Hyvinhän visassa kävi, mutta paremminkin olisi voinut mennä, onhan kirjailija ollut Zaida Bergrothin upean elokuvan ansiosta taas erityisen ajankohtainen kuluneen vuoden aikana.

Raila Rinne pistää visan käyntiin niin sanotulla aavistuslähdöllä.

“Tällä kertaa luotan intuitiooni ja vastaan Tove Jansson, Suuri tuhotulva, 1945.

Vesa Kautto on samoilla linjoilla.

“Talo, jossa on taivaansininen, keltainen ja pilkullinen huone, on Muumitalo. Sitaatissa mainittu sade viittaa siihen, että kyseessä on Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva (1945), ensimmäinen muumikirja.”

Myös Sirpa Taskinen ja Unto Vesa olivat tuhotulvakirjan kannalla. Mutta eipä ollut se Toven teos haussa.

Vaan mikä, Leena Nordfors?

“Isä, jonka kodissa on sininen, keltainen sekä pilkullinen huone. Ai, oikeastiko?

Tämä kyseinen mieshenkilö näkee timanttien loistetta sadepisaroissa valaistessaan pimeää pihaa taskulampulla – siis romantikko. Tunnen tämän henkilön! Olin heti täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä on joku tuttu. Kasvot eivät vain tahtoneet nousta muistin kätköistä ja nimeäkään en muistanut. Joku vanha tuttava, kaukainen, mutta joskus läheisempi. Ei ehkä kuitenkaan läheinen millään intiimillä tasossa… noloa! Kirjoituksessa oli jotain melkein käsinkosketeltavan tuttua ja pitäisi vain tajuta, kuka kirjoittaa noin.

Oivaltamisen riemua: Kyseinen katkelma on Tove Janssonin kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti. Kometjakten ilmestyi vuonna 1946 ja suomennos vuonna 1955. Tekstin isä on tietenkin muhkeanenäinen Muumipappa. Hän herää yöllä outoon ääneen ja löytää kotiportaaltaan filosofi Piisamirotan, joka on menettänyt kotinsa.

Tove Jansson (1914 – 2001) oli monipuolinen, suomenruotsalainen taiteilija. Tuskin kukaan on välttynyt törmäämästä hänen luomiinsa muumihahmoihin jossain muodossa. Luin itse lapsena muumikirjoja. Omat lapseni kasvoivat muumivideoiden äärellä, ovat siis tavallaan muumien kasvattamia. Ainakin lastenvahteina muumit olivat verrattomia. Äidille järjestyi helposti rauhallinen tuokio, kun lapset keskittyivät seuraamaan seikkailuja. Osa niistä taisi olla liiankin jännittäviä, sillä nuorin (nyt 28-vuotias) pelkäsi Mörköä niin, että kipitti aina nojatuolin taakse piiloon, kun ‘Möökö’ tai vain sen ääni ilmestyi ruudulle.”

Ja tuo mainittu surumielinen Mörkö, Mårran, on ollut visaisäntänne lempihahmo nelivuotiaasta tähän päivään asti.

* * *

Veikko Huuska lyö pöytään kovan lukusarjan.

“Kirjailijan kuolemasta kesällä 20 vuotta, esikoisteoksesta 88 vuotta (1933), Kometjakten 75 vuotta sitten (1946) ja Muumit ja suuri tuhotulva ensisuomennos 30 vuotta sitten (Jaakko Anhava, 1991).”

Juhani Niemen vastauksessa on tälle visamuikkusellekin samaistumispintaa.

“Tutustuin kirjailijan tuotantoon jo hyvin varhain, vuonna 1956, ollessani neljävuotias ja juuri oppinut lukemaan. Eihän ne hahmot vielä silloin olleet aivan samanlaisia kuin nykyään, laihempia ainakin. – – –

Tykästyin kyllä melko paljon muumien hieman hippityyliseen elämänmenoon, vaikka ei silloin vielä mitään hippiaatteesta tiedettykään. Mutta muumit ovat siitä lähtien olleet tavalla tai toisella mukana elämässäni, vieläkin.”

Ossi Lehtiöllä on jännä muisto.

“Kun opiskelin 70-luvulla Brysselissä, niin yliopiston vaatimusten mukaisesti ohjelmassa oli myös pakkoflaami. Nyt tässä astui kuvaan tämä teos kirjailijan muiden teosten myötä. Kirja, kuten useat tekijän teokset, oli käännetty flaamiksi, virallisesti hollanniksi. Olin niitä aiemmin lukenut niin suomeksi kuin tankannut ruotsiksi, mutta olivathan ne tuttuja kuitenkin.

