Kirkkohallituksen johtoryhmä päätti taannoin ryhtyä Priden yhteistyökumppaniksi ja antoi tapahtuman käyttöön kirkon virallisen logon. Kansalaisoikeuksien puolustajat ilahtuivat. Päätöstä tuki julkisesti arkkipiispa Tapio Luoma, Helsingin ja Espoon piispat ilmoittivat osallistuvansa Pridelle. Vihdoin, sanoivat monet, jo vuosia kulkueessa marssineet luterilaiset papit.

Kaikki vaikuttivat hetken aikaa olevan suvaitsevaisia, mutta kulman takana odotti iso rähinä.

Kansanedustaja Päivi Räsänen (kd.), jonka vakaumus ja äänisaalis saavat nostetta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien vastustamisesta, kertoi harkitsevansa kirkosta eroamista.
Myös muutama valtavirran konservatiiviuomaa uiva kirkkoherra kirjoitti Itä-Savo -lehdessä, ettei päätös miellytä.

Huokunalla ei Keskitalon mukaan ole mitään mandaattia päättää kirkon osallistumisesta yhtään mihinkään. Hänen hallinnollisella vastuullaan on vain kirkkohallitus-niminen virasto Helsingin Etelärannassa.
Helsinki Pridea tukee siis kirkon sijasta kirkkohallitus, joka käyttää tukensa ilmaisemiseen Suomen evankelisluterilaisen kirkon virallista logoa.

Tavalliselle kansalle kirkkohallitus, kirkko, pastori ja piispa ovat siinä määrin yhtä ja samaa, että jopa Päivi Räsäsen on tulkittu käyttävän julkisuudessa kirkon ääntä. Räsäselle rooli on kelvannut, koska hän on ammatiltaan neljän vuoden välein kannatuksensa mittauttava poliitikko.

Kirkon piirissä käytävä seksuaalieettinen kannanmuodostus ei ole enää aikoihin ollut kenenkään hallussa. Piispa lyö julkisesti kansliapäällikköä, Päivi Räsänen arkkipiispaa, pappi toista pappia. Kirkon avioliittokannasta, siitä ketä avioliittoon vihitään, päättää hallinto-oikeus, joka hiljattain perui samaa sukupuolta olevan parin vihkineen papin tuomiokapitulilta saaman varoituksen.

Tilanne muistuttaa kesäteatteria. Milloin vaivautunut rykiminen kukkien ja mehiläisten ympärillä päättyy?

Kirkko taitaa olla ainoa suomalainen instituutio, joka sekä tukee että vastustaa Pridea. Tämän asian ymmärtämiseen tarvitaan jo teologiaa.