Turva – Hymy

Kirjavisassa Colm Tóibín – irlantilaisten mamujen ymmärtäjä

Brooklyn-elokuvan pääosassa nähtiin Saoirse Ronan ja Domhnall Gleeson.

Kaksinumeroisilla tietämysluvuilla jatketaan visassa kevään puolelle kallistuttaessakin. Hyvä niin, tässä leikissähän ei kevätmasennuksia tunneta, eihän?

Ilpo Pietilä Jyväskylästä käy ensimmäisenä viikon kahdeksan pähkinän kimppuun.

”Nyt visakirjan kohdalla nappasi siinä mielessä hyvin, että tämä jo joku aika sitten lukemani teos oli jäänyt mieleen niin hyvin, että lähes samalta istumalta löysin hyllystämme kyseisen kirjan.Siis irlantilaisen Colm Tóibínin ensimmäisen vuonna 2011 suomennetun kirjan nimeltä ’Brooklyn’. Kaija Sivillin suomennos on myös erinomaista työtä. Toibinilta on tämän lisäksi suomennettu tähän mennessä vain kaksi muuta kirjaa tämän lisäksi, eli ’Äitejä ja poikia’ sekä ’Nora Webster’.

Brooklyn käsittelee arjen näkökulmasta tänä päivänäkin vahvasti ajankohtaista teemaa maahanmuuttoa.Toibin tarkastelee kirjassaan yksilötasolla aiempaa Euroopasta, mm. Irlannista ja Italiasta tapahtunutta muuttovyöryä Pohjois-Amerikkaan.

Hänen kirjoitustyylinsä on keveän sujuvaa, mutta tarkkaa ja tunnelatauksia virittelevää. Vaimoni antoi erityisen tunnustuksen  hänen taidostaan kuvata  sattuvan tarkasti naisten ajattelutapoja ja esittää tämä mukaansa tempaavasti.

Toivottavasti Toibinin tuotantoa saadaan suomennettuna lisää. Ehkä Toibinin Nobel-palkintokirja on kuitenkin vielä kirjoittamatta, mutta toivottavasti tulossa!”

Mauri Panhelainen vastaa samasta kaupungista samalla innostuksella.

”Toibinin kerrontaa kuvataan hienovaraiseksi, eleettömäksi ja oivaltavaksi. Totta joka laatusana. Visakirja Brooklyn on ikään kuin klassisen tarinan vastaisku nykykirjallisuudessa yleiselle väkivallalla revittelylle ja tarinan pirstomiselle lukuisten kertojien ja aikatasojen labyrintiksi. Toibinin sujuvan proosan pinnan alla kulkee teemoja ja merkityksiä, jotka antavat tarinalle syvyyttä. Brooklyn on lukijaystävällinen lukuromaani ilman termin kielteisiä sivumerkityksiä.

Toibin sijoittuu maan vahvaan kirjalliseen perinteeseen. Väitetään, että väkimäärään suhteutettuna Irlanti on tuottanut enemmän maailmankirjallisuutta ja nobelisteja kuin mikään muu maa.

Hyvästä syystä Dublinissa on kirjailijamuseo, jossa Jonathan Swift, Oscar Wilde, James Joyce ja Samuel Beckett kollegoineen esitellään hienossa ympäristössä.”

Myös Pertti Vuorela Espoosta sai Dublinissa 1990-luvulla vieraillessaan havaita, että irlantilaiset arvostavat kirjailijoitaan.

”Muun muassa James Joyce ja nobelikirjailija Samuel Beckett olivat näkyvästi pubeissa ja kaduillakin esillä. Pubissa joku saattoi nousta kesken kaiken lausumaan runon. Kaikki viihtyivät ja Guinness-olutta kului. Maa on myös kunnostautunut musiikin saralla voittamalla peräti seitsemän kertaa Euroviisut.

Colm Tóibín jatkaa menestyksellä Irlannin kirjallista perinnettä. Hänen tuotannossaan  teemoina ovat ulkomailla asuminen, luovuus ja identiteettikriisit.”

* * *

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen tarttuu kirjan maahanmuuttajateemaan.

”Irlantilaiset ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin useissa maansa ongelmallisissa vaiheissa. Irlantilainen Colm Tóibín (s. 1955) kertoo erään tällaisen maahanmuuttajan tarinan kirjassaan Brooklyn. Eilis on suojattua elämää elänyt irlantilaistyttö, jonka kotiväki lähettää hänet meren yli töitä etsimään, kun niitä Enniscorthystä ei löytynyt. Suhtautuminen irlantilaisiin maahanmuuttajiin on toki toisenlaista kuin mustiin, joille jopa tavaratalon myyjättäret nyrpistelevät, mutta aivan kitkatonta ei elämä uudessa maassa ole, ja koti-ikävä vaivaa.

