Matti Kärkkäinen avaa pelin.

“Visasitaatti 17 on Joseph Hellerin (1923-1999) teoksesta Catch -22 (1961) eli Me sotasankarit (suomennos 1962).

Teos on sotakirjallisuuden klassikko, mutta myös varsin erilainen sotakirja. Toki kirjassa taistellaan ja kuollaankin, mutta muut asiat ovat siinä kuitenkin tärkeämpiä.

Jukka Petäjän arvio Helsingin Sanomissa 25.3.2012 on pätevä: ‘Sen posketon satiiri kohdistui eskaloituviin sotiin – kuten Vietnamin sotaan – vaikka se sijoittui toiseen maailmansotaan. Se kuvasi mitä tahansa autoritaarista hallintoyksikköä tai byrokraattista koneistoa, vaikka sen näennäisenä maalitauluna oli armeija – ja sota.’”

Näin sotasatiirin luku- ja katsomiskokemuksiaan muistelee rauhantutkimuksen veteraani Unto Vesa.

“Joseph Hellerin sodan vastainen klassikko Me sotasankarit (Catch 22) tosin sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, kuvitteelliselle Välimeren saarelle, mutta sen satiiri ja militarismin kritiikki on ajatonta ja yleispätevää. Ja samalla romaani on huikeine henkilöhahmoineen ja absurdeine tilanteineen ja sääntöineen – joista tunnetuin on toteutettavaksi mahdoton Sääntö 22 – kuitenkin hauska, todella mustaa huumoria. Suomennos kirjailija on Markku Lahtelan käsialaa.

Kirjan olen ostanut ja lukenut joskus 60-luvulla – ja kyllä se näköjään niin on, että kun olen 12.4.1971 käynyt katsomassa Mike Nicholsin ohjaaman elokuvan, niin olen filmiin ollut selvästikin pettynyt, kun olen antanut sille nimekkäistä näyttelijöistä huolimatta vain kolme tähteä. Pitäisi ehkä nähdä uudestaan, mutta eivät Hellerin satiirin kaikki ulottuvuudet helposti elokuvaan ole siirrettävissäkään.”

Veikko Huuska on huomannut, miten ikä lisää ymmärrystä.

“Luin tämän kirjan liian nuorena, joten pidin sitä hävyttömänä, olinhan kaksin kertaisen evakon poika.

Onneksi palasin siihen myöhemmin.

Nyt määriteltynä Hellerin bestseller on täyslautasellinen sota-ajan amerikkalaisen tukikohdan raadollista kuvausta, jossa inhorealismi ja posketon huumori sekoittuvat toivottomuuteen, ja tätä annosta kirsikoi makaaberin ja groteskin pirtelö.

Sotaa on edelleen mahdoton kuvata synteettisin näkökulmin. Ainoa ja viimeinen totuus on Samuel Fullerin kiteytys: ‘Todellinen sotaelokuva on se, jossa valkokankaan takaa ammutaan satunnaisia sarjoja katsomoon.'”

Juhani Niemi on ottanut visaukon kysymyspatterin lisäosat tarkasti.

“Kirjan tapahtumapaikkana on pieni Pianosan saari Italiassa, niin pieni, ettei kaikki kuvatut tapahtumat sinne mahtuisikaan. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan loppukuukausiin.

Tämä vastaa kysymyksiin missä ja milloin. – – –

Kirja on mielenkiintoinen, hauska ja täysin omanlaisensa romaani, joka elää, liikkuu ja kasvaa omalla voimallaan. Se kuuluu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden parhaimmistoon.”

* * *

Vesa Kautto avaa hieman kirjailijan taustoja.

“Joseph Heller (1923–1999) oli itse osallistunut 60 pommituslentoon Italian rintamalla. Hänen vanhempansa olivat Venäjältä Yhdysvaltoihin muuttaneita juutalaisia.

Heller kirjoitti teini-ikäisenä kertomuksen Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen ja tarjosi sitä kotikaupunkinsa New Yorkin Daily News -lehteen, joka ei Hellerin tekstiä kuitenkaan julkaissut.”

Mauri Panhelainen jatkaa tuosta edellisestä.

