Kirjavisassa Colm Tóibín – irlantilaisten mamujen ymmärtäjä

Brooklyn-elokuvan pääosassa nähtiin Saoirse Ronan ja Domhnall Gleeson.

Kaksinumeroisilla tietämysluvuilla jatketaan visassa kevään puolelle kallistuttaessakin. Hyvä niin, tässä leikissähän ei kevätmasennuksia tunneta, eihän?

Ilpo Pietilä Jyväskylästä käy ensimmäisenä viikon kahdeksan pähkinän kimppuun.

”Nyt visakirjan kohdalla nappasi siinä mielessä hyvin, että tämä jo joku aika sitten lukemani teos oli jäänyt mieleen niin hyvin, että lähes samalta istumalta löysin hyllystämme kyseisen kirjan.Siis irlantilaisen Colm Tóibínin ensimmäisen vuonna 2011 suomennetun kirjan nimeltä ’Brooklyn’. Kaija Sivillin suomennos on myös erinomaista työtä. Toibinilta on tämän lisäksi suomennettu tähän mennessä vain kaksi muuta kirjaa tämän lisäksi, eli ’Äitejä ja poikia’ sekä ’Nora Webster’.

Brooklyn käsittelee arjen näkökulmasta tänä päivänäkin vahvasti ajankohtaista teemaa maahanmuuttoa.Toibin tarkastelee kirjassaan yksilötasolla aiempaa Euroopasta, mm. Irlannista ja Italiasta tapahtunutta muuttovyöryä Pohjois-Amerikkaan.

Hänen kirjoitustyylinsä on keveän sujuvaa, mutta tarkkaa ja tunnelatauksia virittelevää. Vaimoni antoi erityisen tunnustuksen  hänen taidostaan kuvata  sattuvan tarkasti naisten ajattelutapoja ja esittää tämä mukaansa tempaavasti.

Toivottavasti Toibinin tuotantoa saadaan suomennettuna lisää. Ehkä Toibinin Nobel-palkintokirja on kuitenkin vielä kirjoittamatta, mutta toivottavasti tulossa!”

Mauri Panhelainen vastaa samasta kaupungista samalla innostuksella.

”Toibinin kerrontaa kuvataan hienovaraiseksi, eleettömäksi ja oivaltavaksi. Totta joka laatusana. Visakirja Brooklyn on ikään kuin klassisen tarinan vastaisku nykykirjallisuudessa yleiselle väkivallalla revittelylle ja tarinan pirstomiselle lukuisten kertojien ja aikatasojen labyrintiksi. Toibinin sujuvan proosan pinnan alla kulkee teemoja ja merkityksiä, jotka antavat tarinalle syvyyttä. Brooklyn on lukijaystävällinen lukuromaani ilman termin kielteisiä sivumerkityksiä.

Toibin sijoittuu maan vahvaan kirjalliseen perinteeseen. Väitetään, että väkimäärään suhteutettuna Irlanti on tuottanut enemmän maailmankirjallisuutta ja nobelisteja kuin mikään muu maa.

Hyvästä syystä Dublinissa on kirjailijamuseo, jossa Jonathan Swift, Oscar Wilde, James Joyce ja Samuel Beckett kollegoineen esitellään hienossa ympäristössä.”

Myös Pertti Vuorela Espoosta sai Dublinissa 1990-luvulla vieraillessaan havaita, että irlantilaiset arvostavat kirjailijoitaan.

”Muun muassa James Joyce ja nobelikirjailija Samuel Beckett olivat näkyvästi pubeissa ja kaduillakin esillä. Pubissa joku saattoi nousta kesken kaiken lausumaan runon. Kaikki viihtyivät ja Guinness-olutta kului. Maa on myös kunnostautunut musiikin saralla voittamalla peräti seitsemän kertaa Euroviisut.

Colm Tóibín jatkaa menestyksellä Irlannin kirjallista perinnettä. Hänen tuotannossaan  teemoina ovat ulkomailla asuminen, luovuus ja identiteettikriisit.”

* * *

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen tarttuu kirjan maahanmuuttajateemaan.

”Irlantilaiset ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin useissa maansa ongelmallisissa vaiheissa. Irlantilainen Colm Tóibín (s. 1955) kertoo erään tällaisen maahanmuuttajan tarinan kirjassaan Brooklyn. Eilis on suojattua elämää elänyt irlantilaistyttö, jonka kotiväki lähettää hänet meren yli töitä etsimään, kun niitä Enniscorthystä ei löytynyt. Suhtautuminen irlantilaisiin maahanmuuttajiin on toki toisenlaista kuin mustiin, joille jopa tavaratalon myyjättäret nyrpistelevät, mutta aivan kitkatonta ei elämä uudessa maassa ole, ja koti-ikävä vaivaa.

1950-luvun Brooklynissä on suuri irlantilaisyhteisö, jonka aktiivinen kaitsija isä Flood järjestää erilaisia tilaisuuksia, joihin Eiliskin osallistuu.  Hän alkaa myös opiskella iltakoulussa ja tapaa miellyttävän nuorukaisen, jonka kanssa menee naimisiin, ennen kuin joutuu äkillisesti palaamaan kotiin Irlantiin. Siellä odottaa toinen mukava mies, ja ristiriita on valmis.”

Raila Rinne Helsingin Länsi-Pasilasta 0n tämän viikon opposition ääni.

”Brooklynin teemana on siirtolaisuus, irlantilaisperheille tavattoman tuttu asia. Päähenkilö hakeutuu kotiapulaiseksi ja tutustuu italialaiseen nuoreen mieheen. Molemmat ovat siis maahanmuuttajia, jotka yrittävät saavuttaa jalansijaa uudessa kotimaassa. Novellikokoelma Äitejä ja poikia tapahtuu pääosin Irlannissa ja kuvaa nimensä mukaisesti ihmissuhteita. Yksi novelleista, Pitkä talvi, sen sijaan sijoittuu Espanjaan. Kirjailija vietti nuorena joitakin vuosia Barcelonassa. Nora Webster taas kertoo leskeksi jäävän perheenäidin selviytymisestä Irlannissa.
Vaikka olen melkein hulluna Irlantiin, Tóibín ei lukeudu mielikirjailijoihini. Toki hänen tekstinsä kulkee mainiosti ja havainnot ovat tarkkoja, osa varmaan suomentajankin ansiosta, mutta minun makuuni kerronta on vanhanaikaista.”