1950-luvun Brooklynissä on suuri irlantilaisyhteisö, jonka aktiivinen kaitsija isä Flood järjestää erilaisia tilaisuuksia, joihin Eiliskin osallistuu.  Hän alkaa myös opiskella iltakoulussa ja tapaa miellyttävän nuorukaisen, jonka kanssa menee naimisiin, ennen kuin joutuu äkillisesti palaamaan kotiin Irlantiin. Siellä odottaa toinen mukava mies, ja ristiriita on valmis.”

Raila Rinne Helsingin Länsi-Pasilasta 0n tämän viikon opposition ääni.

”Brooklynin teemana on siirtolaisuus, irlantilaisperheille tavattoman tuttu asia. Päähenkilö hakeutuu kotiapulaiseksi ja tutustuu italialaiseen nuoreen mieheen. Molemmat ovat siis maahanmuuttajia, jotka yrittävät saavuttaa jalansijaa uudessa kotimaassa. Novellikokoelma Äitejä ja poikia tapahtuu pääosin Irlannissa ja kuvaa nimensä mukaisesti ihmissuhteita. Yksi novelleista, Pitkä talvi, sen sijaan sijoittuu Espanjaan. Kirjailija vietti nuorena joitakin vuosia Barcelonassa. Nora Webster taas kertoo leskeksi jäävän perheenäidin selviytymisestä Irlannissa.
Vaikka olen melkein hulluna Irlantiin, Tóibín ei lukeudu mielikirjailijoihini. Toki hänen tekstinsä kulkee mainiosti ja havainnot ovat tarkkoja, osa varmaan suomentajankin ansiosta, mutta minun makuuni kerronta on vanhanaikaista.”

Vähän varauksellinen on espoolainen Eero Reijonenkin, aluksi, mutta syttyy sitten hehkuttamaan suomentajasuoskkejaan.

”Mielenkiintoinen visavalinta visiiriltä. Vähän erikoinen jälkimaku. Tyylin tunnistin, mutta lajityyppi vaikutti selkeästi vieraalta. Ehkä jopa koko Keltaiselle kirjasarjalle. Ja ihan häränpyllyä se heitti, näin luulin, verrattuna mainion Kaijamari Sivillin edelliseen visakäännökseen, Cormac McCarthyn ’Kaikki kauniit hevoset’.

Koska visakallo on nykyisin päätehtäviensä, lasten ja koirienhoidon, ohella vapaaherraista ammattikuntaa, riehaannuin tutkimaan nettimaailmaa. Sieltäpä löysin virikettä toisinajatteluun. Pohdinnan aiheuttaja oli tämän Visakirjan suomentajan, monesti palkitun Kaijamari Sivillin ja kahden muun kääntäjä-mestari- leidin, huipputaitavan Helen Bützowin (mm. Don DeLillo ja Kazuo Ishiguro) ja  Kristiina Rikmanin (loistavan John Irving  -suomentajan) keskustelu Cafe-Aallossa, viime vuoden elokuussa, taiteiden yön aattona. Suosittelen jyrkästi koko klipin katsomista.

Nämä Tammen Keltaisen kirjaston huippukääntäjät puhuvat vain asiaa. Tietenkin. Visakalloa kiinnosti kysymys, johon Sivill myös vastasi. Onko helppoa naisena kääntää miestä, ja nimen omaan niin äärimmäisen erilaisia kirjailijatyyppejä kuten Colm Tóibín ja Cormac McCarthy? Vastaus hiukan yllätti. Huipputeksti, se on kääntäjälle oleellista. Sukupuoli on, ainakin näille kääntäjille, erityisesti Sivillille ja Rikmanille, vain sivujuonne. Heidän mielestään huipputekstisssä noustaan pikkuseikkojen yläpuolelle. Sukupuoli on usein vain nyanssi. Tekstin laatu on tärkein. – – –

Lukijana otan vähän toisen tulkinnan, esimerkkinä vaikka juuri Tóibín ja  Cormac McCarthy, kuvista päätellen hyvin saman näköisiä jäpikkäitä. Karuja veikkoja, Sörkassa kasvaneen silminkin…  Kaijamari Sivill näkee yhtenäisyydet taiteitelijana. Tóibín osaa mennä naisellisen ajattelun nahkoihin, pikkuasioissakin. McCarthy perinteinen miehinen mies, jos kuka. Kyllä niinkin. Mutta sieltä alta löytyy ihan samanlainen herkkyys, se yhdistää päältäpäin ihan erilaisia kirjailijoita. Kääntäjälle pääasia on, että teksti on hyvää; kirjailijan ääntä täytyy kuitenkin etsiä…ja kun sen sitten tunnistaa, kääntäminen alkaa sujua.”

