Viime tehtävän parissa debytoinut Tarmo Tikka saa nyt avausvuoron.

”Tutustuin hieman ennakkoluuloisena J. R. R. Tolkieniin aloittessani lukemaan Tarua sormusten herrasta. Mutta se tempaisi hyvin nopeasti mukaansa muuttuen lähes pakonomaiseksi haluksi lukea kaikki saatavissa olevat hänen teoksensa. Niiden sitouttavasta tenhosta voisi kertoa paljonkin, mutta siihen menisi liikaa palstatilaa!

Kyseinen jättiläinen on Beorn. Hän voi myös muuttua karhuksi ja hänestä kerrotaan teoksessa Hobitti eli sinne ja takaisin.”

”Kissa- ja runoihmisenä oikein tympäsee, että helppo Nerudan runo jäi vastaamatta, kun ei ennättänyt kotona koneelle, työt teetti pitkiä päiviä.
Mutta nyt: sitaatti 15 taitaa olla Tolkienin kirjasta Hobitti eli sinne ja takaisin.

Kirjailija on siis J. R. R Tolkien (1891-1973), englantilainen kirjailija, joka on toiminut myös englannin kielen professorina Oxfordissa. Hobitti-kirja julkaisiin 1937. Ja katkelman hahmo on Beorn, hahmo joka voi muuttua karhuksi.

Tolkienista on tehty elokuva 2014 USA:ssa, mutta ohjaaja on suomalainen Dome Karukoski. Tolkienin kirjoista on tehty useampia elokuvia 2000-luvulla.”

Jorma Kataja tekee seikkaperäisesti selkoa visakatkelman päähenkilöstä, vaikka nimeääkin väärän teoksen eli sen Taru sormusten herrasta.

”Katkelmassa esitetty hahmo on Beorn. Beornin alkuperä on hämärän peitossa. Gandalfin kertomuksen mukan jotkut sanoivat, että hän on karhu ja polveutui suurista muinaisista karhuista.Toisten mukaan hän oli ihminen, joka polveutui ensimmäsisistä ihmisistä. Beornista tuli sittemmin suuri päällikkö, ja hänen kykynsä muuttaa muotoaan säilyi uuseiden sukupolvien ajan hänen jälkeläisissään.”

Juhani Niemi tuntuisi olevan kotonaan Tolkienin fantasiamaailmoissa.

”Tämä aihepiiri on kait ominta osaamisaluettani. Sitaatissa Gandalf ja Bilbo saapuvat Beornin talolle. Beorn on nahanvaihtaja eli  toisinaan suuri musta karhu ja toisinaan iso vahva mustatukkainen mies.

Kysytty teos on siis J. R. R. Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin, joka omasta fantasiahyllystäni löytyy Tove Janssonin kuvittamana, heti Taru sormusten herrasta -trilogian vierestä. Joka taas oli pantu alulle ennen Hobittia.

Molemmista teoksista on tehty elokuvat (joita Cristopher Tolkien [John Ronaldin poika] kuulemma vihasi), jotka esittelivät Keski-maata komeilla vuoristoilla ja muilla hienoilla maisemilla.

Tolkienin teoksissa on havaittavissa kaikuja monista maailman mytologioista, varsinkin skandinaavisista ja suomalaisesta, (siis Kalevalasta, jonka Tolkien luki alkukielellä ja opiskeli suomea vain sen tähden). Suomen kieltä hän käyttilatinan ja kreikan ohella pohjana luodessaan suurhaltioiden kielen quenyan.

Paljon muutakin voisi sanoa tästä teoksesta sekä muustakin Tolkienin tuotannosta, kuten Silmarillionista ja niin edelleen, mutta kun kaikki kuitenkin tuntevat kirjat ja faktat niiden takana, niin jätettäköön tällä kertaa tähän. Sanottakoon vain, että vaikka Tolkien ei ollutkaan ensimmäinen fantasiakirjailija, niin häntä kuitenkin pidetään nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden isänä.”

Näin hobittikokemuksiaan muistelee Sirpa Taskinen:

”Aikoinaan mieheni kummasteli, kuinka innostuin lukemaan tuhatsivuisen Tarun sormusten herrasta, vaikka en muuten välitä fantasiakirjallisuudesta. No, visakirja Hobitti eli sinne ja takaisin (1937, suom. 1973 ja 1985) jäikin kesken. Ehkä ne olisi pitänyt lukea alkuperäisessä järjestyksessä, niin kuin Tolkien oli ne kirjoittanut.