Vähän varauksellinen on espoolainen Eero Reijonenkin, aluksi, mutta syttyy sitten hehkuttamaan suomentajasuoskkejaan.

”Mielenkiintoinen visavalinta visiiriltä. Vähän erikoinen jälkimaku. Tyylin tunnistin, mutta lajityyppi vaikutti selkeästi vieraalta. Ehkä jopa koko Keltaiselle kirjasarjalle. Ja ihan häränpyllyä se heitti, näin luulin, verrattuna mainion Kaijamari Sivillin edelliseen visakäännökseen, Cormac McCarthyn ’Kaikki kauniit hevoset’.

Koska visakallo on nykyisin päätehtäviensä, lasten ja koirienhoidon, ohella vapaaherraista ammattikuntaa, riehaannuin tutkimaan nettimaailmaa. Sieltäpä löysin virikettä toisinajatteluun. Pohdinnan aiheuttaja oli tämän Visakirjan suomentajan, monesti palkitun Kaijamari Sivillin ja kahden muun kääntäjä-mestari- leidin, huipputaitavan Helen Bützowin (mm. Don DeLillo ja Kazuo Ishiguro) ja  Kristiina Rikmanin (loistavan John Irving  -suomentajan) keskustelu Cafe-Aallossa, viime vuoden elokuussa, taiteiden yön aattona. Suosittelen jyrkästi koko klipin katsomista.

Nämä Tammen Keltaisen kirjaston huippukääntäjät puhuvat vain asiaa. Tietenkin. Visakalloa kiinnosti kysymys, johon Sivill myös vastasi. Onko helppoa naisena kääntää miestä, ja nimen omaan niin äärimmäisen erilaisia kirjailijatyyppejä kuten Colm Tóibín ja Cormac McCarthy? Vastaus hiukan yllätti. Huipputeksti, se on kääntäjälle oleellista. Sukupuoli on, ainakin näille kääntäjille, erityisesti Sivillille ja Rikmanille, vain sivujuonne. Heidän mielestään huipputekstisssä noustaan pikkuseikkojen yläpuolelle. Sukupuoli on usein vain nyanssi. Tekstin laatu on tärkein. – – –

Lukijana otan vähän toisen tulkinnan, esimerkkinä vaikka juuri Tóibín ja  Cormac McCarthy, kuvista päätellen hyvin saman näköisiä jäpikkäitä. Karuja veikkoja, Sörkassa kasvaneen silminkin…  Kaijamari Sivill näkee yhtenäisyydet taiteitelijana. Tóibín osaa mennä naisellisen ajattelun nahkoihin, pikkuasioissakin. McCarthy perinteinen miehinen mies, jos kuka. Kyllä niinkin. Mutta sieltä alta löytyy ihan samanlainen herkkyys, se yhdistää päältäpäin ihan erilaisia kirjailijoita. Kääntäjälle pääasia on, että teksti on hyvää; kirjailijan ääntä täytyy kuitenkin etsiä…ja kun sen sitten tunnistaa, kääntäminen alkaa sujua.”

* * *

Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta kertoo, että  ”itselläni lukukokemus vasta menossa,  mutta erinomaiselta vaikuttaa.  Kyllä tuolta Irkkujen saarelta todella löytyy kirjoittajia ja tuntuvat siellä osaavan myös kovasti omiaan arvostaa.”

”Kiitos taas kiinnostavasta lukusyötistä!” huudahtaa Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta on tehnyt visan innottamana hankintoja kaksin kappalein.

”Tutkin internetistä Brooklynin juonta ja innostuin sen lukemiseen. Löysin sen Elisa Kirjasta ja talletin sen omakseni. Lisäksi tavoitimme v. 2015 filmatun elokuvan yhdeltä television maksukanavalta ja katsoimme sen oitis perhepiirissä. Kirja on vielä lukematta, mutta kuvitus säilyy mielessä.”

Lukuun kirja on menossa hankolaisella Juhani Niemelläkin: ”Elokuva on nähty, kirjaa ei ole luettu, ainakaan omakohtaisesti, vielä.”

”Kiintoisa ja antoisa” olivat Veikko Huuskan adjektiivit kirjasta, Jari-Pekka Vuorela taas tiedottaa, että ”Colm Tóibín on seitsemäntoista päivää minua nuorempi”.

Viikon palkinto lähtee Ilpo Pietilälle. (rb)

Viikon 10 sitaatti

Tämän vanhaksi eläneen herran yleviin mottoihin kuului, että ”filosofin tulee olla vaeltaja totuuden auringon nousussa”. Hän kuului sivistyssukuun, josta tuli monia tunnettuja professoreita ja kirjailijoita. Hänen oma kirjallinen tuotantonsa käsitti tieteellisten tekstien ohella ennen kaikkea esseistiikkaa, mutta mahtui joukkoon yksi runokokoelmakin, jonka hän julkaisi 84-vuotiaana. Kuka ajattelija, mikä teos? Vastaukset viimeistään 15.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Erään esitelmän jälkeen käydyssä keskustelussa yksi kuulijoistani kysyi, miten nykyihmistä voidaan nimittää lajinimellä homo sapiens, viisas ihminen, vaikka historiasta ei löydetä ajankohtaa, jolloin missään ei olisi käyty sotia. Vastasin, että hänen kysymyksensä edustaa juuri sitä viisautta, jota homo sapiensina oleminen edellyttää ja jota on mahdollista kehittää – siitä huolimatta, että esimerkiksi tuhoaseiden keksijät, jotka usein omistavat loistavan älyn, käyttävät sitä, murheellista kyllä, toteuttaakseen viisauden kannalta kielteisiä tarkoitusperiä. Täten he toimivat epämielekkäästi ja järjettömästi.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Sastamalan kirjapäivien keskiössä ovat suomalainen jääräpäisyys ja Tellervo Koivisto

Kuva: Jari Soini
Tellervo Koivisto kertoo elämänvaiheistaan Vanhan kirjallisuuden päivillä huomenna.