* * *

Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta kertoo, että  ”itselläni lukukokemus vasta menossa,  mutta erinomaiselta vaikuttaa.  Kyllä tuolta Irkkujen saarelta todella löytyy kirjoittajia ja tuntuvat siellä osaavan myös kovasti omiaan arvostaa.”

”Kiitos taas kiinnostavasta lukusyötistä!” huudahtaa Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta on tehnyt visan innottamana hankintoja kaksin kappalein.

”Tutkin internetistä Brooklynin juonta ja innostuin sen lukemiseen. Löysin sen Elisa Kirjasta ja talletin sen omakseni. Lisäksi tavoitimme v. 2015 filmatun elokuvan yhdeltä television maksukanavalta ja katsoimme sen oitis perhepiirissä. Kirja on vielä lukematta, mutta kuvitus säilyy mielessä.”

Lukuun kirja on menossa hankolaisella Juhani Niemelläkin: ”Elokuva on nähty, kirjaa ei ole luettu, ainakaan omakohtaisesti, vielä.”

”Kiintoisa ja antoisa” olivat Veikko Huuskan adjektiivit kirjasta, Jari-Pekka Vuorela taas tiedottaa, että ”Colm Tóibín on seitsemäntoista päivää minua nuorempi”.

Viikon palkinto lähtee Ilpo Pietilälle. (rb)

Viikon 10 sitaatti

Tämän vanhaksi eläneen herran yleviin mottoihin kuului, että ”filosofin tulee olla vaeltaja totuuden auringon nousussa”. Hän kuului sivistyssukuun, josta tuli monia tunnettuja professoreita ja kirjailijoita. Hänen oma kirjallinen tuotantonsa käsitti tieteellisten tekstien ohella ennen kaikkea esseistiikkaa, mutta mahtui joukkoon yksi runokokoelmakin, jonka hän julkaisi 84-vuotiaana. Kuka ajattelija, mikä teos? Vastaukset viimeistään 15.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Erään esitelmän jälkeen käydyssä keskustelussa yksi kuulijoistani kysyi, miten nykyihmistä voidaan nimittää lajinimellä homo sapiens, viisas ihminen, vaikka historiasta ei löydetä ajankohtaa, jolloin missään ei olisi käyty sotia. Vastasin, että hänen kysymyksensä edustaa juuri sitä viisautta, jota homo sapiensina oleminen edellyttää ja jota on mahdollista kehittää – siitä huolimatta, että esimerkiksi tuhoaseiden keksijät, jotka usein omistavat loistavan älyn, käyttävät sitä, murheellista kyllä, toteuttaakseen viisauden kannalta kielteisiä tarkoitusperiä. Täten he toimivat epämielekkäästi ja järjettömästi.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

1918 synkkiä aikoja kuvannut kirjailija Kjell Westö vetoaa: ”Älkäämme koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä”

Kuva: Marja Luumi
Kjell Westö myöntää loimuavaa työväentaloa kuvaavan valokuvan äärellä "hieman vastahakoisesti", että sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on aika lailla totta.

Helsingin historiaan vuonna 1918 pureudutaan erityisesti talojen kautta valokuvanäyttelyssä ”Talot vieraiden käsissä”, joka avattiin torstaina Helsinki Congress Paasitornissa. Pääosassa ovat erityisesti Helsingin työväentalo ja Katajanokan upseerikasino, jotka kokivat kovia synkkänä ajanjaksona.

Kirjailija Kjell Westö kertoi näyttelyn avajaisissa olevansa hyvin vaikuttunut, että päällisin puolin hyvinkin eri taustoista ponnistavat tahot järjestävät kansalaissodan tapahtumista yhteisen näyttelyn.

Westö on itse kirjoittanut erityisesti romaaneissaan Missä kuljimme kerran ja Kangastus 38 valokuvanäyttelyn kuvaamista ajoista. Hän kiinnostui vuosien 1917–1918 tapahtumista osittain siksi, että hänelle ei koululaisena tai nuorena opiskelijana kerrottu läheskään koko totuutta näistä vuosista. Kouluja hän ei halua moittia.

– En usko, että olisin 1960–70 tai edes 1980-luvulla edes saanut kiihkotonta ja täysin avointa selontekoa näistä ajoista muualtakaan, Westö huomautti.

Hän uskoo, että surullisen ajanjakson muistaminen ja katsominen kirkkain silmin on ollut vaikeaa kaikille katsantokannoista riippumatta.

– Sisällissodan tapahtumien tunnustaminen, se että puolin ja toisin toimimme niin kuin toimimme, oli pitkään lähes ylivoimaista.