Siinä minä sitten luin rinnan Laila Järvisen suomennosta, alkuperäistä ruotsiksi kirjoitettua ja flaaminkielistä teosta, ja opin kuin opinkin riittävästi pakkoflaamia. Oli iloinen asia, että silloin valaistuin kirjoittajan syvällisestä ja hyvin inhimillisestä filosofiasta.”

Pertti Ekdahlilla jakaa kiinnostavan havainnon.

“Uutta minulle oli muun muassa, että Tove Jansson vuosikymmenten mittaan korjasi ja sujuvoitti Muumi-kirjojensa tekstiä. Näin on käynyt myös teoksessa Muumipeikko ja pyrstötähti, sillä sen alkuteos ilmestyi vuonna 1946 ruotsinkielisenä nimellä Kometjakten, mutta Jansson kirjoitti kirjan myöhemmin kaksi kertaa uusiksi, vuonna 1956 nimellä Mumintrollet på kometjakt ja vuonna 1968 nimellä Kometen kommer. Muumihahmoista Nuuskamuikkunen, Niiskuneiti, Niisku ja Hemuli esiintyvät ensimmäisen kerran tässä kirjassa.

Kometjaktenin tarina muistuttaa monella tavalla sodan uhkaavista tapahtumista. Atomipommit ja ydinsodan uhka heijastuivat monien taiteilijoiden aihevalintaan ja tyyliin. Lastenkirja ei voinut kuitenkaan kertoa täydellisestä tuhosta. Kometjakten-teoksen kuvaukset luonnon muutoksista muistuttavat kuitenkin atomipommien räjähdyksistä. Ilma muuttuu sietämättömän kuumaksi, taivas tulipunaiseksi.

Tutkijat ovat löytäneet Kometjaktenissa myös elementtejä, jotka muistuttavat sotien pakolaisista.

Vexi Lehto on noteerannut saman jutun.

“Kirpputoreilta olen hankkinut edukkaita ruotsin- ja englanninkielisiä Muumiopuksia, varhaisin hallussani oleva teos on Kometen kommer. Tove Jansson onkin siis kaiken muun osaamisensa ohella jännitys- ja jopa kauhukirjailija! No joo…

Aivan täydellinen yllätys minulle oli kirjan useampi olomuoto.”

* * *

Tarmo Tikka osoittaa, miten tutkimattomat ovat verkkohakujen tiet ja algoritminen automaatioajattelu. Oikean vastauksebn hän silti tarjosi.

“Saattaapa mies mennä pahastikin pieleen vastauksessaan! Teksti tuntui hyvin tutulta ja olin tunnistavani tekijän.

Välitön reaktio oli, että Tove Janssonia etsitään.

Poikkesin tavoistani ja syötin nettiin sitaatin ensimäisen lauseen. Vastaukseksi tuli lukuisia vesi- ja viemäriliikkeiden mainoksia!

Janssonin muumikirjoja sekä -sarjaa tuli aikoinaan luetuksi lapsilleni paljon ja niitä paljon kerraten!

Tove oli monilahjakkuus, jota vihjeessäkin korostetaan.”

Matti Kärkkäisen vastauksessa erottuu yksi sana: “vielä”.

Valitettavasti en ole Janssonin Muumeja vielä lukenut eikä nytkään ole mahdollisuutta visakirjaa lukea. Varmasti olen ainakin yhden Janssonin romaanin lukenut lukupiirissä, joten täysin tuntematon kirjailija hän ei minulle ole.

Sen tiedän Muumeista, että ne ovat monitasoisia ja kukin voi nauttia niistä oman kykynsä ja ymmärryksensä mukaisesti. Visakirjan erityisteemana on uhka, mikä on ajankohtainen teema erityisesti juuri nyt, kun virukset, ilmastonmuutos, lajikato ja ydinaseet tekevät ihmiskunnan tulevaisuuden epävarmaksi.

Jari Pekka Vuorelan palaa vielä menneeseen, ja avaa lauseella, joka visauttajan mielessä näyttäytyy vähintäänkin paradoksina.

“En saanut vastatuksi Pikkusisko-visaan, koska kyseessä on ehdoton Chandler-suosikkini. Kirjailijan omasta mielestähän vertauksilla herkuttelu meni vähän överiksi. Myöhempi leffa tavoitti tunnelman, kun elokuvastudiot vaihdettiin televisiomaailmaan. Ja James Garnerhan on paras Marlowe, no contest.

Ettei nyt kevät ihan ohi menisi, tunnistetaan tällä kertaa 75-vuotias Muumipeikko ja pystötähti.”

* * *

Loppukaneetiksi poimintoja Eero Reijosen vuolaasta vastauksesta, jossa hän pääsee purkamaan sairausaikana syntyneitä kirjallisia ajatussumia.