Vanhan kirjallisuuden päiviä vietetään Sastamalassa jo 33. kerran. Tapahtuma järjestetään perjantaina ja lauantaina 30.6.-1.7. Tämän vuoden teemana on ”Itsepäinen Suomi”.

Perjantai-iltapäivän sananvapauskeskustelussa mukana ovat ulkomaantoimittaja, tietokirjailija Heikki Aittokoski, kirjailija Siri Kolu ja Suomen PENin puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähkönen.

Perjantai-iltaan kuuluu vielä Kalevauva.fi-yhtyeen konsertti. Kappaleiden sanoitukset on kerätty vauva.fi-keskustelupalstalta ja sävelletty tunnelman mukaisiksi.

Lauantaina ohjelmassa on muun muassa Kirjateekki, jossa pureudutaan jääräpäiseen kirjallisuuteen. Kirjajukkina toimivat kirjallisuuden ja median moniottelijat Kaarina Hazard ja Markus Leikola. Heidän valitsemiaan itsepäisen sanataiteen helmiä lukevat ääneen Jarmo ja Mirjami Heikkinen, ammattilausujat kahdessa polvessa.

Lauantain yleisömagneetti on varmasti keskustelutuilaisuus otsikolla ”Kuinka Tellervo Koivistosta tuli Tellervo Koivisto?”  Otsikkohenkilön kanssa keskustelevat hänen elämäkertansa kirjoittaja Anne Mattsson ja toimittajalegenda Päivi Istala. Pohdinnassa on muun muassa, millainen oli Tellervo Koiviston tie valtakunnan ensimmäiseksi naiseksi. Millainen oli se henkilö, joka seisoi presidentin rinnalla kylmän sodan lopussa ja Kekkosen jälkeisinä vuosina, kun oli Mauno Koiviston vuoro hoitaa idänsuhteita?

Lauantain Mediateekissä Sylvään koululla runon itsepäisyydestä ovat esimerkkejä antamassa runoilija Anna Elina Isoaron vetämissä sessioissa kirjailijat Susinukke Kosola, Tuija Välipakka ja Finlandia-voittaja Jukka Viikilä.

Kirjapäivät päättyvät ”Tyrväälaiseen Trykiin”, jonka aiheena onaikoinaan Vammalaan eli nykyiseen Sastamalaan liitetty itsepäinen Tyrvään pitäjä ja tyrvääläisyys.

Lasten omilla kirjapäivillä lauantaina aamupäivällä pääsee katsomaan nukketeatteria sekä tapaamaan Pikku Myyn ja Muumipeikon.

Tänäkin vuonna koko tapahtuman kivijalkana toimii lähes 50 antikvaarisen kirjakauppiaan tarjonta. Perjanta-iltapäivään kuuluu myös Suomen bibliofiilisen seuran järjestämä vanhojen kirjojen huutokauppa.

Keskustelua aiheesta

Uunituore Renegades-kirja vie suomalaisen idolipalvonnan alkuhämäriin

Kuva: Kari Hulkko
Renegades-historiikin kirjoittaja Esa Kuloniemi (vasemmalla) pääsi näyttämään myös sixties-osaamistaan kepittäessään Cadillacia yhdessä Tuomari Nurmion ja Renagades-rumpali Graham Johnsonin kanssa.

Lokakuussa 1964 Helsingin Stockmannin tavaratalon kahdeksannessa kerroksessa tehtiin suomalaista pop-historiaa. Siellä sijainneessa kahvilassa esiintyi  tavaratalon Nuorten viikon merkeissä suoraan Englannin Birminghamista maahamme lennähtänyt brittiläinen beat-ihme The Renegades. Liput maksoivat markan.

Brittinelikko oli jotain ihan uutta noihin aikoihin lähinnä tangolla, iskelmällä ja rautalangalla viihdytetylle suomalaisyleisölle, ja se otettiin vastaan sen mukaisesti: hysteriaa, kiljuntaa, palvontaa…

”The Renegades oli ensimmäinen meillä todellista massahysteriaa aiheuttanut rockyhtye, ja se edusti 1960-luvun puolivälissä suomalaisnuorisolle samaa mitä Hurriganes noin kymmenen vuotta myöhemmin. The Renegades – tuttujen kesken Renarit, Renet, Rene-pojat tai luopiot – oli uuden kehityssuunnan airut. Se näytti Suomen sydänmaiden estradeilla, kuinka rajua rock’n’roll voi olla ja mikä on kunnon lavashow.”

Näin kirjoittaa radion Bluesministerinä ja muun muassa Honey B. & The T-Bones -yhtyeen kitarasankarina tunnettu Esa Kuloniemi kirjoittamansa uunituoreen Renegades-historiikin esipuheessa.

Liken kustantaman, monissa piireissä hartaasti odotetun opuksen julkistusjuhlaa vietettiin eilen Tavastia-klubilla Helsingissä asiaankuuluvin musiikillisin manööverein.

Pitkä tie painokoneseen

”The Renegades – Luopiotarina” -teoksen syntyhistoria ei ole mikään itsestäänselvyyksien summa, vaan kustantajaa ja kirjoittajaa saatiiin hakea pitkään. Kirjan yhtenä taustapiruna häärinyt Renegades-spesialisti Kari Nieminen kertoo, että kirjaideaa tarjottiin kaikille keskeisille kustantajille, ja vasta toisella kierroksella tärppäsi. Siinä vaiheessa nimittäin Harri Haanpää oli siirtynyt Likeen kustannuspäälliköksi, ja oli yhtä mieltä  Niemisen kanssa siitä, että The Renegades on kirjoittamaton luku keskeistä suomalaista rock-historiaa, ja bändin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kirjallisesti kerrotuksi.

Korkean pinon merkittäviä rock- ja bluesmuusikkojen elämäkertoja suomentanut ja oman Honey B. & T-Bones -combonsa tarinan kansien väliin saattanut Esa Kuloniemi oli tässä vaiheessa helppo valinta kirjoittajaksi.

