Ilpo Pietilä Jyväskylästä käy ensimmäisenä viikon kahdeksan pähkinän kimppuun.

“Nyt visakirjan kohdalla nappasi siinä mielessä hyvin, että tämä jo joku aika sitten lukemani teos oli jäänyt mieleen niin hyvin, että lähes samalta istumalta löysin hyllystämme kyseisen kirjan.Siis irlantilaisen Colm Tóibínin ensimmäisen vuonna 2011 suomennetun kirjan nimeltä ‘Brooklyn’. Kaija Sivillin suomennos on myös erinomaista työtä. Toibinilta on tämän lisäksi suomennettu tähän mennessä vain kaksi muuta kirjaa tämän lisäksi, eli ‘Äitejä ja poikia’ sekä ‘Nora Webster’.

Brooklyn käsittelee arjen näkökulmasta tänä päivänäkin vahvasti ajankohtaista teemaa maahanmuuttoa.Toibin tarkastelee kirjassaan yksilötasolla aiempaa Euroopasta, mm. Irlannista ja Italiasta tapahtunutta muuttovyöryä Pohjois-Amerikkaan.

Toivottavasti Toibinin tuotantoa saadaan suomennettuna lisää. Ehkä Toibinin Nobel-palkintokirja on kuitenkin vielä kirjoittamatta, mutta toivottavasti tulossa!”

Mauri Panhelainen vastaa samasta kaupungista samalla innostuksella.

“Toibinin kerrontaa kuvataan hienovaraiseksi, eleettömäksi ja oivaltavaksi. Totta joka laatusana. Visakirja Brooklyn on ikään kuin klassisen tarinan vastaisku nykykirjallisuudessa yleiselle väkivallalla revittelylle ja tarinan pirstomiselle lukuisten kertojien ja aikatasojen labyrintiksi. Toibinin sujuvan proosan pinnan alla kulkee teemoja ja merkityksiä, jotka antavat tarinalle syvyyttä. Brooklyn on lukijaystävällinen lukuromaani ilman termin kielteisiä sivumerkityksiä.

Toibin sijoittuu maan vahvaan kirjalliseen perinteeseen. Väitetään, että väkimäärään suhteutettuna Irlanti on tuottanut enemmän maailmankirjallisuutta ja nobelisteja kuin mikään muu maa.

Hyvästä syystä Dublinissa on kirjailijamuseo, jossa Jonathan Swift, Oscar Wilde, James Joyce ja Samuel Beckett kollegoineen esitellään hienossa ympäristössä.”

Myös Pertti Vuorela Espoosta sai Dublinissa 1990-luvulla vieraillessaan havaita, että irlantilaiset arvostavat kirjailijoitaan.

“Muun muassa James Joyce ja nobelikirjailija Samuel Beckett olivat näkyvästi pubeissa ja kaduillakin esillä. Pubissa joku saattoi nousta kesken kaiken lausumaan runon. Kaikki viihtyivät ja Guinness-olutta kului. Maa on myös kunnostautunut musiikin saralla voittamalla peräti seitsemän kertaa Euroviisut.

Colm Tóibín jatkaa menestyksellä Irlannin kirjallista perinnettä. Hänen tuotannossaan  teemoina ovat ulkomailla asuminen, luovuus ja identiteettikriisit.”

* * *

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen tarttuu kirjan maahanmuuttajateemaan.

“Irlantilaiset ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin useissa maansa ongelmallisissa vaiheissa. Irlantilainen Colm Tóibín (s. 1955) kertoo erään tällaisen maahanmuuttajan tarinan kirjassaan Brooklyn. Eilis on suojattua elämää elänyt irlantilaistyttö, jonka kotiväki lähettää hänet meren yli töitä etsimään, kun niitä Enniscorthystä ei löytynyt. Suhtautuminen irlantilaisiin maahanmuuttajiin on toki toisenlaista kuin mustiin, joille jopa tavaratalon myyjättäret nyrpistelevät, mutta aivan kitkatonta ei elämä uudessa maassa ole, ja koti-ikävä vaivaa.

1950-luvun Brooklynissä on suuri irlantilaisyhteisö, jonka aktiivinen kaitsija isä Flood järjestää erilaisia tilaisuuksia, joihin Eiliskin osallistuu.  Hän alkaa myös opiskella iltakoulussa ja tapaa miellyttävän nuorukaisen, jonka kanssa menee naimisiin, ennen kuin joutuu äkillisesti palaamaan kotiin Irlantiin. Siellä odottaa toinen mukava mies, ja ristiriita on valmis.”

Raila Rinne Helsingin Länsi-Pasilasta 0n tämän viikon opposition ääni.

“Brooklynin teemana on siirtolaisuus, irlantilaisperheille tavattoman tuttu asia. Päähenkilö hakeutuu kotiapulaiseksi ja tutustuu italialaiseen nuoreen mieheen. Molemmat ovat siis maahanmuuttajia, jotka yrittävät saavuttaa jalansijaa uudessa kotimaassa. Novellikokoelma Äitejä ja poikia tapahtuu pääosin Irlannissa ja kuvaa nimensä mukaisesti ihmissuhteita. Yksi novelleista, Pitkä talvi, sen sijaan sijoittuu Espanjaan. Kirjailija vietti nuorena joitakin vuosia Barcelonassa. Nora Webster taas kertoo leskeksi jäävän perheenäidin selviytymisestä Irlannissa.
Vaikka olen melkein hulluna Irlantiin, Tóibín ei lukeudu mielikirjailijoihini. Toki hänen tekstinsä kulkee mainiosti ja havainnot ovat tarkkoja, osa varmaan suomentajankin ansiosta, mutta minun makuuni kerronta on vanhanaikaista.”