“Huumoria ei ole revitty tyhjästä, sillä kirjailija oli lähtenyt 19-vuotiaana pommituslentäjänä toiseen maailmansotaan ja suorittanut yhteensä 60 menestyksellistä pommitustehtävää amerikkalaisissa ilmavoimissa.

Heller ei ollut sodassa sotamies Sveijkin kaltainen kyynikko ja lusmuilija, vaan kertoo viihtyneensä hyvin vaarallisissa tehtävissään hävittäjälentäjänä. Saatuaan ensimmäisen luvun perusteella kustannussopimuksen 1950-luvulla hän ryhtyi kirjoittamaan sotakokemuksensa humoristiseksi teokseksi, jonka perusteellinen valmisteluprosessi kesti kahdeksan vuotta.

Kirjasta tuli pian suosittu klassikko ja sen tekijästä jäsen siihen moneen kertaan palkittujen amerikanjuutalaisten kirjailijoiden merkittävään joukkoon, johon kuuluvat Saul Bellow, Philip Roth, Norman Mailer, Arthur Miller, Bernard Malamud ja Isaac Bashevis Singer.

Maailmansota – joko ensimmäinen tai toinen – on taustana sille, että nuo loistavat kirjailijat (tai heidän perheensä) etsiytyivät Euroopasta valtameren yli turvaan ja että heistä tuli mitä tuli, merkittäviä kirjailijoita maailmankirjallisuuteen.

Kotiarkisto kertoo, että tämänkertainen asteriksikirjailija tulee hyvinkin kaukaa kirjavisan historiasta. 1990-luvun alkuvuosina – visan ensimmäisellä viisivuotiskaudella – etsittiin Joseph Hellerin vuonna 1984 ilmestynyttä teosta Herra tietää.”

Visauttaja muistaa hyvin tuon viimeksi mainitun mainitun teoksen. Se päätyi näet tehtäväksi hänen tuolloin tuoreen lukukokemuksensa pohjalta. Siinähän juutalaiskirjailija hurvittelee ei enempää, ei vähempää kuin juutalaisten kuninkaan Daavidin kustannuksella.

Vesa Paavola kirjoittaa, että “minäkin taas havahduin, kun sana elokuva mainittiin.” ja jatkaa

“Joseph Heller: Me sotasankarit (Catch 22) 1961, elokuva Mike Nicholsin ohjaama 1970, pääosassa Alan Arkin.

Elokuvan mieliin painuneimmat kohtaukset ovat sotasairaalasta, mihin myös sitaatti sijoittuu. Sairaalassa on kokonaan siteiden peitossa oleva potilas, johon on kiinnitetty kaksi letkua. Toinen tulee ylhäältä tippapullosta, toinen, ‘poistoletku’, johtaa sängyn alla olevaan pulloon. Hoitajat käyvät säännöllisesti vaihtamassa pullojen paikat keskenään.”

V-P Salminen muistaa puolestaan harvinaista näyttämökokemusta teoksesta.

“Enpä ole lukenut mutta näin, anno dazumal, Suvilahden voimalassa näytelmäversion Me pommittajat. Paha kyllä en muista esityksestä paljoakaan. KOM-teatterin produktio se oli, Kalle Holmberg ja Pekka Milonoff sekä ohjaajina että näyttelemässä.”

Visajääräkin muistelee lämmöllä tuota kalsassa Suvilahden  teollisuuskiinteistössä vedettyä esitystä ja sen mainiota näyttelijäkatrasta eri ikäpolvista – Juha Muje, Pepe Palo, Marja Packalén, Ilu Heiskanen, Sinikka Sokka, Markku Toikka, Rea Mauranen, Eki Saarela jne…

* * *

Sirpa Taskinen on tehnyt hienon kirjastohavainnon.

“Aika hyvä saavutus, että vuonna 1961 ilmestynyt kirja on edelleen Helmet-kirjaston luetuimpien listoilla, viimeinen uusintapainoskin viime vuodelta.

Catch-22 suomennettiin aluksi nimellä Me sotasankarit, mutta uusintapainoksista se on jätetty pois. Kyseisen termin tarkoittama kehäpäätelmäristiriita esiintyi aikoinaan myös noitavainoissa: jos hukuit veteen heitettynä, olit viaton, uimaan oppineet olivat noitia.”