Tätä nykyä kuusikymppinen Kuloniemi sai oman ensikosketuksensa The Renegadesiin koulupoikana Mikkelissä, kun suomalaisten rock-sielujen silmiä aukonut rymyryhmä rantautui Mikkeliin, ja bändin keikkajuliste tarttui puuaidasta kahdeksanvuotiaan Esan matkaan. Samainen julisteen kuva koristaa nyt Renegades-kirjan kantta.

– Tässä maassa ei siihen mennessä ollut nähty oikeita pop-yhtyeitä. Täkäläisten bändien touhu oli kurinalaisen siistiä yhtenäistä pukeutumista ja lavakoreografioita myöten. Mutta The Renegades oli jotain ihan muuta: sen lavashow tarjosi kansalle totuttuun verrattuna hikeä ja peräsuolenpätkiä, Kuloniemi maalaili eilisessä kirjanjulkkarikeskustelussa, johon osallistuivat myös bändin ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, rumpali Graham Johnson ja jo  edesmenneen basisti Ian Malletin veli Keith. Charmantisti harmaantuneilla brittiherroilla olikin kerrottavana lämpimiä muistoja kylmästä, pimeästä ja alkukantaisesta pohjoisesta maasta, jollaisena Suomi Englannin kuumista rokkiympyröistä tulleiden silmissä 1960-luvun puolivälissä näyttäytyi.

Huonot tiet, keskuslämmityksettömät matkustajakodit, tanssilavat, viinaanmenevä kansa – kaikki tämä, mikä tuli ”luopioille” tutuksi hektisinä Suomen keikkavuosina 1964-67, näyttäytyy Graham Johnsonille ja Keith Malletille nyt pitkän ajallisen välimatkan päästä tarkasteltuna enemmän nostalgisena kuin koettelemuksena.

– Silloin alussa tanssipaikoissa meitä ennen esiintyivät bändit, jotka soittivat tangoa tai jazz-pohjaista iskelmää, ja kun me sitten nousimme lavalle, niin eihän yleisö tiennyt, mitä nyt tapahtuu. Hämmäntäväähän se oli meillekin, kun olimme Englannissa soittaneet paljon pikkuyleisöille esimerkiksi pubeissa, niin nyt yleisöä oli jollain järven rannalla sijainneella tanssilavalla tuhatmäärin, kuvaili Graham Tavastian jutusteluhetkessä yli 50 vuoden takaisia fiiliksiään.

Back to the sixties

1960-luvulla nuoruuttaan eläneet ovat viime vuosikymmeninä kohdanneet säännöllisesti erilaisissa Sixties-pippaloissa, joissa Renegadesinkin myöhempiä inkarnaatioita on käynyt esiintymässä. Renegadesin solisti-keulakuva Kim Brown (1945-2011) oli näissä karkeloissa usein nähty vieras, ja niinpä hänellä oli Suomessa laaja ystäväpiiri, jota nähtiin Tavastialla tiistai-iltana niin lavalla kuin yleisössä.

Graham Johnson pääsi kohtaamaan 50 vuoden takaisia, yhä uskollisia fanejaan.

Musapuolella soivat tietysti Renegadesin tunnetuimmat hitit, mutta myös muu 60-luvun soundtrack. Markus Raivion luotsaaman Mighty Friends of The Renegades -housebändin ensimmäisenä vierailevana kitaristina Hasse Walli tykitti pohjiksi Hendrixin ”Voodoo Chilen” siihen malliin, että varttuneella yleisöllä (keski-ikä saattoi olla korkeimpia sitten klubilla järjestettyjen eläkeläistanssien) jalka alkoi mukavasti väpättää.

Solistivieraista Harri Saksala lauloi Ray Charlesia, Seppo Tammilehto Freemanin kera Beatlesia, ja siitä alkoi Renegades-vetoinen loppukiihdytys, kun rumpujen ääreen asettui rebellipaitaan sonnustautunut alkuperäinen Rene-rumpali Graham Johnson. Kitaroihin tulivat vuorollaan Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi ja suurimman Renegades-hitin ”Cadillacin” tulkiksi pelmahti vielä Tuomari Nurmio.

Lopussa koettiin myös haikea hetki, kun lava täyttyi 1960-luvun Renegades-fanclubilaisista, jotka pääsivät halaamaan liikuttunutta Grahamia.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Helsingin kirjamessuilla avoimet ovet kaikille ysiluokkalaisille

Kuva: Messukeskus
Helsingin kirjamessujen KirjaKallio-lava on ollut nuoria äärelleen houkutteleva kohtauspaikka.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kirjamessut kutsuu kaikki maamme yhdeksäsluokkalaiset veloituksetta kirjamessuille 26.–29.10.2017 Messukeskukseen Helsinkiin. Kirjamessut haluaa nuoret kirjallisuuden pariin ja innostaa heitä lukemaan entistä enemmän. Kirjamessut esittelee laaja-alaisesti kirjallisuutta ja nuorille on järjestetty erityisen paljon ohjelmaa tänäkin vuonna. Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulla messuille joko ryhmänä opettajansa kanssa tai yksityishenkilönä viikonloppuna.

Yläkoululaisille suunnattua ohjelmaa järjestetään messuilla kaikkina päivinä. Suositulla KirjaKallio-lavalla Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat tämän hetken mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja vaikuttajia. Haastattelujen lisäksi ohjelmassa on paneelikeskusteluja ajankohtaisista aiheista. Kallion lukion opiskelijat ovat itse tuottaneet ohjelman ja valinneet siellä esiteltävät kirjat.

– Kutsumme ysiluokkalaiset messuille, sillä haluamme nyt erityisesti tukea heidän lukemistaan. Ysiluokkalaiset ovat peruskoulun päättyessä suurten elämänvalintojen edessä. Mitä opintovalinnat kullakin lienevätkään, lukeminen lisää ymmärrystä elämästä. Sivistys on vahvasti läsnä kirjamessuilla, jossa keskustellaan moniäänisesti paitsi ajankohtaisista, mutta myös ikuisista aiheista, kuten rakkaudesta ja kuolemasta.  Lukemalla oppii paljon asioita, näkee asiat eri näkökulmista ja oppii ymmärtämään miltä asiat tuntuvat toisen kengissä, sanoo kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulostaa oman pääsylipun Helsingin Kirjamessuille tapahtuman verkkosivuilta 15.8.2017 alkaen.