Vähän varauksellinen on espoolainen Eero Reijonenkin, aluksi, mutta syttyy sitten hehkuttamaan suomentajasuoskkejaan.

“Mielenkiintoinen visavalinta visiiriltä. Vähän erikoinen jälkimaku. Tyylin tunnistin, mutta lajityyppi vaikutti selkeästi vieraalta. Ehkä jopa koko Keltaiselle kirjasarjalle. Ja ihan häränpyllyä se heitti, näin luulin, verrattuna mainion Kaijamari Sivillin edelliseen visakäännökseen, Cormac McCarthyn ‘Kaikki kauniit hevoset’.

Koska visakallo on nykyisin päätehtäviensä, lasten ja koirienhoidon, ohella vapaaherraista ammattikuntaa, riehaannuin tutkimaan nettimaailmaa. Sieltäpä löysin virikettä toisinajatteluun. Pohdinnan aiheuttaja oli tämän Visakirjan suomentajan, monesti palkitun Kaijamari Sivillin ja kahden muun kääntäjä-mestari- leidin, huipputaitavan Helen Bützowin (mm. Don DeLillo ja Kazuo Ishiguro) ja  Kristiina Rikmanin (loistavan John Irving  -suomentajan) keskustelu Cafe-Aallossa, viime vuoden elokuussa, taiteiden yön aattona. Suosittelen jyrkästi koko klipin katsomista.

Nämä Tammen Keltaisen kirjaston huippukääntäjät puhuvat vain asiaa. Tietenkin. Visakalloa kiinnosti kysymys, johon Sivill myös vastasi. Onko helppoa naisena kääntää miestä, ja nimen omaan niin äärimmäisen erilaisia kirjailijatyyppejä kuten Colm Tóibín ja Cormac McCarthy? Vastaus hiukan yllätti. Huipputeksti, se on kääntäjälle oleellista. Sukupuoli on, ainakin näille kääntäjille, erityisesti Sivillille ja Rikmanille, vain sivujuonne. Heidän mielestään huipputekstisssä noustaan pikkuseikkojen yläpuolelle. Sukupuoli on usein vain nyanssi. Tekstin laatu on tärkein. – – –

Lukijana otan vähän toisen tulkinnan, esimerkkinä vaikka juuri Tóibín ja  Cormac McCarthy, kuvista päätellen hyvin saman näköisiä jäpikkäitä. Karuja veikkoja, Sörkassa kasvaneen silminkin…  Kaijamari Sivill näkee yhtenäisyydet taiteitelijana. Tóibín osaa mennä naisellisen ajattelun nahkoihin, pikkuasioissakin. McCarthy perinteinen miehinen mies, jos kuka. Kyllä niinkin. Mutta sieltä alta löytyy ihan samanlainen herkkyys, se yhdistää päältäpäin ihan erilaisia kirjailijoita. Kääntäjälle pääasia on, että teksti on hyvää; kirjailijan ääntä täytyy kuitenkin etsiä…ja kun sen sitten tunnistaa, kääntäminen alkaa sujua.”

* * *

Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta kertoo, että  “itselläni lukukokemus vasta menossa,  mutta erinomaiselta vaikuttaa.  Kyllä tuolta Irkkujen saarelta todella löytyy kirjoittajia ja tuntuvat siellä osaavan myös kovasti omiaan arvostaa.”

“Kiitos taas kiinnostavasta lukusyötistä!” huudahtaa Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta on tehnyt visan innottamana hankintoja kaksin kappalein.

“Tutkin internetistä Brooklynin juonta ja innostuin sen lukemiseen. Löysin sen Elisa Kirjasta ja talletin sen omakseni. Lisäksi tavoitimme v. 2015 filmatun elokuvan yhdeltä television maksukanavalta ja katsoimme sen oitis perhepiirissä. Kirja on vielä lukematta, mutta kuvitus säilyy mielessä.”

Lukuun kirja on menossa hankolaisella Juhani Niemelläkin: “Elokuva on nähty, kirjaa ei ole luettu, ainakaan omakohtaisesti, vielä.”

“Kiintoisa ja antoisa” olivat Veikko Huuskan adjektiivit kirjasta, Jari-Pekka Vuorela taas tiedottaa, että “Colm Tóibín on seitsemäntoista päivää minua nuorempi”.

Viikon palkinto lähtee Ilpo Pietilälle. (rb)

Viikon 10 sitaatti

Tämän vanhaksi eläneen herran yleviin mottoihin kuului, että ”filosofin tulee olla vaeltaja totuuden auringon nousussa”. Hän kuului sivistyssukuun, josta tuli monia tunnettuja professoreita ja kirjailijoita. Hänen oma kirjallinen tuotantonsa käsitti tieteellisten tekstien ohella ennen kaikkea esseistiikkaa, mutta mahtui joukkoon yksi runokokoelmakin, jonka hän julkaisi 84-vuotiaana. Kuka ajattelija, mikä teos? Vastaukset viimeistään 15.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Erään esitelmän jälkeen käydyssä keskustelussa yksi kuulijoistani kysyi, miten nykyihmistä voidaan nimittää lajinimellä homo sapiens, viisas ihminen, vaikka historiasta ei löydetä ajankohtaa, jolloin missään ei olisi käyty sotia. Vastasin, että hänen kysymyksensä edustaa juuri sitä viisautta, jota homo sapiensina oleminen edellyttää ja jota on mahdollista kehittää – siitä huolimatta, että esimerkiksi tuhoaseiden keksijät, jotka usein omistavat loistavan älyn, käyttävät sitä, murheellista kyllä, toteuttaakseen viisauden kannalta kielteisiä tarkoitusperiä. Täten he toimivat epämielekkäästi ja järjettömästi.”