Sirpa Taskinen kertoo, oikean vastauksen ohella, muuttuneista olosuhteista näin.

”Nyt joudun etenemään side silmillä, kun kirjastot ovat kiinni. Vahva veikkaukseni on Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (2013). En ole sitä lukenut, mutta muistan, että se herätti keskustelua/kritiikkiä käsitellessään lestadiolaisuutta ja varsinkin naisen asemaa. Kirjan kommenteista päätellen tässä tarinassa oli kuitenkin onnellinen loppu.

Taivaslaulu sai Kiitos kirjasta -mitalin, Gummeruksen Kaarlen palkinnon ja kirjablogaajien varjo-Finlandian. Se valittiin myös vuoden 2013 kristilliseksi kirjaksi.

Matti Kärkkäinen puolestaan kirjoittaa näin:

”Olin aika epäilevä, voinko osallistua visaan sen jälkeen kun kirjastot on suljettu. Ratkaisu löytyi kuitenkin kaupallisista e- ja äänikirjapalvelusta. Nähtäväksi jää, tuleeko tuosta uudesta palvelusta vain tämän kriisiajan kokeilu, vai tuleeko pysyvämpi muutos kirjojen käyttötapaan. Toistaiseksi tämä poikkeustila on kyllä vienyt myös kirjojen lukemiskyvyn.

Olen lukenut Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-kirjan melko pian sen ilmestymisen jälkeen, joten en siitä paljoa muista. Koskettava se kyllä oli, mutta kaunokirjallisena teoksena arvosanaksi sopisi ehkä lupaava.

Katsoin Ylen kanavilta kirjailijan haastattelut ja tulin vakuuttuneeksi, että teos on ollut tärkeä keskustelun herättäjä ja lisännyt ”valtaväestön” ymmärrystä lestadiolaista liikettä kohtaan.

Kirja oli myös suosittu: 65000 kappaletta oli myyty vuonna 2017.  Kyllä itsekin koin empatiaa kirjan henkilöitä kohtaan ja uskon ymmärrykseni hieman lisääntyneen tuosta minulle oudosta liikkeestä ja sen jäsenistä.

Myöhemmin olen lukenut Pauliina Rauhalan toisen romaanin Synninkantajat (2018), joka käsittelee lestadiolaisuutta yhteisöllisemmin ja aiheena on 1970-luvun hoitokokoukset. Tästä kirjasta olen laittanut muistiin mm: ’Aihepiiri on minulle outo, mutta silti romaani oli kiinnostava, koskettava ja taiteellisesti vakuuttava.'”

Pertti Vuorela on toiminut samoin kuin edellinen vastaaja – äänikirjat ovat yksi korona-ajan ilon-  ja avuntuoja.

”Kuuntelin Taivaslaulun äänkirjalta. Kuuntelu kesti miltei yhdeksän tuntia eli arviolta kaksi kertaa enemmän kuin kirjan lukemiseen olisi mennyt. Vuokko Hovatan lukemaa eriomaista tarinaa kuunteli mielikseen, kun aihekin oli mielenkiintoinen. – – –
Taivaslaulussa on niin tarkkoja havaintoja lestadiolaisuuden ankarista\!q normeista ja vaatimuksista, että piti muistuttaa itseään kyseessä olevan romaanin.”

* * *
Eero Reijosellakin on ollut ulkoilupoluilla luurit korvilla. Sen seurauksena putoilee painokasta vastaustekstiä.

”Täytyy tästä pottumaisesta virustilanteesta edes yksi snadi valopilkku keksiä. Aivojumppaa sekin vaatii… Se on tässä tapauksessa se, että luetun ymmärtämisessä taantunut Visakallokin ehtii tutustua

Kirjavisa-opukseen kunnolla. Ensilukemalla kommentit olisivat olleet aika nuivia. Sanotaan suoraan, että pidin kerrontaa teennäisenä, epäuskottavanakin. Kai siinä arviossa painoivat kohtuullisen kovat ennakko-odotuksetkin. Kohukirja tämä Visaopus aikanaan oli, lestadiolaisen liikkeen jättäneen naisen kertoma tarina.

Nyt Visakallolle kävi päinvastoin kuin Elena Ferranten hittikirjan kanssa. Äänikirja kuunneltuna neljällä pitkällä, tartuntavapaalla koiralenkillä. Pikatulkinnan tein heti. Vuokko Hovatan tulkinta vertautui mielessäni nuoren naiskirjailijan ääneen. Kuulostaa kliseiseltä, mutta niin siinä vain kävi, tarina alkoi elää ja hengittää.