Työväentalon juhlasalin takaosa näytti tältä pommituksen jälkeen huhtikuussa 1918. (Helsingin kaupunginmuseo / Ivan Timiriasew)

Westön huomio kiinnittyi erääseen asiaan, kun hän kiinnostui yhä kiihkeämmin kansalaissotaan ja sitä edeltävään aikaan. Se oli tapa, jolla koko 1910-luvun ajan mustamaalattiin vastapuolta.

– Kun ihmiset kaivautuvat henkisiin juoksuhautoihinsa, vastapuolta ei enää kuunnella. Näin kävi silloinkin. Vastapuolta ei enää nähty täytenä ihmisenä hyvine ja huonoine puolineen. Kummallakin puolella viljeltiin pahoja taruja vastapuolesta, kylvettiin kauhua ja halveksuntaa, luotiin irvikuvia, joita alettiin uskoa todeksi.

Kirjailija muistutti, että juuri tämä tie johtaa väkivaltaan ja sotiin.

Ruotsiksi kirjoittava Westö käy hyvin usein puhumassa kirjoistaan Ruotsissa. Ruotsalaiset kysyvät häneltä usein, miksi suomalaiset ovat niin pragmaattisia, käytännöllisiä.

– Miksi suosimme kriisin aikoina niin laajoja hallituspohjia ja miksi keskustelemme useimmiten niin rauhallisesti, ruotsalaiset ihmettelevät hänen mukaansa.

Westöllä on vastaus:

– Meillä on kenties kollektiivisessa muistissa, kuinka käy, kun solvaat ja aliarvioit poliittista vastustajaasi tarpeeksi.

Hänen mielestään tämä pragmatismi ja suomalaisten kyky eheytyä – joskin vaikean kautta – pitäisi muistaa myös näinä täysin erilaisina aikoina, ”joina moni varoittaa kuplissa elämisen, eriarvoisuuden ja yhteiskunnan pirstaloitumisen vaaroista”.

– Älkäämme siis koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä. Kuunnelkaamme toinen toisiamme.

Haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

Westö painottaa, ettei ole koskaan synkkiä aikoja kuvanneissa romaaneissaan halunnut hakea syyllisiä. Hän on vain halunnut kuvata ihmisen kärsimystä sota-aikoina.

– Sitä miten julma ja turha jokainen sota on, ja miten aivan erityisen turha on sellainen sota, jossa naapuri kääntyy naapuria vastaan, joskus jopa veli veljeä vastaan.

Hänen romaaneissaan keskiössä ovat aina ihmiset erheineen ja hyveineen, pahoine ja hyvine tekoineen.

– Me sorramme, kapinoimme, sodimme, solmimme rauhat ja nuolemme haavojamme. Mutta kaikkein tärkeintä on se, että miten tämä näyttely on tehty – eli yhdessä.

Westö paljasti Demokraatille, että haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

– Jos sinne mennään, sitten väkisinkin palaan takaisin myös kansalaissotaan, koska aikaväli on niin lyhyt. Mutta katsotaan, onnistunko.

Taudit jylläsivät ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvassa potilaita ja henkilökuntaa Suomen kaupunkien liiton ylläpitämässä sotilassairaalassa Linnankadulla. (Helsingin kaupunginmuseo / Eric Sundström)

20 historiallisen valokuvan näyttely on esillä Paasitornissa kesäkuuhun asti ja siirtyy elokuussa Katajanokan kasinolle, jota remontoidaan parhaillaan entistä ehommaksi.

Paasitornin (Helsingin työväentalon) suunnitteli arkkitehti Karl Lindahl ja sen on valmistumisesta vuonna 1908 saakka omistanut Helsingin työväenyhdistys. Katajanokan upseerikasino taas rakennettiin venäläisen upseeriston käyttöön arviolta vuonna 1913. Kasinon omistavat Katajanokan upseerikerhon kautta suomalaiset upseerijärjestöt.

 

Paasitorni joutui vieraisiin käsiin, kun punakaarti majoittui työväentalolle yhdistyksen vastusteluista huolimatta. 26. tammikuuta 1918 nostettiin punainen lyhty talon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi. Helsingin taistelussa huhtikuussa työväentalon torni syttyi tuleen ja juhlasalin katto romahti saksalaisten tykkitulesta. Punainen Helsinki antautui 13. huhtikuuta ja työväentalo siirtyi saksalaisten haltuun.

Katajanokan upseerikasino joutui vieraisiin käsiin jo maaliskuussa 2017, kun kumoukselliset venäläiset matruusit valtasivat rakennuksen ja nostivat mustan anarkistilipun kasinon salkoon. Upseerikasino oli tammikuussa 1918 myös joitakin kuukausia punakaartin hallussa. Se siirtyi punaisen Helsingin antauduttua työväentalon tavoin saksalaisten haltuun.

