Markku Tuomala ehti ensimmäisenä.

”Nyt tultiin kirjavisassa pitkästä aikaa niin sanotusti tontille. Jonkin aiemhmankin visaviikon vastauksen olen löytänyt, joskus ilman omaa tietoa googhlailemalla, joskus vasta vastausajan umpeuduttua. Tällä kertaa ensi aavistukseni osui kuitenkin heti kohdalleen, ja vahvistus tuli kirjailijan syntymävuodesta. Seuraavaksi kelpasikin sitten mennä hakemaan kirjahyllystä itse kirja ja varmistua sen alkusanoista.

Ihastuin Kurt Vonnegutin kirjoihin jo teini-iässä, lukiossa esitelmöin Titanin seireeneistä, joka oli silloin mielestäni se kaikkein paras hänen kirjoittamistaan. Kaikkia hänen kirjojaan en lukenut silloin enkä ole lukenut edelleenkään, jossakin vaiheessa siirryin eteenpäin ja Vonnegut jäi. Muutama kirja kuitenkin säilyi hyllyssä, ja aivan viime vuosina olenkin palannut niiden pariin lukien mm. visakirja Siniparrankin ja yllätyin siitä, kuinka hyviltä ne taas tuntuivat. Pitäisi kenties tulevan juhlavuoden kunniaksi uskaltautua lukemaan jopa se Titanin seireenitkin jälleen. Ja Äiti Yö. Ja…”

Sirpa Taskinen noteerasi juuri tuon Vonnegutin merkkipäivävihjeen.

”Tosiaan, Kurt Vonnegutin (1922-2007) syntymästä tulee ensi vuonna sata vuotta. Hän kärsi ilmeisesti elämänsä loppuun saakka sotakokemuksistaan. Sotavankina hänet vietiin Dresdeniin, jonka tuhosta hän sittemmin kirjoitti kuuluisimman romaaninsa Teurastamo 5.

Monissa romaaneissaan hänellä on joku hokema, joka toistuu toistumistaan. Visassa etsityssä Siniparrassa (1987, suom. 1988) sellaista ei (onneksi) ole, mutta muuten ironinen tyyli ja musta huumori ovat taattuja tavaramerkkejä.”

Mauri Panhelainen painelee muun muassa vaiettuun historiaan.

”Kurt Vonnegutin romaani Siniparta on lavastettu armenialaisen kuvataiteilijan Rabo Katabekianin omaelämäkerraksi, jossa päähenkilön äiti pelastuu vuioden 1915 armenialaisiin kohdistuneen joukkomurhan ruumiskasan alta teloittajien huolimattomuuden vuoksi. Hänellä on suu täynnä timantteja, osin hampaisiin kiinnitettyjä, osin irrallisina, joita hyödyntämällä hän pääsee pakoon, ensin Ranskaan ja myöhemmin aloittamaan uuden elämän Yhdysvalloissa.

Kirjassa nousee toistuvasti esiin armenialaisille kipeä aihe, kiistelty kansanmurha ajalta, jolloin kansainvälinen oikeus ei tuntenut vielä koko käsitettä. Sen alkusoittona nähtiin välivaltaisuuksia jo 1800- ja 1900-luvun taitteessa, mutta varsinainen nuorturkkilaisten tekemä tuhotyö(nykyisin puhuttaisiin etnisestä puhdistuksesta) toteutettiin 1915, jolloin ainakin 300 – 400 000 armenilaista menetti henkensä, joidenkin tutkijoiden mukaan jopa 1,3 miljoonaa ihmistä. Kuten tiedämme, eivät väitettyyn kansanmurhaan liittyvät kiihkeät tunteet ja poliittiset intohimot ole runsaassa vuosisadassa juurikaan jäähtyneet., sillä nyky-Turkki kiistää teon.

Vonnegutin visateos Siniparta on saanut nimensä lastensadusta, jossa aatelismies menee naimisiin ties monenneko kerran. Hän tuo lapsimorsiamensa suureen linnaansa ja sanoo, että hän saa oleskella kaikissa huoneissa paitsi yhdessä, jonka oven hän osoitaa morsiamelleen. Sadun mukaan Siniparta yllättää – tietenkin – vaimonsa kurkistamasta ovenraosta kiellettyyn huoneeseen, joka on täynnä aikaisempien vaimojen ruumiita.