Kirjamessujen lopullinen ohjelma julkistetaan 12.9.2017.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Kuka olikaan Suomen slaavilaisin kirjailija?

Kuva: Kari Hulkko
Juhani Peltonen pihamaallaan Lopella joulun alla 1990 seuranaan on kuuluisa koiransa Natalia.

Kun viikon 17 erikoistehtävän kirjailija esiintyi ensimmäisen kerran näillä palstoilla vuonna 1993, vastauksia tuli nolla, zero, null, 0. Se raastoi visaukkoa, jolle kirjailija oli ykköslemppari, liki pyhä. Pari vuotta aiemmin tehty yhdistetty pyhiinvaellus- ja haastattelumatka Lopen vanhalle kansakoululle oli vielä tuoreena muistissa – ja sitten tuli täystyrmäys, kun kukaan ei tunnistanut katkelmaa romaanista ”Iloisin suru”.

Noin huonosti ei käynyt toisella yrittämällä, mutta enemmänkin oli toiveissa.

Unto Vesa kertoo ensimmäisenä, kuka tämä seremoniamestarinne ikisuosikki on.

Juhani Peltonen oli ensimmäisestä Hesarin palkitsemasta Surunappi-novellistaan alkaen aivan omanlaatuisensa kirjailija. Hän pystyi sanoillaan, lauseillaan, kielellään luomaan eriskummallisia, mystisiä ja mukaansatempaavan erikoisia tarinoita. Valtavan laaja ja tasokas tuotanto, josta ’Elmo’ tietysti kaikkein tunnetuin. Sitäkin usein ajatellaan vain suomalaisen urheiluhulluuden hauskaksi kritiikiksi, mutta siinäkin teoksessa yhtä olennaista on sen runollinen, surunhäiväinen pohjavire.”

Juhani Niemi löytää osuvan adjektiivin kirjailijaa kuvaamaan.

”Suomen slaavilaisimman kirjailijan, melankolian mestarin Juhani Peltosen tunnetuin teos on ilman muuta urheiluparodia Elmo, mutta kyllä novelliosastoltakin löytyy helmiä. Kokoelmasta ’The End’ löytyy kertomus

’Metsästys joulun alla’. Siinä kaverukset Aki ja Mikko lähtevät jänismetsään, mutta Akin koiran Rubenin häkellykseksi miehet metsästyksen sijaan keskittyvät keskustelemiseen ja oluen juomiseen, tyyliin tänään ei ammuta elollisia olentoja.”

Sirpa Taskinen on poiminut hurmaavan kirjasitaatin.

”Juhani Peltosen kertomuksia lukiessa aina välillä kainalniemeen nousee oikein hiki, kun absurdit käänteet seuraavat toistaan. Metsästys joulun alla on kylläkin realistisemmasta päästä – mitä nyt välillä käydään tyrkkäämässä auto jorpakkoon.

Juhani Peltonen (1941–1998) hallitsi suvereenisti suunnilleen kaikki tekstin tuottamisen lajit. Hän kirjoitti runoja, näytelmiä, novelleja, pakinoita, romaaneja ja artikkeleja – puhumattakaan kaikkein kuuluisimmasta eli eräästäkin kulttikuunnelmasta. Hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi voitettuaan J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 1964, sai myöhemmin kirjallisuuden valtionpalkinnon, 15-vuotisen taiteilija-apurahan ja Pro Finlandia-mitalin.

Ajankohtaiseen Suomi 100 -keskusteluun häneltä löytyy täsmällinen kuvaus Suomesta: ’Separaattorilta haiseva emäntä kulkee pellon yli.’”

* * *

Pertti Vuorela muistelee vierailuaan kirjailija kotitanhuvilla.

”Kirjailija asui Lopella ison osan elämäänsä ja myös kuoli siellä. Kesällä 2011 olin Lopella asuvan ystäväperheen kanssa Juhani Peltosen jalanjäljillä.
Vierailimme ensin taiteilija Mikael Vesperin laivan muotoon rakennetussa ateljeekodissa, joka sinänsä on näkemisen arvoinen. Laivan päädyssä on spinaakkeripurje ja kapteenina kukas muu kuin Juhani Peltonen.

Juhanihan aikoi merikapteeniksi, mutta ei värisokeuden takia päässyt haluamaansa ammattiin. Illalla menimme Lopen eli Sajaniemen kesäteatteriin katsomaan Juhanin ehkäpä tunnetuinta kirjasta sovitettua näytelmää Elmoa. ”

Markku Tuomala kertoo olleensa poissa visanäyttämöltä, koska ”kohdalle ei ole toviin osunut omien sääntöjeni mukaan tuttua tekijää ja teosta (eli jotakin, jota olen lukenut ja tunnistan, ei vain jotakin johon löytyy vastaus hakukoneilla)”. Kunnioitettava henkilökohtainen sääntö.

Mutta nyt osui.

”Kun toisaalta on kyse niin omintakeisesta ja omakielisestä kirjailijasta kuin nyt ja kun sitten vielä kyseinen säkenöivä kielenkäyttäjä on niin suuresti ihailemani ja hitsisti fanittamani kirjailija, jonka kuvan jopa kerran painoin omatekemääni kirjallisuusaiheiseen T-paitaan, en voi muuta kuin kohottaa omankin vaasini Juhani Peltoselle ja hänen novellilleen Metsästys joulun alla.

Tätä kyseistä kokoelmaa ei ikävä kyllä omasta hyllystäni löydy, mutta toki olen senkin lukenut ja edelleen sitä antikvariaateista jahtaan. Kuten myös noin viittä muuta Peltosen teosta. Metsästys siis jatkuu.”

* * *

Eero Reijonen nostaa esille Peltosen tärkeimmän sielunmaiseman, Orrelan.