Saksan joukot poistuivat Helsingissä ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja joulukuussa 1918 kumpikin talo palautettiin isännilleen.

163 000 ostajaa tekivät menestyskirjailijan uutuudesta vuoden 2017 myydyimmän kirjan

Kuva: Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Mauri Kunnaksen lastenkirja Koiramäen Suomen historia oli viime vuoden myydyin teos. Se löysi yli 163 000 ostajaa.

Kirjamyynti kääntyi kasvuun alkuvuodesta 2017 ja myynti jatkui läpi vuoden vilkkaana, käy ilmi Kirjakauppaliiton tilastoista. Kokonaisuutena kirjojen myynti suurimmissa kirjakaupoissa kasvoi yli viisi prosenttia.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen myyntilistojen kärkipäähän kipusi runokirja, Jenni Haukion toimittama Katso pohjoista taivasta.

Viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen teos Niemi, oli kotimaisen kaunokirjallisuuden myydyin.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan viimeinen erikoistehtävä: Tarinankertoja vailla vertaa

Kuva: Irmeli Jung
Veijo Meri Otavan "hovikuvaaja" Irmeli Jungin ikuistamana vuonna 1997.

Viime vuoden viimeinen tehtävä oli asteriskilla merkitty eli viimeinen myös  juhlavuoden kirjailijatuplauksista. Sen piti siis olla helppo, mutta kuinkas sitten kävikään…

Vuoden saa avata Mauri Panhelainen, joka menee suoraan asiaan:

”1900-luvun jälkipuoliskon klassikkokirjailijan Veijo Meren pieni satiirinen proosateos vuodelta 1966, ’Everstin autonkuljettaja’, on viikon etsintäkuulutettu. Se on itse asiassa pienimuotoinen vaellusromaani, sillä pääesikunnan autosotamies Peltola törmää matkallaan everstiä Vääksystä hakiessaan yhteen jos toiseenkin tapaukseen ja henkilöön; monesti nämä kohtaamiset saavat absurdeja tai jopa surrealistisia sävyjä.

Meri oli suggestiivinen kertoja, joka suggeroi itsensäkin, kun tarina alkoi luistaa, kasvaa ja haaroittua. Tästä on omassa muistipankissani elävänä säilynyt esimerkki opiskeluajoilta.

Vuonna 1969 kirjallisuusaiheinen Studia generalia -luentosarja Miten kirjani ovat syntyneet täytti joka kerta Porthania I:sen 400 hengen salin, ja satoja taisi jäädä ulkopuolellekin. 1960-luku oli tunnetusti kulttuurin vuosikymmen, joten kuulin ja näin luentosarjan ansiosta yhden ja ainoaksi jääneen kerran Veijo Meren elävänä Porthanian suuressa luentosalissa.

Silloin ei vielä ollut kirjamessuja.

Meren seitsemäs romaani Everstin autonkuljettaja oli ensimmäisen luentosarjan aikaan jo kirjoitettu ja ilmestynyt, vallaton ja absurdi tarinointi tuntui vain parantuvan yleisön edessä. Meri hehkui punakkana, puhui ja puhui, sai koko ajan päästään ja muististaan uusia assosiaatioita, jatkoi omista jutuistaan kiihtyneenä, sotki takkinsa selkämyksen liitutauluun ja kertoi yhä hurjempia tarinoita kirjojensa takaa. Esitys oli unohtumaton, aplodit olivat tunnin performanssin jälkeen mahtavat. Meri eli proosakirjailijana kirjailijauransa huippua.”

Sirpa Taskisella on oma muistonsa kirjailijasta.

”Olen tavannut Veijo Meren (1928–2015) yhden kerran, Hän ei vaikuttanut kovin ihastuneelta, kun kerroin olevani suomentamassa erästä tietoteosta. Sittemmin luin lehdestä, että hän harmitteli kaikenlaisia amatöörikääntäjiä, jotka vievät leivän kirjailijoiden suusta…

Sattumoisin lueskelin juuri Petri Tammisen mainiota kirjaa ’Muita hyviä ominaisuuksia’, jossa hän muun ohella kertoo käynnistään Veijo Meren luona ja ihailustaan häntä kohtaan: ’Meri kirjoittaa ihmisistä jotka tekevät koko ajan, menevät ja tulevat, kouraantuntuvista asioista ja esineistä jotka nekin tekevät ja tahtovat kaiken aikaa. Meri näyttää eikä selitä, ei hän esitelmöi, että yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset ja että kohtalo kulkijaa täällä heittelee – hän panee miehen ottamaan kahvilan astiasta sokeripalaa: ’Se ei tullut lusikkaan, jota yritti, eikä sen viereinen, joka olisi voinut tulla, vaan ihan joku muu.’ Laittamattomasti kirjoitettu.”

