Parin lyhyemmän kuittauksensa jälkeen visatulokas Stefan Ek rohkaistuu tällä kertaa jo monisanaisemmaksi.

“Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2014) julkaistiin suhteellisen nopeasti Tammen laadukkaassa Keltaisessa kirjastossa, eikä suotta. Jos saa mainostaa, niin Dickerin nerokas opus muistuttaa rakenteeltaan ja juoneltaan varsin paljon ruotsalaisen Klas Östergrenin teosta Gentlemen, jonka hän julkaisi 25-vuotiaana 1980, sekä sen jokseenkin itsenäistä jatko-osaa Gangsters-”

Jaana Pikkarainen-Haapasaari kertoo, mikä on totuus visaromaanin luonteesta, eikä pidä kaikesta lukemastaan.
“Totuus Harry Quehertin tapauksesta on tavallaan rikosromaani, jossa nuori tyttö katoaa ja tapaus sitoo kaksi kirjailijaa yhteen. Kirjassa kerrotaa tytöstä niin, että ensin pitää tyttöä aikuisena naisena. Mutta 15-vuotias on vielä tyttö, ja se haittasi minua. Kirjassa ei juurikaan reagoida siihen, että kyse ei ole aikuisten välisestä suhteesta, vaan nuoren tytön ja aikuisen miehen. Lapsi ei ole vastuussa kohtalostaan. Ehkä nykyään tähän kiinnittää helpommin huomiota (onneksi niin). Muuten kirja herättää kiinnostusta kirjailijan muihin teoksiin.”

“Onko professsori Harry Quebert murhaaja, mikä on totuus? Vielä on luettava loput 750 sivua Dickerin kirjaa, jotta se selviää, jos sittenkään. Runsaasti palkittua ja kymmenille kielille käännettyä Harry Quebertin tapausta (suomeksi 2014) on myyty yhteensä yli kolme miljoonaan kappaletta ja siitä tehtiin televisiosarja 2018.”

Juhani Niemellä ei näytä lukemiseen kuluneen liikaa aikaa.

“Totuus Harry Quebertin tapauksesta on harvinaisen nopealukuinen tiiliskivi. Juoni etenee monessa ajassa, välillä Harryn ja Goldmanin nuoruusvuosissa, välillä Auroralaisten muisteluissa, ja välillä kirjojen otteina, ja sitten hypätään taas nykyhetkeen. Kirja ei silti ollut sekava, vaan pysyi selkeänä.

Kirjasta voisi sanoa että se on hyvin kirjoitettu viihderomaani. Se on tarpeeksi monijuoninen että monenlaiset ihmiset voivat viihtyä sen parissa. Sen lisäksi kirja on niin paksu, että sen kanssa voi reilusti viettää aikaa.”

Veikko Huuska joutui kaivelemaan muistilokeroitaan perusteellisemmin. Samalla lähtee visan kautta terveisiäYlen kulttuuritoimitukseen.

“Joskus on paras turvautua vain omaan muistiin, ja vain siihen. Siis niihin rippeisiin, jotka vuosikymmenen takainen kirjakokemus on jättänyt jälkeensä. En muista, oliko kirja ihan nyt oikea suora leukaperiin (olen kerran sellaisen kokenut yllättäen, tilaamatta ja kadulla). No, myönnän, että Eeva Luotosen Kirjakerho (YLE Areena podcast päivämäärältä 20.2.2015!) auttoi lopullisesti jäljille.

Harmaisiin soluihini oli jäänyt jokin muistuma, jonka sanoitin pariin lyhyesti mielessäni: ‘se siloposkinen juristi’ ja ‘jostain vähän etelämpää’. Ja kun ei se nyt Ranska ainakaan ollut, niin vilkaisin vähän belgialaista ja sveitsiläistä tuoretta proosaa. Sieltähän se sitten löytyi.

PS. Kiva että YLE on saanut pienen hiljaiselon jälkeen saanut oikein hyvällä buustilla kirjallisuusohjelmat pyörimään! Se on sitä kansansivistystä, eikö vain?”

ROMAANIN “JULKAISUALUSTA” eli kirjasarja KK eli “Keltsi” eli “Gultsi” (kuten sitä visavelmunne lähipiirissä myös kutsutaan) saa kiitokset Ossi Lehtiöltä, vaikka hän ei suomennosta ole lukenutkaan, vain alkukielisen version.

Raila Rinne kavahtaa sivumäärää.

”’Romaani on peli, jota kirjoittaja ja lukija pelaavat. Lukijankin pitää käyttää mielikuvitusta hahmottaakseen kirjailijan luomat henkilöt.’ Lainaus on Joel Dickerin haastattelusta Catalan Newsille mennä keväänä, kun hän oli Barcelonassa julkistamassa uusinta teostaan Villieläin – Un animal sauvage. Kirja on Sveitsissä ranskaksi kirjoittavan Dickerin seitsemäs. Sitä ei vielä ole julkaistu suomeksi.

Lukijan mielikuvitus – huh, enpä mielelläni kuvittele nyrkkeilyottelua, jossa isketään kilpakumppanin kasvot vereen tai tyrmätään hänet tainnoksiin. Lukematta on siis jäänyt visavihjeen kohde Totuus Harry Quebertin tapauksesta, niin ovat kyllä muutkin Dickerit- toistaiseksi. Tolkuton sivumäärä on sekin omiaan karkottamaan lukijan.”

Mauri Niemi kuittaa kirjan näin:

“Monta tarinaa ja tasoa, pitää lukijan otteessa loppuun asti. Kirjan menestys siivitti jatko-osiin. Kuka painosti, lukijat vai kustantaja?”

Sirpa Taskinen ehkä vastaa tavallaan tuohon kysymykseen omalla lopputiivistuksellään:

“Kaikkiaan hengästyttävää vauhtia mennään, epäiltyjen määrä kasvaa, mutta sinänsä aivan kelpo kirja. Dickerin teoksia onkin myyty ja käännetty huimaavia määriä. Palkintojakin on ropissut. ”

Kierroksen tietäjiä olivat myös Helena Nurmio ja Tarmo Tikka. Palkinto Jaana Pikkarainen-Haapasaarelle. (rb)

Visasitaatti 19 *

Joulunkellot jo etäisyyksissä kalkattavat, joten on joulurunon aika. Asteriskitehtävä siis, eli tekijä on visassa jo vanha tuttu. Hänestä vihjattakoon vain, että on Suomen kirjallisuuden järkäleitä – niin kuin monet romaaninsakin.

Vastaukset viimeistään 9.12. klo 12.00 sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Joulu on kuusenneulasten ja
sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista, onnellisen sykähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta, jossa kasvoja hipovat
enkelin siivet.

Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.

Ja jossain ajatusten keskellä nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.”