Vexi Lehto hehkuttaa tähän tapaan.

“Kirjailija, joka luo uuden käsitteen/sanan normaaliin kielenkäyttöön, on merkittävä ja historiaan jäävä kirjailija.

Kun kyseinen opus aikoinaan suomennettiin, oli sen nimenä muistaakseni Me sotasankarit. Itselläni on viides painos 1985 ja sen kansilehdellä nimi on nykysuomeksi Catch-22.

Visakirja on kuusikymmentäluvun merkittävimpiä teoksia. Vietnamin sota kuitenkin osoitti ettei edes sodasta voi tehdä satiiria, he tekevät sen itse.

Visatehtävä avautui kun kuukkeloin merkittävimmät satiirikot. Hellerhän se siellä. Eversti, sotasairaala, ei kun kirjahyllyn ääreen ja teos esiin.”

Loppukohotukset taas Eero Reijoselta.

“Kelpo valinta ja ja suoraa jatkumoa edelliseen. No, tyylilajiksi vaihtuu satiiri, tuo vaikea laji, jonka harvat hallitsevat. Tämä mies sen tekee jos kuka.

Toista Maailmansotaa tässä kuvataan. Mutta lukijakunnan perusteella Vietnamin sodan laineilla tässä mennään. Visakirjan varsinainen läpimurto osui 1960-luvun ja Vietnamin sodan vastaisen opiskelijaliikkeen alkupöhinöihin.

Liigataso, jossa mennään on tällä visakirjailijalla se asteikon korkein. Samassa sarjassa, kun vain terävin kärki lasketaan, kynäilivät 1900-luvulla oikeastaan vain Kurt Vonnegut jr. ja Jaroslav Hašek.”

Reijos-Eero löytää vertailukohdaksim myös mainion tuoreemman tapauksen, jota, kuten kolmea muutakin eri historian ajanjaksoille sijoittuvaa Musta Kyy -settiä, visaäijäkin jaksaa kelata yhä uudelleen ja uudelleen.

“Ensimmäisen maailmansodan satiiristen kuvausten napakymppi, BBC:n laatutuote ja vuoden 1989 parhaaksi tv-sarjaksi valittu Blackadder Goes Forth, on vähintään visakirjan velipuoli; kapteeni Blackadder on visakirjan Yossarianin hengenheimolainen, sielunveli. Ainakin yhtä vankka pyrkimys näillä kahdella upseerilla on eroon taistelutoiminnasta.

Sarjan henkilöt, mm. aivan loistava Stephen Fry kenraalina ja Hugh Laurie kurmuutettavana aliupseerina tekevät elämänsä roolit. Visakallo\!q antaa kevyesti myös Rowan Atkinsonille anteeksi Johnny English -hölmöydet pelkästään näiden kuuden Blackadder-suorituksen perusteella.”

Visasitaatti 18*

Satiirinkin taitajana tunnetaan myös tämä kirjailija, joka syntyi Karibialla, mutta kasvoi kirjailijuuteen Euroopassa, vanhempiensa kotimaassa. Yksi hänen kotikaupungeistaan tunnetaan täällä meidän leveyasteilla paremmin maineikkaasta viihdetapaghtumastaan kuin merkikirjailijansa ansiosta. Hänen kirjojensa nimissä vilahteli monia korkearvoisuuksia – niin visakirjassakin, johon on koottu hänen lyhyitä tekstejään, joita on julkaistu lehdissä siellä sun täällä. Sitaattiteksti on kirjassa kategorisoitu Aisopoksen hengessä.

Kuka on haussa, minkä niminen teos? Vastaukset viimeistään 30.11. klo 14 sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Olipa kerran kaupunki, jossa kaikki olivat varkaita.

Öisin jokainen asukas lähti ulos tiirikka ja salalyhty kädessä ja teki ryöstöretken naapurustoon.. Kun hän aamunkoitteessa palasi saaliineen, hän löysi oman kotinsa tyhjennettynä.

Ja niin kaupungin asukkaat elivät sulassa sovussa kenenkään kärsimättä, sillä yksi toiselta ja toinen kolmannelta ja niin edelleen, kunnes viimeinen taas varasti ensimmäiseltä”