Ja koska olen jo aikaisemmin useasti kirjoittanut sekavia, liitettäköön tähän uusi värssy… Visakallo, uskonlahkoihin periaatteessa hyvin negatiivisesti suhtautunut, tunsi jopa lievää sympatiaa tätä Rauhanyhdistystä kohtaan. Oikeastaan vain yksittäisiä ihmisiä, erityisesti tätä visakirjailijan fiktiivistä perhettä kohtaan, mutta kuitenkin.

Joukkoliikkeenä vanhalestadiolaiset eivät mitenkään pese kasvojaan edes tässä, kai jollain tapaa niissäkin piireissä hyväksytyssä opuksessa. Visakirjailija myöntää olevansa ’kaunosielu, joka kerronnassaan haluaa etsiä monia sävyjä ja tuoda kielen kautta useampia ulottuvuuksia\!q teoksiin. Minua kiehtoo kontrasti, että aina kieli on kaunista tai herkkää, vaikka aiheet saattavat olla vaikeita ja raskaita.’ (Visakirjailija Ylen kulttuurivieraana 18.3.2018).

Tässä Ylen haastattelussa kirjailija, nyt jo toisen opuksen Rauhanyhdistyksestä kirjoittanut, ottaa vielä askeleen myöntyväisempään suuntaan:  ’Lestadiolaisliikkeessä on paljon hyviä puolia, siinä on mukana lämmintä yhteisöllisyyttä.” Visakirjailija menee tässä parin vuoden takaisessa ohjelmassa niinkin pitkälle, että hän katsoo että ’hoitokokouksilla ja oppien tiukalla tulkinnalla on vieläkin tilausta, koska niitä ei ole laajemmin vastustettu’.

Tämä kannanotto ei millään mahdu Visakallon kaaliin, Viipurinkadun muhkeimmaksi keräkaaliksi aikoinaan nimettyyn. Hämmennystä aiheuttaa tässä se, että juuri ’hoitokokoukset’, eli ne kaikkein törkeimmät puuttumiset ’harhateille’ joutuneen Rauhanyhdistyksen jäsenen, (jotka tietysti nauttivat Suomen perustuslaissa säädettyä henkilökohtaisten vapausoikeuksien turvaa) henkilökohtaiseen valinnanvapauteen. – – –

Visakallo sai kunnolla tarinasta kiinni viimeistään siinä vaiheessa (51 luku), kun kertoja Vilja on viimeinkin päässyt hoitoon. Kaksosten synnyttämisestä turvaamisesta puhutaan ( yhteisölle kelpaava versio), mutta tosiasiassa Vilja kärsii syvästä masennuksesta. Harhainen ja itsetuhoinen nainen käy todella lähellä kuolemaa.

Tämä osa on karuudestaan huolimatta visaopuksen parasta kerrontaa. Visakallon käsityksen mukaan se myös kerää yhteen, kaikessa raadollisuudessaan, vanhalestadiolaisten ja muiden ns. uskonnollisten ääriliikkeiden koko sadon. Tähän, ilmeisen suuren ryhmän vakaviin ongelmiin ei Rauhanliikkeen johto ole julkisesti milloinkaan ottanut kantaa. Jumalan valitut on jätetty yksin näiden taakkojensa kanssa ja jos huonosti on käynyt, se on vain ollut Jumalan tahto.

Eikä Visakallo suostu koskaan uskomaan, että yli kymmenen lapsen synnyttäminen olisi yhdellekään naiselle täysin vapaa valinta. Helvetillä uhkaaminen, joukoista karkottamisen pelko ja muut lievemmät ympäristön aiheuttamat paineet pakottavat myös terveydelle vaarallisiin synnytyksiin.”

* * *

Mauri Panhelainen on vähän hämmentynyt kirja tarinan äärellä.

”Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kuvaa vanhalestadiolaista yhteisöä, josta tavallinen tallaaja liikkeen ulkopuolella ei tiedä paljon mitään. Kerran vuodessa television uutisissa näytetään jostain päin maata tuhansien asuntovaunujen merta ja toistetaan uutinen lestadiolaisten suviseuroista. Kuvat kymmenistä tuhansista osanottajista, suurista teltoista ja pitkistä uloskatetuista ruokapöydistä hämmästyttävät aina uudelleen, samoin kaikkialla eri ikäiset lapset leikkimässä ja nauramassa…

Liikkeen ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, miten tiukasti normitettu uskonnollinen liike on voinut säilyä ja menestyä muuten suhteellisen rajusti maallistuneessa yhteiskunnassa. Aina välillä Rauhalan kuvaamaa ahtautta ja ahdistusta pulpahtaa liikkeen sisältä julkisuuteen hävitäkseen taas pian. Kirjailija kertoo halunneensa näyttää, mikä pitää ihmisiä mukana liikkeessä, joka normittaa ja kontrolloi vahvasti heidän elämäänsä.”