Armenialaisella taiteilija Katabekianilla puolestaan on naimakaupan seurauksen hallussaan New Yorkin Long Islandilla suuri merenrantatalo ja sen pihassa vanha aitta. Aitta on täynnä taideteoksia mutta sinne ei kellään ole pääsyä. Ohimennen taiteilija kertoo menettäneensä toisessa maailmansodassa toisen silmänsä, mutta matkustellessaan sitten rintaman takana hän saattoi tehdä huomattavan edullisia kauppoja ostaesssaan tauluja epätoivoisiin tilanteisiin ajautuneilta henkilöiltä. Yksi niistä oli väärennetty Gauguin, ”mikä oli minulle ihan oikein”. Taiteen maailmassa opportunistit ovat opportunisteja ja vorot ovat voroja, hän toteaa ironisesti.

Ja kaikki tämä on vasta alkua New Yorkissa asuvan yksisilmäisen armenialaisen pitkälle omaelämäkerralle, jossa päähenkilö myy taulunsa, sijoittaa rahansa pörssiin ja ryhtyy elämään taiteilijoiden, huijareiden ja naisten seurassa värikästä elämäänsä vonnegutilaiseen tapaan.”

”Nasta pikkujoululahja Visakympiltä. Ja samaan syssyyn sain oivan isänpäivälahjan perheeltä. Kone on vapaassa käytössä koko sunnuntain. Ja tämähän ei tiedä koskaan hyvää Visiiriparalle.”

Noin aloittaa varoitellen Eero Reijonen, ja tuleehan sitä tekstiä taas täyslaidallinen. Hauskaa, tajunnanvirtaista ja oivaltavaa. Tässä muutama poiminta:

”Viisirin mainitsema Top-12 opus Teurastamo 5 vaikuttaisi, jos taustoja ei muuten olisi tiedossa, tilaustyöltä. Tismalleen vuoden 1969 tarpeisiin istutetulta se vieläkin maistuu. Vietnamista alkoi tuolloin tulla ihan liikaa sinkkiarkkuja koti-Jenkkilän multiin ja maailmassa oli muutoinkin meneillään ajanjakso, joka ainakin iskulauseiltaan kehoitti rakastamaan rauhaa. Kuvat napalmilla pommitetuista kylistä ja palavista lapsista olivat herättäneet uuden sukupolven: Dresdenin tulimyrskylle ei tarvitse hakea muuta visuaalista vastinetta. Riittää kun avasi päivän lehden, vaikkapa sen saman, joka oli kulttuurisivuillaan noteerannut Teurastaomo 5:n valioluokkaan. – – –

Ollakseen selvää jatkumoa Teurastamo 5:lle, visakirja on ilmapiiriltään täysin erilainen. No, ajassa poukkoillaan molemmissa eestaas ja entinen sotavanki on tarinan päähenkilönä. Tässä ne kerrontatekniset yhtäläisyydet sitten olivatkin. Muita yhtäläisyyksiä löytyy sitten piisalti asti.

Tiedän, että väite on omituinen, mutta Visakallosta Teurastamo 5 on huomattavasti optimistisempi teos kuin visakirja Siniparta. Aikaakin on kulunut näiden kirjojen välillä melkein 20 vuotta ja maailma ympärillä on muuttunut. Vonnegutin viimeinen, suomeksi postuumina julkaistu, teos on nimeltään Maaton mies (2007). Oikeastaan jo tämä visaopus on sitä. Mielipiteet oman maan asioiden hoidosta ovat koventuneet. Yksi asia on selvä: sisään upotetuista sutkautuksista huolimatta Maaton mies -kokoelma on Vonnegutin pessimistisin teos. – – –

Visakirjan tarina on pohjavireeltään, ainakin Vonnegutin mittakaavan mukaan hyväntuulisesti kirjoitettu, mutta sanomaltaan realistinen ja kyyninen. Näin siis jopa Vonnegutin omalla asteikolla mitattuna. Visateos pyrkii ja myös osittain onnistuu olemaan pätevä poikkitaiteellinen teos. Vonnegut liikkuu toki liukkaalla jäällä: fiktiivisen, abstraktisen, ekspressionistisen taidemaalari Rabo Karabekianin kirjallinen elämänkerran ja hänen massiivisen taulunsa sisältämien tarinoiden kerronta tuntuu vaikeusasteeltaan aluksi liian haastavalta. Vaikeuskerronta ei kuitenkaan kannatta lähteä pudottamaan. On katseltava vielä yksi kaksoislutz. Ja tapahtuu se, että homma alkaa toimia.

Legendaariseen Siniparran hahmoon löytyy vain juuri havaittava yhteys: naisen uteliaisuus miehen tarkasti varjeltua salaisuutta kohtaan. Rabo Karabekianin aarrekammiossa ei toki roiku edellisten vaimovainajien ruumiita. Ruumiita kyllä esiintyy, satamäärin jopa, mutta Karabekian ei ole niiden surmaaja, vaan tapahtumien ainutlaatuinen kuvaaja. Tämä Kurt Vonnegutin Siniparta ei ole irstas vaimonsurmaaja, vaan loistava taiteilija. Asia jota useimmat kanssaeläjät ovat epäilleet jo vuosia. Kenties tämä on se suurin salaisuus, joka Circe Bermanille, eräänlainen homerolainen Seireeni hänkin, selviää. Ainakin ajan kanssa.