“Viikon verran on maailma näyttäytynyt pystyasennossa. Kuurit ovat päällä, muta pystyasennossa äijän pitää olla vähintään neljä tuntia päivässä. Kotona Niipperissä on koulutuksen saaneita valvoja, etätöitä tekeviä tyttäriä. Lintsaaminen on mahdotonta. Tuskin Visiirillä on tällä rundilla motivoituneempaa näpyttelijää. – – –

Ja koska nyt on palveluhenkilökuntaa käytettävissä, niin sitä piti tietysti hyödyntää. Vanhin tyttäreni, niitä kurmuutettuja THL:n asiantuntijoita hänkin, ja etätöissä tyttäristäni pisimpään, vaihteeksi vähän avaremmissa tiloissa Niipperissä, osti kaupasta iskemättömän Visakirjan ja luki sen faijalleen, duunin jälkeen, iltapuhteella. – – –

Muumit eivät Vaimon ja Visakallon perheessä ole olleet ensisijaisesti lastenviihdettä. Aikuiset, varsinkin perheen naiset, ovat faneja, ei niinkään Muumitarinoiden, vaan taiteilijan muun tuotannon. Henkilönä, persoonana ja esikuvana naisille häntä meillä arvostetaan. Visakallon arvostus on tietysti myös olemassa, mutta jää perhekunnassa piirikuntatasolle.

Tove Jansson on tietyst koko taiteilijakuntamme ihan ehdotonta kärkikastia, vaimolle kuvataiteilijana, nuoremmalle polvelle kirjoittajana. Muumit on ollut ilmiö, pidetty toki, muttei sitä kaikkein mieluisinta Janssonia. Visakallo on arvostanut naisen rohkeutta, pitänyt joistain teksteistä ja ihaillut häpeilemättömiä rakkaudentunnustuksia maalauksissa ja myös siinä näkyvimmässä, Muumipeikoissa. Siinä on tainnut käydä niin, että vaatimattomin Tove-tietäjä, Visa-Eero, on perheen suurin Muumien fanittaja.

Olisin sen toki voinut kuunnella book-beatiltä, mutta tulos olisi jäänyt torsoksi. Tenttasin siis esikoiseltani hänen 1980-luvun lopun kokemuksiaan. Tyttö oli lukenut Tuula Karjalaisen Tove-elämäkerran ja paljon muutakin ja tiesi muutenkin enemmän aiheesta kuin faijansa. Mutta Visakallon vastaushan tämä on, yksi muikkunen/perhe lienee Visiirillekin kylliksi. Se kotirintamasodan kirjavertaus Tuntemattomaan sotilaaseen oli kyllä nokkela veto tytöltä, olisin sen kyllä joskus itsekin keksinyt, ainakin, jos olisin elänyt naisena, tai ollut muutoin fiksu.

Kieltämättä aikuisen naisen analyysi Visakirjasta oli jäätävän hieno. Kuume laski jo pelkästään tästä syystä hiukkasen. – – –

Visakirjasta lähtien Muumien tyyppikuvasto alkoi olla selvä, sen opiskelin nähtyämme – elokuvateattereiden viimeisinä aukioloaikoina – loistavan Zaida Bergrothin hienon leffan. Tämä oli vaimon valinta ja nappiin meni. Mahtava taiteilija Alma Pöysti ja sensuelleista sensuellein Krista Kosonen veretseisauttavana Vivica Bandleria. Mutta se leffa olisi oman tarinansa arvoinen. ”

Palkinto Leena Nordforsille. (rb)

Visasitaatti 8

Nyt tulee vuoroon yksi oman vuosisatansa suurimmista kertojista, jonka jymäkät teokset ovat kuluneet monien sukupolvien käsissä. Tällä kirjailijalla riitti myös ymmärrystä työvänluokan kovaosaisia kohtaan, mikä ei hänen ajassaan ollut kirjallisuuspiireissä niin tavanomaista. Kuka hän on, mikä klassikko? Vastaukset viimeistään 3.5. klo 12 osoitteella kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle kirjapalkinto.

“Tietysti oli oleellisesti ja ehdottomasti välttämätöntä, että kummallakin mahtavalla puolueella oli oma äänenkannattajansa ja edustajansa, minkä vuoksi kaupungissa olikin kaksi sanomalehteä, ‘Eatansvillen Uutiset’ ja ‘Eatansvillen Riippumaton’; edellinen ajoi sinisiä periaatteita, jälkimmäinen taas toimi puhtaasti keltaisella pohjalla. Ne olivat mainioita lehtiä! Miten suurenmoisia pääkirjoituksia, miten henkeviä hyökkäyksiä!”