Visakatkelmassa Bilbo Reppuli tapaa ensimmäisen kerran Beornin – jota Peter Jacksonin ohjaamassa elokuvatrilogiassa muuten esittää naapurimaamme suosikkinäyttelijä Mikael Persbrandt.”

Persbrandtista visaukon on todettava, että oli mies luonneroolissa. Aika monissa nahoissa hänkin on julkisen uransa vaiheissa ollut

Eero Reijosella on taas ollut hyvät apuvoimat tukenaan. Perheessä on ollut myös kannustettava elokuvien katselukäytäntö.

”Tällä kertaa visa ratkesi vaihtarileffoja katsomalla. Meillä oli aikoinaan kuopustyttäremme kanssa sopimus. Tyttö laittoi pyörimään Sormuksen herroja ja Pottereita. Minä yrittelin ujuttaa väliin Citizen Kanea ja Potemkinin panssarilaivoja ja muuta yhtä pönöttävää.

Täytyy myöntää, ettei katsontakokemus äijälle ollut mitenkään vastenmielinen. Tosin ihailin lähinnä maisemakuvausta ja loistavaa lavastus- ja tehostetekniikkaa, mutta kuitenkin.
Visakirjan filmatisoinnit olivat sitten Sormusten Herran jälkilämmössä tehtyjä leffoja – kuten ohjaajakin myöntää, mutta katsottavia ne silti ovat, mainettaan parempia. Visakirjan filmatisoinnin tekninen toteutus oli, vähän tasoa laskiessakin, huippuluokkaa.

Ensimmäinen katselukerta meni sitä pähkäillessä. Vasta nyt toisella yrittämällä pystyi keskittymään juoneen. Ei ollut pöllömpi sekään. Ilman niitä vuosikymmenen takuisia hienoja sormustarinoiden filmatisointeja nämäkin olisivat menneet ihan täydestä. Väkivallalla tietysti mässäiltiin liikaa, mutta eivät ne lapsilta, siis nykylapsilta, kiellettyjä silti ole. – – –

Täytyy tunnustaa, etten saanut aikoinaan luetuksi tätä visakirjaa, enkä myöskään kertalukemalla sen kuuluisampaa edeltäjää – tai seuraajaa, ihan miten päin vain. Jälkimmäinen toki on selkeästi muuta kuin visainen lastenkirja.

Mutta taustatuntemusta ja leffan näkemistä sen tarinakolossinkin läpi kahlaaminen edellytti. En ole varsinaisesti fantasiamiehiä, mutta tekijän oma henkilöhistoria tietysti kiinnosti. Ainakin viimeistään silloin kun vuosikymmenien kuluessa tutuksi tullut kirjastovirkailija (oltiin siis Rääkkylässä) puhui pitkään visakirjailijan Kalevala-yhteyksistä, tietysti, laulumaiden liepeillä kun oltiin. Tuolloin oli juuri ilmestynyt Visakirjailija postuumiteos (The story of Kullervo, Kullervon tarina)…

Niiden taustatietojen lukeminen ei tuottanut minkäänlaista tuskaa. Silloinkaan.”

Myös Pentti Rouvinen ja Matti Kärkkäinen tunnistivat hobittihommelit. Palkinto Tarmo Tikalle. (rb)

Visasitaatti 16*

Koronakauden spesiaalivisailu jatkuu Nobel-palkinnon kestoehdokkaalla, jolle tätä tunnustusta ei kuitenkaan koskaan ehditty antaa, vaikka hän lähemmäs ysikymppiseksi asti kirjoja julkaisikin. Katkelmassa mainitusta romaanin keskushenkilöstä hänen matkakumppaninsa toteaa, että ”en ole ikinä tuntenut ketään, jolla olisi parempia syitä aiheuttamiinsa ongelmiin”.

Kuka kirjoitti mitä? Vastaukset osoitteella kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 2.11. klo 14 mennessä. Yhdelle palkinto.

”Päivällisen jälkeen istuin ja odotin Pyleä huoneessani Rue Catinatin varrella. Hän oli sanonut: ’Tulen viimeistään kymmeneltä’, mutta kun keskiyön hetki sitten oli vierähtänyt, en enää malttanut pysyä aloillani, vaan läksin alas kadulle. Parvi vanhoja akkoja kyykötti porrastasanteella mustissa housuissaan; oli helmikuu ja sängyssä taisi olla liian kuuma maata.”