Hienoa tarinankuljetusta tapahtuu pitkin romaania. Kirja on nautittavaa luettavaa. Narratiiveihin tykästyneet löytävät teoksesta hienoja yksityiskohtia: helmenä ehkä Rabo Karibekianin mentorin ja mustasukkaisen kilpakosijan Dan Gregorianin rakastajattaren Marileen huikeat vaiheet. Marileenista, joka Mussoliiniin sitoutuneen Dan Gregorianin kanssa livahtaa Italiaan, tulee erinäisten kommervenkkien jälkeen Portomaggioren kreivitär. Huimia käänteitä kokenut Marilee sai vasta vähän ennen sodan loppua tietää, että hänen miehistä pitävä aviosiippansa oli brittien johtava, vaikkakin saamaton vakooja Italiassa. Paljastuminen tiesi teloitusta ja Marilee oli nyt kreivitär, joka ei ainakaan Brunon kaltaista miestä kaivannut.

Visakirjaa on oikeastaa hyvinkin leppoisaa lueskella. Teurastamo 5:ssä lukijalta edellytetty valmiustila on nyt poissa. Lukija voi rauhassa nostaa jalat rahille, siemaista hiukan punkkua ja antaa tarinan viedä. Kaikki Vonnegutinsa lukeneet toki tietävät, että tarkkana on oltava. – – –

Mutta loppuhuipennus on sitten upea. Jopa Kurt Vonnegut ylittää tasonsa.

Teoksen lopussa tapahtuva teemojen kokoaminen ja Vonnegutin rakentama yhteys Dresdenin tulimyrskyn ja vankileirin tapahtumiin kruunaavat loistavan suorituksen. Lopullinen yhteys tarinoiden Sinipartaankin osoittautuu häämääväksi. Toki naiset, ainakin Circe Bernan, eräänlainen seireeni hänkin, ovat uteliaita, ja palavat halusta nähdä, mikä aarre tämän Siniparran kuuden lukon avulla suojatussa peruna-aitassa on kätkettynä. Jos kaivaa syvemmältä, voi etsijä löytää Siniparran selkeän sydäntäsärkevän totuuden ihmisen kummallisesta halusta ensin luoda ja sitten tuhota se mitä hän rakastaa. – – –

Circe Bermanin suuhun Vonnegut laittaa visakirjassa taatusti myös omat fiiliksensä kirjojen työstämisestä. Rabo kysy Seireeniltä (tämä älykäs nainen on salanimellään myös menestyskirjailija Polly Madison, jota ihaileva ja kadehtiva Paul Slazinger kutsuu purkkajengin Homerokseksi), mikä on kirjailijan elämän kohokohta…upeat arvostelut vai ruhtinaallinen ennakko, vai kenties elokuvaoikeuksien myynti?! Vai se ainutlaatuinen kokemus, että kun näkee jonkun lukevan omaa teostaan? Rouva Bermanin vastaus on naseva: ’Minun orgastinen hetkeni koittaa silloin kun saan viskattua käsikirjoituksen kustannustoimittajalle ja sanoa: Tässä, pidä hyvänäsi. Minä en ikinä halua nähdä sitä!!'”

Niin se käy. (Vai onko hirtehisten one linereiden kuningasta soveliasta siteerata näin lopetukseksi, kun tuo toteamus oli Teurastamo 5:ssa kuoleman kuittaus?)

Vonnegutin tunnistivat myöst Tarmo Tikka ja Helena Nurmio. Palkinto Markku Tuomalalle. (rb)

Visasitaatti 20*

Hymyä, ellei jopa ääneen naurua marraskaamoksen keskelle tuo tämä kirja, joka ilmestyi 50 vuotta sitten, kirjailijan tasavuotissyntymäpäivänä muuten. Teoksen suomennoksen nimellä on tehty laulukin.

Enemmittä vihjeittä kysytään: kuka, mikä ja mitä muuta kirjasta on sanottavana?

Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi 29.11. mennessä. Yhdelle palkinto.

”Hän vastasi tervehdykseeni jyl­hällä ketunmetsästyshuikkauksella. Nähtävästi niillä henkilöillä, jotka ovat pitkään kuuluneet Britannian ketuille niin kohtalokkaisiin järjestöihin Quorniniin ja on myöhemminkin taipumus käyttää normaaliproosasta poikkeavaa kieltä.
”Siinähän sinä olet, senkin koltiainen.”