Eero Reijonen on hoksannut visamaakarin harkitun vedätyssyrityksen tuossa teatterivihjeessä.

”Snadisti harhaan visakeisari yritti Hesan kaupunginteatterin esittämillä Tilkan sotilassairaalan mosureiden yötarinoilla vedättää, mikä on visakallolle ihan oikein, sillä enhän minä ehtinyt niitä Bona Kotkaniemen ohjaamia Yhden yön tarininoita aikanaan kuulemaan. Ihan varmasti se olisi ollut virkamiehen pollalle sopivampaa tarinaa kuin juristijärjelle hyvin rajallinen taajuusjuridiikka, josta edes Veijo Meri ei olisi kyennyt repimään tarinaa. Tai tietenkin hän olisi.

Esimerkkejä on piisaksi asti. ’Yhden yön tarinoihinkin’, sinällään jo muheviin, saatiin vielä mausteita lisäämällä ripaus toisesta kattauksesta, Everstin auton\hkuljettajasta. – – –

Veijo Meri kertoo everstin autokuskin tarinan syntyprosessista omanlaiseensa tyyliin. Kirjailija oli saanut valmiiksi novellin, jonka kehystarinana oli erään autosotamiehen iltainen naistenhakumatka; kysesssä oli sen aikaisen intin tyypillinen toimeksianto, sillä kolme kapiaista oli vailla seuraa, eli tilanne oli pakottava. Meri kehitteli mosu\hrin hankkeen suotuisaan suuntaan höystettynä merimäisellä loppuvedolla… No, pakina oli ihan ok, mutta lisää tarinoita se edellytti kirjaksi kasvaakseen. Eikä siinä mitään, Mereltä eivät tarinat hetikohta uupuneet. Kirjailija oli kuullut tositarinan eversti Keinosen, tulevan puolustusvoimain komentajan Lappeenrannan-matkasta salkun unohduksineen kaikkineen…. ja sen hän myös työsti tarinaksi. – – –

No, siinä pienessä julkaisupaineessa Veijo Meri kiikutti hiirenkorvaisen paperipinon Sysmän huvilan vilpolassa loikovalle kustantaja Heikki Reenpäälle. Tämä luki raakaversion…ja ilmoitti siinä paikassa: ’Tämän minä kustannan.’”

* * *

Juhani Niemellä vastaus oli käden ulottuvilla.

”Eipä nyt tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Kyseessä on yksi suomalaisen nykyproosan merkittävimmistä mullistajista ja kansainvälisestikin tunnetusta kirjailijasta, jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 90 vuotta. Siinä se nököttää keskihyllyssä, kymmenes kirja oikealta, Veijo Meren teos Everstin autonkuljettaja. – – –

Meren romaanien maailmoja hallitsevat epäonnistumiset ja pettymykset, vaikkakin ne muotoutuvat hauskoiksi ja omalaatuisiksi, saavat merimäisen ilmeen, kuten novelleissaankin, tapahtumat ovat merkillisiä ja epätodennäköisiä ja kuitenkin luontevia ja uskottavia.”

Käyhän se näinkin: Pertti Vuorela haki Meri-arvoituksen ratkaisemiseen – toden totta, vedestä.

”Kirjavisa ei ensimmäisellä pähkäilyllä ratkennut ja lähdin uimahalliin hakemaan aivoitusta. Ja toden totta. Uima-altaassa aivojen sopukoista nousi ensin heikkona signaalina ja sitten vahvistuen Everstin autonkuljettaja ja Veijo Meri.

Olin ilmeisesti lukenut Everstin autonkuljettajan opiskeluaikoina 1960-luvulla, vaikka en sitä heti muistanut. Pikaluin Everstin autonkuljettajan nyt uudestaan, eikä se vaikuttanut yhtään vanhahtavalta.”

Unto Vesa sanoo ilmoittautuvansa suosiolla kuuluisaan lumiukkosarjaan veikatessaan Kari Hotakaista. Väärä veikkaus tulee hyvään paikkaan, sillä se tarjoaa visaukolle tilaisuuden kerrata, ketkä olivat visan taakse jääneen juhlavuoden kymmenen erikoistehtävän kirjailijat. Hotakainenhan kavalkadin juuri viime tammikuussa aloitti ja perässä tulivat Lauri Viita, Juhani Peltonen, Anja Kauranen, Arto Melleri, Hannu Salama, Antti Tuuri, Toivo Pekkanen, Edith Södergran ja viimeisenä Meri.

Palkinto Eero Reijoselle.