”Visakirjan lyhyen, huikean novellin ’Maaliskuun sumua’ alun Korso-kuvaus on ilkeydessään riemastuttava. Sitten Peltonen tarkentaa ja siirtää kuvakulman yksittäisen ihmisen ja luonnon tasolle.
Tätä korsolaisen omenatarhan, Villa Orrelan tarinaa Juhani Peltonen kirjoittaa yhä uudestaan. Sitä kestää koko hänen tuotantonsa ajan.

Peltosen kotitalo, Vantaanjokivarteen sijoitettu, kuntaa moneen kertaan vaihtanut, oli aikanaan rakennettu vanhan synagogan puista; kenties se, kaivureilla rikkirevitty, oli osa pihkovalaista kirkkoa. Jokikin on saastunut, joulutarinan Vesiperän joen kaltainen. Tikkurilan väritehdas antoi töitä, mutta vei kivennuoliaiset… —

Omenapuutarhan maisemassa korvannut Vantaan ’Lasnamäki’ tuo kaikista maailman rakennelmista vähiten mieleen pihkovalaisen kirkon. Usko on kuitenkin aina läsnä. Pienpelto, tai Peltonen, tarinoi novellissa nelivuotiaan lapsensa kanssa sumussa, omenatarhan tuhon kynnyksellä: ”Onko taivaassa leikkimökkejä? kysyy tyttö… On on… lasten taivaassa on.” Pienpelto, taiteilijan alter ego, ei tässä kohdin tohdi edes itsekseen pohtia kuolemaa, mutta elämän koko kuva on selvillä: ’Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti liittävät toisiinsa. Mutta en kaipaakaan järkeä, vaadin tunnetta ja mielikuvitusta tähän kaaokseen’, Pienpelto huokaisee. – – –

The End, jonka avainnovelli Metsästys joulun alla on, ei käynyt juuri kaupaksi. Sen sijaan aika monen sananjulistajan yöpöydällä Peltosen tarinat ovat vuosien saatossa majailleet… Hector kertoo biisistään ’Tilulilu’ (1980), että se on saanut vaikutteita novellista kohdassa ’sedän matka kaivolle’. Suomen kirkonmiesten valiopappi, Jaakko Heinimäki markkinoi kavereilleen tervehdystä ’akuutti katatoninen ilonilmaukseni’, se on takomopomo Mikko Juusteenin ja apumies Häkkisen keskinäinen tervehdys. Muutkin taiteilijat ovat tunnistaneet Peltosen teksteistä mainion sanankäyttäjän, Juice Leskinen kenties jopa sielunveljen.”

Ilpo Pietilää pitää kannustaa Peltosen teksteihin tutustumaan.

”Koska en ole juurikaan ns. huumorikirjallisuuden ystävä, on tämäkin tarina jäänyt minulta ilmeisesti ikäväkseni lukematta. Koska ei koira pääse karvoistaan, en lupaa edes yrittää sen lukaisemista. Silti tunnistan ja myös tunnustan, että Juhani Peltosen tekstien pohjavire on loppuviimeksi varsin vakavaa ja taatusti myös varteenotettavaa.”

Mauri Panhelainen voisi olla sopiva kirjavinkkari edelliselle.

”Juhani Peltonen oli yksi mielikirjailijoistani muutama vuosikymmen sitten; eipä silti, Peltosen tunnetuin luomus urheilusankarimme Elmo ja Derwangan jättiläisolympialaiset eivät unohdu koskaan.”
Tai sitten Raila Rinne:

”’Vaasisi’ – jo vain, Juhani Peltostahan se, armoitettua tarkkasilmää ja sananiekkaa, humoristia, urheilusankari Elmon, Salomo ja Ursulan ja monen muun hauskan tarinan ker\htojaa.”

Viikon palkinto menee Markku Tuomalalle. (rb)

Viikon 19 sitaatti *

Koska visamaakari käy vetämässä pari viikkoa henkeä, on tälle kevään viimeiselle tehtävälle ruhtinaallisesti vastausaikaa – mutta ei vihjeitä. Muuta kuin tuo juhlavuoden erikoisesta kielivä asteriski * ja toteamus, että kirja oli todellinen tomujen tuulettaja ei niin kauhean kauan sitten.

Kuka ravisutti millä? Vastaukset viimeistään 28.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Naiset aina kuvittelevat että kun kaikki menee päin helvettiä tulee ennen pitkää simsalabim joku mies joka puhdistaa heidät kaikesta menneen kuonasta, kaikesta pettymyksen tunkasta.
Tunkasta luulee nainen nousevansa, siivin puhdistetuin.
Naiset luottavat, naiset toivovat, naiset uskovat, naisilla on jäljellä paljon lapsenuskoa vielä, ja kuka tietää onko se hyvä vaiko paha, mutta sitä on, ja se on kuin nainen tietäisi vuorenvarmasti että tukanpesu Kolera-altaassa aikaansaa sädehtivän kiillon hiuksiin.”

Keskustelua aiheesta

Kolmen kerroksen väkeä – Tapani Suominen kirjoitti romaanin suurlähetystön suljetusta maailmasta

Kuva: Jari Soini
Tapani Suominen työskenteli vuosituhannen vaihteessa kulttuurineuvoksena Suomen Tukholman suurlähetystössä. Hänen juuri ilmestynyt toinen romaaninsa Virastomestarin talvi on syntynyt noina vuosina kertyneistä havainnoista, laajoista fakta-aineistoista sekä nimenomaan kirjaa varten tehdyistä diplomaattien haastatteluista.

Vahtimestareiden kanssa, virastomestareista nyt puhumattakaan, kannattaa olla aina hyvissä väleissä. Ainakin, jos haluaa työrutiinien pyörivän häiriöttömästi.

Topi Kalliokoski on tänään ilmestyvän ”Virastomestarin talvi” -romaanin minä-kertoja. Hän on ulkomaan edustustoja paljon kolunnut vahtimestari, joka on vanhoilla päivillään päätynyt Suomen Tukholman lähetystöön.

Topi on paitsi avainhenkilö lähetystöarjen sujumisessa, myös korvansa ja silmänsä auki pitävä mies, jolla on paljon tarkkoja havaintoja hyvistä ja huonoista diplomaateista, heidän kummallisista tempauksistaan ja suistaan livahtaneista sammakoista.