Ossi Lehtiö toteaa, että pakanakin voi olla ulkopuolisen kiinnostunut uskonasioista.

”Uskonnot ovat kaltaiselleni täydelliselle pakanallekin mielenkiintoisia ilmiöitä. Ne eivät saa minua mitenkään hurmokseen, vaan ovat terveen uteliaisuuteni kohteita. Ehkä tähän ovat syynä perheen ja isäni suvun maallistunut maailmakuva. Kun lisäksi Hämeenlinnassa toimii hyvin aktiivinen vanhalestadiolainen fraktio, jolla on jopa kirkkonsa niin mielenkiintoa riittää.

Tämänkertainen visa osuu juuri lestadiolaista ja erityisesi naisen asemaa siinä tarkastelevaan teokseen. Se on runsaasti palkittu ja se on ollut jopa melkoinen myyntimenestyjäkin. Myös opettajana toiminut Pauliina Rauhala on omien kokemustensa kautta valottanut teoksessaan Taivaslaulu juuri naisen roolia lestadiolaisyhteisössä. Hän kysyy, voiko naisella olla siinä yhteisössä muuta roolia kuin toimia synnytyskoneena? Saako nainen olla monipuolisesti ajatteleva, tunteva, toimiva ja kokeva yksilö, joka ei ole alisteinen miehensä pyyteille?”

Raila Rinne ehti nippa nappa mukaan tähän verkkoversioon.

”Viime visan äitiyskuvaus tuo mieleeni Pauliina Rauhalan esikoisromaanin Taivaslaulu. Lestadiolaisnaisen kertomus elämästään kasvavan lapsijoukon äitinä, johon tehtävään läheiset ja oma vakaumus häntä kannustavat, herätti ilmestyttyään vuonna 2013 runsaasti huomiota.

Vaikka Rauhala ei kirjassaan tuomitse lestadiolaisten elämänmallia, jossa naisen rooli on totella miestään ja synnyttää niin monta lasta kuin luoja suo, teos hätkähdytti uskonnollisia piirejä suorasukaisuudellaan. Kirjoittajaa sekä kauhisteltiin että ihailtiin. Mediassa Taivaslaulu sai kiittävän vastaanoton ja sittemmin useita palkintoja. – – –

Taivaslaulu on sovitettu myös teatteriesitykseksi ja nähty TTT:ssä sekä Oulun kaupunginteatterissa.”

Visaukko näki tuon Työviksen esityksen ja oli kosketettu.

Juhani Niemi toteaa kirjastoavun puuttuessa heittävänsä Rauhalan nimen villinä arvauksena ja osuihan se.
Palkinto osuu Matti Kärkkäiselle ja sitten kohti uusia seikkailuja, joissa koronatilannekin tullaan huomioimaan. Muun muassa siten, että nämä verkkoversiot pyritään toistaiseksi julkaisemaan vähän enemmän etuajassa lehden ilmestymiseen nähden.

Visasitaatti 6/2020*

Ylläolevaan palkkiin on ilmestynyt asteriski merkkinä siitä, että elämme poikkeusaikoja. Myös Kirjavisassa.

Koska visakansa ei koronakurimuksessa pääse koluamaan kirjastoja eikä etänä operoiva visaukko tohdi lähteä ”karanteenikammiostaan” antikvariaattien aarrearkuille, otetaan tilapäisasteriski käyttöön. Sehän oli pelissä jo Suomi 100 -juhlavuonna, jolloin käytiin läpi satsi visassa jo aiemmin esiintyneiden merkittävien suomalaiskirjailijoiden teoksia.

Nyt pyöritetään ainakin juhannukseen asti kestävä uusintakierros maailmankirjallisuuden suurnimistä (jo kertaalleen visailtuja teoksia pyritään välttämään).

Setin avaava nobelisti oli ensi kerran kohteena jo visan ensimmäisellä viisivuotisperiodilla, ja senkin aika alkupäässä. Suomennoksia hänen teoksistaan alkoi ilmestyä yllättävän myöhään, parikymmentä vuotta läpimurron jälkeen.
Kuka hän on, mikä klassikko, jonka ihan alusta sitaatti on? Vastaukset viimeistään 20.4. sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi tai postiosoitteella Kirjavisa, PL 338, 00531

”Loppukesästä sinä vuonna asuimme eräässä talossa kylässä josta näki joen ja tasangon yli vuorille. Joenuomassa oli soraa ja vierinkiviä kuivillaan ja valkoisina auringossa, ja vesi väylissä oli kirkasta, vuolaasti virtaavaa ja sinistä. Joukkoja kulki talon ohi ja tietä alas, ja pöly, jota ne nostattivat puuteroi puiden lehdet.”