka Selja ehti pitkän elämänsä aikana julkaista runoja seitsemänkymmentä vuotta. Runokokoelmia on parikymmentä, lisäksi hänen tuotantoonsa kuuluu näytelmä ja kaksi kuunnelmaa.

Hänet yhdistettiin aikanaan Olavi Paavolaiseen ja moneen muuhunkin, Pablo Neruda kuului hänen ihailijoihinsa. Hän sai Valtion kirjallisuuspalkinnon 1958, Pro Finlandia -mitalin 1970, Aleksis Kiven palkinnon 1987 ja P. Mustapää -palkinnon 2007. Hän oli myös vuoden runoilija 2001. Palkintoperusteluiden mukaan ‘jatkuvasti ajankohtainen Selja on oman tiensä tinkimätön kulkija, lyyrikko vailla vertaa unen ja valveen rajapinnoilla, mystisen luonnon kuvaaja lempeästi, herkästi, huumorilla.’”

Juhani Niemi hehkuttaa Seljan runoutta tähän malliin.

”Sirkka Seljan poikkeuksellisen laaja runotuotanto ilmestyi kahdeksan vuosikymmenen aikana alkaen esikoisteoksesta 1942 ja jatkuen 2000-luvulle. Runoilija Sirkka Selja on Taman lauluista lähtien ihastuttanut lukijoita persoonallisesti eletyllä luonnontunteellaan. Seljan runous tarjoaa katsomuksia ja tekee sen hienovaraisen ehdottomasti. Runokuvaston avainkohtia ovat nainen ja vesi, luonto ja eläimet. Mahdollisen ja mahdottoman, unen ja todellisuuden päällekkäisyys on runoissa tuntuvasti läsnä. Selja oli suomenkielisen proosarunon sekä surrealistisen runon edelläkävijä.”

Unto Vesa kävi ensiksi harhapolulla.

Seljan tunnisti myös Helena Nurmio. Palkinto Tarmo Tikalle.

Visasitaatti 16

Joensuulaislähtöinen, heti esikoisromaaninsa jälkeen Suomi-palkittu kirjailija on kerännyt kiitosta myös teatterin saralla. Hänen näytelmiensä käännökset ovat olleet esitetyimpiä suomalaiskirjailijoiden teoksia maailmalla viime vuosikymmenellä.

Kuka on kyseessä, mikä teos? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 14.10. klo 12. Yhdelle palkinto.

”Näiden tapahtumien seurauksena Jumala muuttaa isäni taloon asumaan ja kanttori veisaa tuvassa harva se päivä, mutta ukkini puhuu aina vain vähemmän, niittää heinää suu viivan muotoisena tai istuu kuistilla tyhjyyteen katsellen. Eräänä päivänä ollessaan yksin järven rannalla ukkini tekee katiskasta suuren rotanpyydyksen ja kun katiska on niin täynnä rottia, että ne oikein kuhisevat, ottaa ukkini pyydyksen käteensä ja heittää sen veteen. Rannalta hän katselee, kun rotat kamppailevat hengestään. Ne takertuvat katiskan verkkoon, mutta lopulta kuitenkin hukkuvat.”