Topilla itselläkin olisi varmasti ollut kykyjä karriääridiplomaatin uralle, mutta ei suurta paloa hypätä tuohon kiipimiskoneistoon, jossa kyynärpäätaklaukset, kampitukset ja selkäänpuukotukset ovat puolisallittua pelistrategiaa.

Topin arkiset käytännöt muuttuvat, kun uudeksi lähettilääksi ilmaantuu niuhottamiseen ja arroganssiin taipuvainen Lauri Stolt. Poliisin poika Kaakonkulmalta Imatralta. Sattumalta myös Topin koulutoveri, mutta ei -kaveri vaan -kiusaaja.

Diplomaattiura lyhyt, kirjoittajaura pitkä

Kun Demarin kulttuuripäällikkö Tapani Suominen joutui lähtemään karmit kaulassa lehdestä pihalle syksyllä 1996, hän ei jäänyt downshiftailemaan perusteettomasta irtisanomisestaan saamiensa kipurahojen turvin. Hän löysi kohta uusia töitä kulttuurisektorilta, kun tuli nimitetyksi kulttuurineuvokseksi Tukholman suurlähetystöömme.

Suominen lopetti kulttuurineuvoksen työt Tukholmassa kuuen vuoden työrupeaman jälkeen vuonna 2003. Hänen edellinen romaaninsa ”Sarvikuonojen aika” ilmestyi suomeksi 1992 ja ruotsiksi 1997.
Diplomaattivuosinaan Ruotsissa hän julkaisi useita antologioita.

Tänä keväänä nuo hänen kaksi polkuaan – pitkä kirjoittajan ja lyhyt diplomaatin ura – kohtaavat. Suomiselta ilmestyy ensi viikolla romaani ”Virastomestarin talvi”, jonka kustantaa pieni, mutta kaksikielisyydessään kunnianhimoinen Litorale-kustantamo. Kustantajan Suominen valitsi sillä perusteella, että se oli valmis julkaisemaan kirjan myös ruotsiksi. Teos ilmestyy syksyllä nimellä ”Sista vintern på ambassaden”.

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen mielessä jo Tukholman vuosina, mutta ajatuksen kypsyttely otti aikansa.

– On oikeastaan mahdoton sanoa, milloin kirjoittaminen varsinaisesti alkoi. Siinä on ollut niin monta vaihetta. Jo vuosia sitten minulla oli valmiina ensimmäinen versio, mutta se ei toiminut. Se oli kuin villapusero, joka purkautui kokonaan, kun yhdestä repsottavasta langasta veti. Jouduin siis kirjoittamaan sen kokonaan uudestaan.

Suominen tuumaa, että viipyminen on ollut kirjalle ja ehkä myös sen vastaanotolle hyväksi. Hän arvelee, että jos olisi kirjoittanut romaanin heti Tukholman pestiltä lähdettyään, sitä olisi luettu aivan liikaa avainromaanina.

– Nyt olen saanut niihin aikoihin ja tapahtumiin sopivasti etäisyyttä.
Romaanin rakenteeseenkin tuli matkan varrella iso muutos. Suominen kertoo, että kirjalla oli yhdessä vaiheessa kaksi minäkertojaa: sekä vahtimestari Topi Kalliokoski että suurlähettiläs Stolt hänen vastapoolinaan.

– Huomasin, että kun suurlähettiläs pääsi itse kertomaan omaa tarinaansa, siitä tuli aivan liian sympaattinen hahmo. Siinä on kirjailijalla dilemma, että jos haluaa kirjoittaa jostain paskiaisesta minä-kerrontana, niin sitä tyyppiä rupeaa ymmärtämään ja selittämään sen tekoja. Se on kyllä tavallaan ihan oikein, onhan kirjailijan ilmeisesti asetuttava kertojansa puolelle. Mutta jutun dramatiikka ja jännite siinä kyllä voivat lässähtää.

Seurustelu-upseerin valmiuksilla

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen hänelle yhtäaikaa sekä tutkimus- että kaunokirjallinen projekti. Hän kertoo haastatelleensa sitä varten suuren määrän ihmisiä. Vahtimestarit osoittautuivat erityisen hyviksi tietolähteiksi, esimerkiksi kuskatessaan autolla lähettiläitä tai näiden vieraita kuulevat ja näkevät sellaisia asioita, joita ei virallisissa yhteyksissä kertoilla.

– Topin hahmo on yhdistelmä useammasta eri ihmisistä noukittuja piirteitä, kyllä sillä on vahvat esikuvansa, Suominen valaisee.

Topin ominaisuuksiin kuluu muun muassa lukeneisuus ja syvä ymmärrys historiasta siinä missä myös kyky olla naisten mieleen. Nämäkin löytyvät elävästä elämästä.

Suominen jututti kirjahankkeensa aikana lukuisia suurlähettiläitä ja muita virkamiehiä, muutamat jopa lukivat ja kommentoivat käsikirjoitusta etukäteen.

– Minullehan oli jo Demarin aikoina langennut eräänlainen seurustelu-upseerin tehtävä. Totuin silloin liikkumaan niissä piireissä ja ystävystyinkin aika monen diplomaatin kanssa.

Oman kulttuurineuvosaikansa hän sanoo olleen hyvä näköalapaikka kirjaa ajatellen.

– Tukholman lähetystössä oli yksi virkamies, joka ei ollut sidottu rutiineihin. Nimenomaan kulttuurineuvoksella on pelivaraa. Saatoin siis liikkua hyvin monenlaisissa piireissä ja solmia erilaisia kontakteja. Nykyisin kulttuuri- ja lehdistöneuvoksen tehtävät on yhdistetty ja resurssejaon vähennetty.

