Teatteri ja Tanssi
11.10.2016 13:03 ・ Päivitetty: 11.10.2016 13:05
Kolme miestä ja aivoskanneri – ja Venäjä
Juha Jokelan kuudesta näytelmästä kolme on ollut selvästi komediallisemmin aihettaan käsitteleviä. Näitäkolmea yhdistää se, että huvittava satiirinen elementti on ollut jokin puolipäättömältä kuullostava idea, jota näytelmän henkilöt sinnikkäästi ja skepsismiä sekä ennakkoluuloja uhmaten lähtevät viemään eteenpäin.
Jokelan megamenestyksekkäässä esikoisnäytelmässä “Mobile Horror” (2003) se oli gandhilaisen moraalin ymppääminen mobiilisovellukseen keskellä hillittömintä it-hypeä. “Esitystalous 2:ssa” (3013) se oli kaupungin brändityöryhmän tilaama projekti kirjoittaa Espoo tarinaksi.
Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö
Juha Jokela: Sumu
Ohjaus Juha Jokela – Lavastus Teppo Järvinen – Puvut Tarja Simonen – Videot Timo Teräväinen – Valot Max Wikström – Ääni Tommi Koskinen – Rooleissa Timo Tuominen, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Elena Spirina, Katariina Kaitue, Jukka-Pekka Palo, Karin Pacius
Kansallisteatterissa ensi-iltansa saaneessa Jokelan uusimmassa näytelmässä “Sumu” ollaan viemässä neurologiseen tutkimukseen liittyvää huipputeknologiaa Venäjälle Ukrainan kriisin ja muiden putiniliaisten pullistelujen paineistamana.
Komedian vääntäminen ulkomaankauppapolitiikasta voi tuntua ensi kuulemalta yhtä hullulta ajatukselta kuin Jokelan kolmen komedian utopistiset hankkeet, mutta kun vientiprojektiin osallistuvia tahoja kieputtellaan ja törmäytellään sopivasti vailla poliittista korrektiutta, niin irtoahaan siitä nauru jos toinenkin. Mikä parasta, Jokelan näytelmässä hupia irrotetaan enemmän älyllisellä huumorilla kuin esimerkiksi kansallisilla stereotypioilla tai “yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää” -mentaliteetista nousevalla ylemmyydentuntoisella pilkalla.
Dynaaminen trio ja terävä Larissa
Somnimag-yhtiö etsii kehittelemälleen aivotoimintojen kartoitusta mullistavasti uudistavalle laitteelle markkinoita maailmalta. Kun muutama lupaava tie on noussut pystyyn, katseet kääntyvät itänaapuriin.
Somnimagin dynaamisen trion muodostavat huippututkija Taisto (Jani Karvinen), samassa Otanimenen kylmälaboratoriossa opiskeluaikoina puuhastellut kollega, nyt firman toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) ja markkinontihaukka Jone (Kari Ketonen). He puntaroivat eri kanteilta vientihankkeen moraalisia pointteja sekä riskejä, ja kinastelevatkin niistä, mutta lähtevät leikkiin, kun työ- ja elinkeinoministeriöstäkin irtoaa lobbailujen jälkeen myötämieltä homman rahoittamiselle – paitsi hurmaavan kyyniseltä kansliapäälliköltä.
Olli myös palkkaa firmaan Venäjä-projektin käytännön asioiden hoitumisen helpottamiseksi tulkin. Omassa työssään taitava ja työnantajalle lojaali Larissa (Elena Spirina) hallitsee myös sarkasmien jalon taidon, minkä Olli tulee huomaamaamaan muun muassa hilpeästi lapasestä lähtevässä kehityskeskustelussa: työntekijän mielialojaja motivoituneisuutta kartoitellut pomo lyö keskustelun päätteeksi itse itsensä nöyryyttämänä otsansa kuuluvasti pöytään.
Larissa on opiskellut kielten lisäksi filosofiaa, mikä auttaa venäläisen sielunmaiseman ymmärtämisessä. Ja siitähän taas irtoaa yllättävää lisäbuustia Somnimagin vientistrategioihin. Sitä tarvitaan, sillä Venäjän puolellakin hallitaan kauppapolitiikka sanan jälkiosaan painottaen.
Luonteva dialogi edellä
Näytelmän kulminaatiopisteessä keskellä Sominmagin vientiponnisteluja ja jo vähän tyyntyneitä sisäisiä arvokeskusteluja hollantilainen matkustajakone pudotetaan Ukrainan ilmatilassa. Taistolle 300 ihmisuhria vaatinut turma on yhtä kuin joukkomurha, joten hän kääntyy vastustamaan kehittämänsä MGD-laitteen myymistä venäläisille. Ministeriön väki taas on jo aiemmin ilmaissut halunsa saada Taisto ulos koko projektista, mikä kriisiyttää aina konsensus-hakuisen Ollin. Jonelle Taiston pettäminen on business as usual.
Ja kuinkas sitten kävikään…
Sitä ei tässä paljasteta, paitsi sen verran, että näytelmän katharsiksessa saadaan pieni aavistus toiminnallisuudesta, joka muuten loistaa esityksestä poissaololollaan. Jokela luottaa taas kerran kirjoittamansa vauhdikkaan mutta tarkan dialogin voimaan. Sumun koko dynaamisuus syntyy näyttämöllä puheesta, ei niinkään teoista. Näyttelijöitä enemmän esityksen liikkeestä vastaavat graafiset videosommitelmat – ei ihan niin komeat kuin Jokelan edellisessä Kansallisen suuren näyttämön ohjauksessa “Patriarkka”, mutta perspektiiviä taittavat ruudukot ovat vaikuttavia ja toimivia.
Jokela on rakentanut Somnimag-kolmikostaan ehkä vähän kliseisen, mutta draamallisesti tietysti toimivan pienyhteisön: yksi on idealistinen tieteentekijä, toinen on kaikessa firman etuja ajava pragmaatikko ja kolmas yritysetiikasta ja muista hankalista käsitteistä piittaamaton itsevarma myyntikone. Larissa tarkkailee kolmikon vuolaita ajatustenvaihtoja näennäisen eleettömänä, mutta oikeasti hyvin skarppina.
Jani Karvinen, Timo Tuominen ja debyyttinsä Kansallisteatterissa tekevä Kari Ketonen ovat mitä uskottavin kolmikko rooleissa. Puhe kulkee Jokelan ohjauksille tyypillisesti koko ajan luontevana, runsas teksti on näyttelijöillä niin hyvin hallinnassa, että näyttämölle syntyy monissa kohtauksissa vahva spontaaniuden tunnelma.
Elena Spirinan coolissa hahmossa on hyvää vastapaino pulppuavalla äijäköörille. Samanlaista viileyttä, nyt jo arroganssia hipovaa, on myös ministeriä esittävässä Katariina Kaitueessa ja kyynisen kansliapäällikön pienen roolin hykerryttävästi tekevässä Jukka-Pekka Palossa. Karin Pacius tulee esityksen lopussa vaalien seurauksena tapahtuneessa vallanvaihdoksessa uutena ministerinä näyttämölle: annebernermäinen olemus on tässä hahmossa alleviivattu, ehkä turhankin vahvasti.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.