Viikon 2 sitaatti

Tämän tehtävän purku on kuun lopun teatterille pyhitetyn erikoisnumeron tähden vasta kolmen viikon kuluttua, joten pidennetty vastausaika tietää vähemmän vihjeitä. Mutta historiallisessa ajassa ollaan siis kiinni. Kirjailijasta ilmestyy tänä keväänä kaivattu elämäkerta, johon tämän lehden sivuilla tullaan varmasti palaamaan.
Kuka laaja-alaisesti suuntautunut vaikuttajapersoona, mikä teos? Vastaukset viimeistään 24.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Ota köynnös kukkasista sellin,
sydänverin kostutettujen.
Poimitut ne käsin ovat hellin.
Sarka oli pitkä, sumuinen.

– Kiirastulen, pistinkujanjuoksut
kestit. Ota kiehkurani tää!
Soisin sulle suven sulotuoksut,
matkaa voittoisata, välkeää!”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa palaa ladulle

Kuva: Jukka-Pekka Flander

Taakse jätetty Kirjavisan syyskausi oli 25-vuotissynttäreiden takia erityislaatuinen ja juhlava. Käänteissään se oli myös vauhdikas, sillä vastausmäärillä mitaten sesonki oli vähintäänkin vuoristoratamainen. Juhlakauden erikoistehtävät – kohteina muun muassa Melleri, Pekkanen, Salama, Tuuri, Södergran – tuottivat komeita vastaussatoja, ne muut taas osoittautuivat enimmäkseen niin koviksi paloiksi, että sähkökirjelaatikko kumisi tyhjyyttään.

Viikon 1 sitaatti

Talvikauden 2018 avauksessa saattaa koiraspuolisilla vastaajilla olla etulyöntiasema, sillä nyt liikutaan vahvasti niin sanottujen poikakirjojen maailmassa. Kirjailija oli aikoinaan erityisesti omalla kielialueellaan huippusuosittu, mutta suosijoissa oli sillä tavalla vääränlaisia henkilöitä, että myöhempinä aikoina hänen romaaneistaan tuli vähän vieroksuttuja. Yli 200 miljoonaa myytyä opusta yli 30 kielellä kertoo kuitenkin, että globaalista kirjallisuusilmiöstä oli kyse (paljon ennen kuin tuota globaali-sanaa oli edes valjastettu markkinakielen tehokäyttöön).

Triviavihjeenä todettakoon, että visakirjailijan romaaneista filmattujen lukuisien elokuvien pääosissa on nähty niinkin erilaisia tähtiä kuin Klaus Kinski ja Terence Hill.

Kuka on kyseessä, mikä teos? Vastaukset viimeistään 10.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Bill, setä ja englantilainen olivat kiiruhtaneet metsän läpi ja sitten ratsujensa luo niin nopeasti kuin pimeässä kävi päinsä. Molempien metsästäjien tarkasta vainusta johtui, etteivät he juosseet harhaan. Lordi olisi tuskin osannut perille, koska harjanteet ja niiden väliset laaksot olivat yöllä vielä paljon enemmän kuin päivällä toistensa kaltaisia. He vapauttivat hevoset lieasta, nousivat ratsaille ja pitelivät toisia hevosia kiinni suitsista.

Juuri kun oli päästy näin pitkälle, he kuulivat odottamiensa viiden intiaanin tulevan. ’Nuo kulkurit ovat sokeita ja kuuroja’ sanoi ’suuri aurinko’; ’moni heistä vaeltaa ikuisille metsästysmaille palvelemaan osagein henkiä..’”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Saunanovellien valikoimassa on vetoa

Eipä voisi satavuotiasta Suomea lämpimämmin muistella. Saunaa ei tässä maassa ohita tunnettavuudessaan ja koskettavuudessaan monikaan muu aihe. Ei edes käsite sisu.

”Suomalaisia saunanovelleja” on tervetullut kokoomateos. Kirjailijat tuntuvat panneen parastaan niitä kirjoittaessaan.

Runoilija-prosaisti Johanna Venholla on taianomainen tartuntaote.

”Saunanpuhdas”-tarinassa kuoleman ääreltä ei noin vain jatketa työaskareita. Kotihoitajalta ottaa aikansa, että selviytyy seuraavaan osoitteeseen. Mutta miten on elämä itse ja tunteet? Sauna puhdistaa, polttaa, avaa ja kannattelee. Mutta kun on vielä se kaipuu, ne sydämen asiasanat, se toinen ̶ ja vielä oma itse.

Mikko Rimmisen ”Ruumiinpesijöiden saunahetki” suorastaan röyhtäilee novelliainesta. Kirjailija käy läpi juttunsa juurakon ja saa itiöistä nousemaan tempoilevan ja tuiman kohtauksen. Tarinassa saunastaa sekalainen seurakunta, trio, jonka korttien kolorit on jo haalistuneet. Lukija tuntee huljuvansa lähes ylenantavasti kaiken mukana.