Jospa joku koira älähtäisi…

Lukijan ei ole vaikea bongailla Virastomestarin talven riveiltä ja rivien väleistä piirteitä tutuista tosielämän henkilöistä. On Topin nuoruudenystävä Kaarina, josta tulee myöhemmin peräti presidentti, on läheiseksi ystäväksi tullut suurlähettiläs Hallanvaara, joka romaanin alkutilanteessa on juuri jättänyt Tukholman lähetystön, on ulkoministeri Erik, on tutunoloinen kulttuuriministeri, on muistelmateoksensa ruotsinnosta ja muun muassa Emma-pikakivääriään Tukholmaan esittelemään saapuva presidentti…

”Minä sanoin, että tämä presidentti oli vanha kaukopartiomies, joka pärjäsi ilman henkivartijaa.
Suurlähettilään seurassa en tällaista olisi heittänyt, mutta Savolaisen kanssa ei tarvinnut tärkeillä.”

Kuinka paljon tuli harrastettua itsesensuuria?

– Ehkä liian vähän, Suominen naurahtaa. – Mutta jos joku haluaa lukea tällaisen kirjan paljastavana avainromaanina, niin siitä vaan. Kustantajani kysyi yhdessä vaiheessa, että ”ei kai siitä kukaan nosta mitään juttua”, mihin sanoin, että sehän olisi ihanaa, jos niin kävisi!

Suominen kertoo kirjasta löytyvän monia todellisia tapahtumia. Hän itse oli esimerkiksi todellakin eskorteeraamassa presidentti Koivistoa tämän Tukholman vierailulla, samoin erään kulttuuriministerin erikoinen priorisointi vierailukohteissa on oikeasti tapahtunut. Kirjan dialogissa on myös paljon repliikkejä, jotka ovat täysin autenttisia.

Paljon lukeneena miehenä Suominen tietää sanoa, että fiktiossa on harvoin puhtaasti fiktiivisiä hahmoja.

– Kaarina saattaa muistuttaa jotain entistä naispresidenttiä, mutta on silti fiktiota. Eikä romaanini ulkoministeri
Erik ole suoraan Erkki Tuomioja, mutta sanotaan näin, että olen saanut hänestä inspiraatiota.

Oikealla nimellä mainittujakin (mm. Karjalainen, Holkeri, Kekkonen) poliitikoita kerronnassa vilahtelee, mutta ne ovat kirjailijan mukaan siellä lähinnä asettamassa tapahtumia oikeisiin aikaraameihin.

Falskit muistelot inspiroivat

Tapani Suominen kertoo kirjaprojektinsa aikana inspiroituneensa paljon Timo Soikkasen kirjoittamasta ulkoministeriön histotiikista ”Presidentin ministeriö – Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella”, joka ilmestyi 2008.

– Se on melkein kuin romaani. Tietyt UM:n virkamiehet jopa jarruttelivat sen ilmestymistä, kun pitivät sitä liian suorapuheisena,

– Voisin pitää omaa kirjaani eräänlaisena jatkona tai reunamerkintänä Soikkasen kirjalle, vaikka minä katsonkin asioita ihan eri perspektiivistä. Työmetodissa on ollut kuitenkin samaa, paljon haastatteluja ja luettua tausta-aineistoa. Mutta sen sijaan, että olisin ruvennut tekemään niistä yhteenvetoa historioitsijan otteella, olen ryhtynyt fabuloimaan, miten nämä asiat voisivat olla.

Omanlaisensa taustalähde Suomiselle ovat olleet entisten suurlähettiläiden muistelmakirjat. ”Sen falskimpaa kirjallisuuden lajia ei ole”, puuskahtaasuurlähettiläs Hallanvaara romaanissa, eikä Suomisen ole vaikea yhtyä tuohon ajatukseen.

– Niissähän kirjoittaja itse on se isänmaata lähes yksin puolustava soturi ja suuri osa kollegoista selkärangattomia roistoja. Meillä on vuosien saatossa ollut monia loistavia diplomaatteja, mutta myös iso joukko suhteellisuudentajunsa täysin hukanneita henkilöitä. Tuollainen vaara on olemassa, kun elää epätodellisessa ympäristössä, jossa suurin piirtein päivittäin joku nimittää sinua ”ylhäisyydeksi” (”your excellency”).

Nuollaan tai potkitaan, asemasta riippuen

Suominen summaa, että kaiken kaikkiaan diplomatian maailma on näyttäytynyt hänelle varsin absurdina.

– Kun tulin siihen ulkopuolelta, niin olihan se sanomalehtien toimituksiin tai vaikkapa yliopistomaailmaan verrattuna hämmentävän suljettu ja anakronistinen ympäristö.

Esimerkkinä menneeseen jämähtämisestä Suominen nostaa lähetystön luokkajaon. Se on kuin suoraan brittiläisestä kartanofiktiosta. Virastomestarin talvessa kuvataan kolmen kerroksen väkeä, ja Tukholmassahan ollaan sitä konkreettisesti, koska lähetystörakennuksessa on tosiaan kolme kerrosta. Ylimmässä olivat lähettiläs ja kakkosmies eli ministeri, keskimmäisessä lähetystosihteerit ja lähetystöneuvokset ja pohjakerroksessa sitten ”palvelusväki”, joka jakautui vielä kahteen ryhmään, Helsingistä tulleisiin ja paikalta palkattuihin.

– Juuri tuon alakerran väen halusin saada moniäänisenä kuuluviin.

Ylemmissä kerroksissa eletään omassa omituisessa maailmassaan.

– Pelkkä käsite ”karriääri” estää minusta solidaarisuuden ja lojaalisuuden toteutumisen ulkoasiainhallinnossa.

Jouduin näkemään, kuinka alhaalta ylös päin yritetään nuoleskella ja ylempää potkitaan alempia.

– Journalismin maailmassa olin tottunut siihen, että vaikka kuinka otettiin joskus matsia, niin tiukassa paikassa oltiin lojaaleja toisilleen. UM:stä taas jäi kuva, että jos jollain meni huonosti, niin toinen näki siinä mahdollisuuden…

Sanoo Tapani Suominen, nykyinen vapaa kirjoittaja ja puolet vuodesta saaristossa viihtyvä kotitarveviljelijä, eläkkeellä oleva entinen journalisti ja ministeriön keikkatyöläinen, josta ei olisi karriääridiplomaattia saanut kai kirveelläkään.

Keskustelua aiheesta