KIRJAT

Suomalaisia saunanovelleja Juhani Ahosta Mikko Rimmiseen

Aviador 2017, 236 s.

Sari Vuoriston novellissa ”Saako heittää” kertomus nousee saunan höyryistä ja monenkirjavista löylyttelijänaisista. Sauna palauttaa todellisuuden ja muistojen hetkiä, toisille tuo uuden kokemuksia. Yksi on uponnut syvälle sisäänpäin.

Yhteissaunan ajatusristeily rantautuu päänsisäisiin satamiin, pienet elämäkerrat ja muistot aukeavat omissa kuvapankeissa. On isän ikävää, on vierautta, kipuja ja ulkopuolisuutta. Vakava, tosi ja kannatteleva terapiaistunto.

Klassikkoja

Pentti Haanpään ”Savotan suuressa kylpyurheilijassa” kisalle ei näy loppua. Kemppaiselle ei kukaan pärjää saunassa, lavolta et häntä alas saa.

Vanheneva mestari sietää löylyjä muita paremmin. Uusi Kymppikin yrittää näyttää, mutta…

Kun iso Pomo kuulee miehestä, hän lyö vetoa voitosta. Miten käy miehen joka ei osaa hävitä? Ja sanottavaa saattaa tulla, kun Haanpää käyttää sisusta sanaa turmelus.

Juhani Aho antaa ”Sasu Punasessa” tilaa kaikenlaisille ihmisille. Esittele heidät omilla alueillaan, näet mihin heistä on. Sasu Punasesta ei näet ensituntumalta näyttäisi olevan mihinkään. Laiska, unelias, lihava, harvapuheinen, innnostumaton.

Mutta yhtenä päivänä Sasu pyytää kertojaa saunaan. Ja mitä Sasu saunasta hakee: kaiken nautinnon, kaikki palvelut ja lämmön kuumuuteen saakka, kiirehtimättä. Kun miehet jälleen tapaavat, Sasulla on kysyttävää: Lähdit pois kesken?

Maria Jotunin novellissa ”Pastori Nymanin lääkekylpy” on lähes naturalistinen ote. Nyman, kansanparantaja, laittaa saunan pataan melkoisen pirunhauteen ja pyytää isännän kylpemään. Isäntä astuu pataan ja toteaa: ”Polttaapa se.” Kun vartti on kulunut, pappi kehottaa isäntää pukeutumaan. ”Kyllä se luonnon ottikin, on se mies tuo pappi.” Ei kestänyt kauaa kun ukko jo nukkui.

Hannu Salama revittelee novellissa ”Näkymä kuivaushuoneen ikkunasta” varusmiespalvelun sairaimmilla simputuksilla. On vähän turhankin innoissaan, vitsit kun on vähissä, hauskanpito pimeätä. Sauna on tarinan keskiöön työntyvä kliimaksi. Sekopäisyys yltää siellä typerimpiin sfääreihin.

Loppu ei ole ratkiriemukas. Surrealismi kääntyy haudassa ja suo makaaberille tilaa. Näytä loput, se tuntuu sanovan.

Nykytaitajia

”Hannu Luntialan” ”Hai saappaat” on symppis tarina, joskin myös tekijän uran taitekohtaa kipuileva työnäyte. On tunne, että kirjailijuus ohittaa tarinan.

Novellia vie makkaratehtaan mies, jolle sauna on ”pyhä paikka”. On Siwaa, Saara, runous, ydinvoimala ja vuode kahdelle. Huumorikin puhkeilee kuin runon lauserakenne.

Asemansa lunastaneita edustaa myös ”Outi Alm”, jonka ”Portaat” kuvaa aikuistuvien pariutumisintoa ja -kriisiä ja vapautumista. Ronskiotteisen Alexandra Salmelan ”Palaa, kaunokaiseni” -novellissa hevi-idealistin kokovartalokuva kirkastuu, kun sauna palaa. Maarit Verronen kertoo ”Talonmiehessä” sosiaalisen asenteen ja kielenkannat irrottavasta saunasta.

Uusia kirjoittajia edustaa Lea Kalenius, jonka ”Huuruhuntu” kuvaa koskettavasti kertojan ja elämän iltaa lähestyvän mummin välistä suhdetta. Pauliina Lindholmin ”Avantosaunassa” hevi-henkinen sauna-avantokeikka päättyy naseviin loppulauseisiin, Kustaa Vitikaisen ”Keisarin käsky” paneutuu kirvesmiehen työrupeamaan keisarin palkollisena ja todellisuuden merkityksellistäjänä.

Rikasta valikoimaa täydentävät ansiokkaasti Tapani Baggen, Johanna Holmströmin, Atik Ismailin, Jukka Pakkasen, Outi-Illuusia Parviaisen ja Tanya Tynjälän novellit.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta