Kolme miestä ja aivoskanneri – ja Venäjä

Kuva: Stefan Bremer
Somnimagin tehotiimi vientiponnistelujen tiimellyksessä: Taisto (Jani Karvinen, vasemmalla), Olli (Timo Tuominen), Jone (Kari Ketonen) ja Larissa (Elena Spirina), joka tulkkaa valikoidusti tohinan puhelimessa venäläisosapuolelle

Juha Jokelan kuudesta näytelmästä kolme on ollut selvästi komediallisemmin aihettaan käsitteleviä. Näitäkolmea yhdistää se, että huvittava satiirinen elementti on ollut jokin puolipäättömältä kuullostava idea, jota näytelmän henkilöt  sinnikkäästi ja skepsismiä sekä ennakkoluuloja uhmaten lähtevät viemään eteenpäin.

Jokelan megamenestyksekkäässä esikoisnäytelmässä ”Mobile Horror” (2003) se oli gandhilaisen moraalin ymppääminen mobiilisovellukseen keskellä hillittömintä it-hypeä. ”Esitystalous 2:ssa” (3013)  se oli kaupungin brändityöryhmän tilaama projekti kirjoittaa Espoo tarinaksi.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö

Juha Jokela: Sumu

Ohjaus Juha Jokela – Lavastus Teppo Järvinen – Puvut Tarja Simonen – Videot Timo Teräväinen – Valot Max Wikström – Ääni Tommi Koskinen – Rooleissa Timo Tuominen, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Elena Spirina, Katariina Kaitue, Jukka-Pekka Palo, Karin Pacius

Kansallisteatterissa ensi-iltansa saaneessa Jokelan uusimmassa  näytelmässä ”Sumu” ollaan viemässä neurologiseen tutkimukseen liittyvää huipputeknologiaa Venäjälle Ukrainan kriisin ja muiden putiniliaisten pullistelujen paineistamana.

Komedian vääntäminen ulkomaankauppapolitiikasta voi tuntua ensi kuulemalta  yhtä hullulta ajatukselta kuin Jokelan kolmen komedian utopistiset hankkeet, mutta kun vientiprojektiin osallistuvia tahoja kieputtellaan ja törmäytellään sopivasti vailla poliittista korrektiutta, niin irtoahaan siitä nauru jos toinenkin. Mikä parasta, Jokelan näytelmässä hupia irrotetaan enemmän älyllisellä huumorilla kuin esimerkiksi kansallisilla stereotypioilla tai ”yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää” -mentaliteetista nousevalla ylemmyydentuntoisella pilkalla.

Dynaaminen trio ja terävä Larissa

Somnimag-yhtiö etsii kehittelemälleen aivotoimintojen kartoitusta mullistavasti uudistavalle laitteelle markkinoita maailmalta. Kun muutama lupaava tie on noussut pystyyn, katseet kääntyvät itänaapuriin.

Somnimagin dynaamisen trion muodostavat huippututkija Taisto (Jani Karvinen), samassa Otanimenen kylmälaboratoriossa opiskeluaikoina puuhastellut kollega, nyt firman toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) ja markkinontihaukka Jone (Kari Ketonen). He puntaroivat eri kanteilta vientihankkeen moraalisia pointteja sekä riskejä, ja kinastelevatkin niistä, mutta lähtevät leikkiin, kun työ- ja elinkeinoministeriöstäkin irtoaa lobbailujen jälkeen myötämieltä homman rahoittamiselle – paitsi hurmaavan kyyniseltä kansliapäälliköltä.

Olli myös palkkaa firmaan Venäjä-projektin käytännön asioiden hoitumisen helpottamiseksi tulkin. Omassa työssään taitava ja työnantajalle lojaali Larissa (Elena Spirina) hallitsee myös sarkasmien jalon taidon, minkä Olli tulee huomaamaamaan muun muassa hilpeästi lapasestä lähtevässä kehityskeskustelussa: työntekijän mielialojaja motivoituneisuutta kartoitellut pomo lyö keskustelun päätteeksi  itse itsensä nöyryyttämänä otsansa kuuluvasti pöytään.

Larissa on opiskellut kielten lisäksi filosofiaa, mikä auttaa venäläisen sielunmaiseman ymmärtämisessä. Ja siitähän taas irtoaa yllättävää lisäbuustia Somnimagin vientistrategioihin. Sitä tarvitaan, sillä Venäjän puolellakin hallitaan kauppapolitiikka sanan jälkiosaan painottaen.

Luonteva dialogi  edellä

Näytelmän kulminaatiopisteessä keskellä Sominmagin vientiponnisteluja ja jo vähän tyyntyneitä sisäisiä arvokeskusteluja hollantilainen matkustajakone pudotetaan Ukrainan ilmatilassa. Taistolle 300 ihmisuhria vaatinut turma on yhtä kuin joukkomurha, joten hän kääntyy vastustamaan kehittämänsä MGD-laitteen myymistä venäläisille. Ministeriön väki taas on jo aiemmin ilmaissut halunsa saada Taisto ulos koko projektista, mikä kriisiyttää aina konsensus-hakuisen Ollin. Jonelle Taiston  pettäminen on business as usual.

Ja kuinkas sitten kävikään…

Sitä ei tässä paljasteta, paitsi sen verran, että näytelmän katharsiksessa saadaan pieni aavistus toiminnallisuudesta, joka muuten loistaa esityksestä poissaololollaan. Jokela luottaa taas kerran kirjoittamansa vauhdikkaan mutta tarkan dialogin voimaan. Sumun koko dynaamisuus syntyy näyttämöllä puheesta, ei niinkään teoista. Näyttelijöitä enemmän esityksen liikkeestä vastaavat graafiset videosommitelmat  – ei ihan niin komeat kuin Jokelan edellisessä Kansallisen suuren näyttämön ohjauksessa ”Patriarkka”, mutta perspektiiviä taittavat ruudukot ovat vaikuttavia ja toimivia.

Jokela on rakentanut Somnimag-kolmikostaan ehkä vähän kliseisen, mutta draamallisesti tietysti toimivan pienyhteisön: yksi on idealistinen tieteentekijä, toinen on kaikessa firman etuja ajava pragmaatikko ja kolmas yritysetiikasta ja muista hankalista käsitteistä piittaamaton itsevarma myyntikone. Larissa tarkkailee  kolmikon vuolaita ajatustenvaihtoja näennäisen eleettömänä, mutta oikeasti hyvin skarppina.

Jani Karvinen, Timo Tuominen ja debyyttinsä Kansallisteatterissa tekevä Kari Ketonen ovat mitä uskottavin kolmikko rooleissa. Puhe kulkee Jokelan ohjauksille tyypillisesti koko ajan luontevana, runsas teksti on näyttelijöillä niin hyvin hallinnassa, että näyttämölle syntyy monissa kohtauksissa vahva spontaaniuden tunnelma.

Elena Spirinan coolissa hahmossa on hyvää vastapaino pulppuavalla äijäköörille. Samanlaista viileyttä, nyt jo arroganssia hipovaa, on myös ministeriä esittävässä Katariina Kaitueessa ja kyynisen kansliapäällikön pienen  roolin hykerryttävästi tekevässä Jukka-Pekka Palossa. Karin Pacius tulee esityksen lopussa vaalien seurauksena tapahtuneessa vallanvaihdoksessa uutena ministerinä näyttämölle: annebernermäinen olemus on  tässä hahmossa alleviivattu, ehkä turhankin vahvasti.

 

Keskustelua aiheesta

Telakkaromantiikkaa Stingin sävelin

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Viimeinen laiva -musikaalin voima piilee räiskyvissä joukkokohtauksissa. Jackie White (edessä vas. Jonas Saari) ja Gideon Fletcher (Olli Rahkonen) johdattavat Wallsendin telakan viimeisen laivan rakennukseen.

Turun kaupunginteatteri on vihdoin peruskorjattu ja teatteriväki siirtynyt Logomosta takaisin jokirantaan. Syksyn avaus on omistettu turkulaiselle telakkaperinteelle, Stingin musiikilla höystettynä.

Viimeinen laiva -musikaali sijoittuu englantilaisen muusikon Stingin lapsuuden maisemiin, jossa kaupungin laivanrakentajat kipuilevat työttöminä. Ainut motivaatio on rakentaa viimeinen laiva, jolla lähteä pois kyläpahasesta. Turussa telakka oli muutama vuosi sitten vielä henkitoreissaan. Yhtymäkohtia siis piisaa.

Vaikka musikaalin lähtötilanteesta voisi ammentaa paljonkin nykyajan taantumiin, Viimeinen laiva on ennen kaikkea rakkaustarina.

Tarina ensirakkaudesta, vanhemman ja lapsen suhteesta sekä erilaisten parisuhteiden rakennusaineista. Mikko Koukin ohjaus on perinteinen musikaali, jonka naivistiset juonenkäänteet eivät luo tarpeeksi teatterin lavalle sopivia jännitteitä.

Viimeinen laiva
Turun kaupunginteatteri
Sävellys ja laulujen sanat Sting – dialogi John Logan ja Brian Yorkey – musiikin sovitus Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä – suomennos Mikko Koivusalo – ohjaus Mikko Kouki, koreografia Jouni Prittinen, musiikin johto Jussi Vahvaselkä/Markus Länne, lavastus Jani Uljas – pukusuunnittelu Tuomas Lampinen – valosuunnittelu Kalle Ropponen ja äänisuunnittelu Iiro Laakso ja Eero Auvinen – rooleissa mm. Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Taneli Mäkelä, Jonas Saari ja Jussu Pöyhönen

Stingin säveltämät kappaleet ovat tyypillistä Stingiä. Musikaalissa yhdistyvät englantilainen perinnemusiikki sekä leijuva jazz.

Ohjaaja kuvailee Stingin musiikkia osuvasti arkiseksi ja lyyriseksi. Kummassakin näytöksessä kappaleita on paljon, mutta vähäeleisyydessään monet niistä jäävät etäisiksi.

Suurin lataus on joukkokohtauksissa, joissa taitavat laulajat pääsevät oikeuksiinsa ja Jouni Prittisen koreografia ja Kalle Ropposen upeat valot nostavat musiikin uudelle tasolle. Ei muuta oo ja Viimeinen laiva -kappaleet soivat päässä vielä monta päivää esityksen jälkeen.

Musiikkiteatterin monityöläisenä tunnettu Mikko Koivusalo on suomentanut The Last Ship -musikaalin sanoitukset ja dialogin. Käännettävää on riittänyt.

Suomenkieliset lyriikat ovat hyvin runsaita, mutta tuntuvat välillä ontuvan. Näyttämön yläreunaan on heijastettu englanninkieliset repliikit, joihin lyyrisyys ja rytmi on saatu kiteytettyä paremmin.

Vankkaa osaamista

Turun kaupunginteatterin ensemble on täynnä taitavia laulajia, mutta sykähdyttäviä roolisuorituksia Viimeisessä laivassa on vähemmän. Ehkei pliisu tarina vain tarjoa tarpeeksi karismaattisia hahmoja.

Olli Rahkonen on taitavan fyysinen, mutta ei yllä aiemman pääroolinsa, Touko Laaksosen, tasolle. Taneli Mäkelä näyttelee rentoa Isä O’Brienia vankalla kokemuksella. Muusikkona tunnettu Jussu Pöyhönen vakuuttaa sujuvana ja sympaattisena Arthur Millburnina.

Stingin on kerrottu saapuvan Turkuun katsomaan musikaalinsa Euroopan kantaesitystä. Musikaalisesti ja visuaalisesti kaupunginteatterilla ei ole mitään jännitettävää.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta

Upeaa, loppuun asti hiottua liikettä

Kuva: Mirka Kleemola
Kaikki huomio keskittyy teoksessa tanssijoihin.

Susanna Leinonen tunnetaan tarkkaan harkitusta, viimeistä piirtoa myöten hiotusta ja fyysisesti vaativasta liikekielestä. Hänen teoksissaan ei ole mitään turhaa. Ne ovat mietittyjä kokonaistaideteoksia, joissa äänimaailma, valot ja puvut yhdessä koreografian ja tanssijoiden tinkimättömän ja sisäistetyn liikkeen kanssa antavat katsojalle hienon taide-elämyksen.

Toisaalta abstraktiudessaan ja monimerkityksessään esitykset eivät aina ole kaikkein helpompia katsottavia, vaikka ne monin tavoin hivelevätkin silmää.

Tätä kaikkea on myös Leinosen uusimmassa koreografiassa Dreams of Replay. Kuten nimi sanoo, esitys pohjautuu hänen aiempiin teoksiinsa, mutta se ei missään tapauksessa ole mikään kooste niistä. Jos on nähnyt Leinosen koreografiota, voi joissakin kohdin kokea aavistuksenomaisen tutun häivähdyksen menneistä liikemateriaaleista.

Liike on aina ollut Leinosen töissä keskiössä ja tärkeintä. Nyt se on sitä, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Tyhjälle näyttämölle visuaalisuutta tuovat vain Kalle Ropposen paljon sivu- ja vasta valoja käyttävä valosuunnittelu ja Erika Turusen väriskaalaltaan niukat, mutta yllättäviltä yksityiskohdiltaan runsaat puvut.

Susanna Leinonen Company
Aleksanterin Teatteri
Dreams of Replay
Koreografia Susanna Leinonen – Musiikki ja ääni Kasperi Laine – Valot Kalle Ropponen – Puvut Erika Turunen ja Susanna Leinonen – Tanssijat Tiia Huuskonen, Sara Kovamäki, Liisa Pietikäinen, Elisa Tuovila ja Erika Vilander

Kaikki huomio keskittyy tanssijoihin ja he vastaavat haasteeseen upeasti. Jokainen liike sormenpäitä ja asennon yksityiskohtia myöten on ajateltu ja loppuun asti viety. Teoksen viisi tanssijaa ovat lähes virtuoottinen ensemble, jossa jokainen sekä nousee esiin että antaa tilaa muille. Heidän tanssissaan Leinoselle ominainen klassiseen balettitekniikkaan pohjaava nykytanssin liikekieli elää ja hengittää hallittuna ja energisenä.

Lisää haastetta tanssijoille tuo Leinosen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Kasperi Laineen luoma outoudessaan kiehtova äänimaailma. Se elää aivan omaa elämäänsä ja on silti olennainen osa teosta. Se ei ole musiikkia, jos sillä tarkoitetaan erottuvaa melodiaa tai toistuvaa rytmiä. Se on muistumia ja katkelmia, jotka häipyvät ja muuttuvat muuksi juuri kun niistä tuntuu saavan otteen.

Huumoria Leinosen töissä ei yleensä kovin paljon ole. Tällä kertaa sellaiseksi voi lukea hykerryttävän kekseliään soittorasiakaksintaistelun.

Teoksen erillisiltä vaikuttavat kohtaukset muodostavat lopulta loogisen kokonaisuuden, jonka syvällisemmän sisällön kukin saa päättää itse. Viittauksia moneen suuntaan löytyy alkaen jopa maamme itsenäistymisestä.

Toisaalta Dreams of Replayta voi halutessaan katsoa vain loistavana liikkeeseen keskittyvänä tanssiesityksenä, joka seuraavan kerran on nähtävissä marraskuussa.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Ankara ja keskittynyt tuntematon rituaali

Kuva: mikko rasila
Arttu Palmio on yksi teoksen neljästä tanssijasta.

Cirko-keskuksen korkea Maneesi-Sali on Salla Salinin eleettömän tilasuunnittelun ja Johannes Hallikaksen minimalistisen valosuunnittelun jälkeen yhtä aikaa levollinen ja ankara. Osittain vaalealla paperilla peitetyt ikkunat, salin reunoja kiertävät tuolirivistöt ja alkuillan luonnonvaloon sekoittuvat, tilaa vain aavistuksen verran korostavat kattoheittimet luovat kokonaistilan, jossa kokee seuraavansa yhtä aikaa jotakin universaalia ja hyvin yksityistä.

Ankaruus ja yksinkertaisuus jatkuu myös Minttu Vesalan tanssijoille suunnittelemissa, aasialaiset kamppailulajit mielen tuovissa asuissa, joiden pinta näyttää musteroiskeiselta paperilta.

Näennäisestä vapaamuotoisuudestaan huolimatta Joona Halosen Tight on äärimmäisen harkittu, keskittynyt ja hyvin androgyyni teos tanssijoiden ulkomuotoa myöten. Mitään turhaa ei tehdä, vaikka tilaa käytetäänkin laidasta laitaan.

Zodiak -Uuden tanssin keskus
Maneesi, Cirko -Uuden sirkukseen keskus
Tight
Koreogafia Joona Halonen – Ääni Tuuli Kyttälä – Tila Salla Salin – Valot Johannes Hallikas – Puvut Minttu Vesala – Tanssijat Arttu Palmio, Marika Peura, Guillermo Sarduy ja Katri Soini

Kaiken tekemisen keskipisteenä, niin kohteena kuin rajoitteena, on ohut nailonköysi. Se on sekä turva että uhka. Se yhdistää ja erottaa. Siitä pidetään lujasti kiinni ja siihen kietoudutaan tiukkaan, kivuliaaseen pakettiin. Se pitää pinnalla ja siihen puretaan agressiot. Vasta aivan lopussa siitä uskalletaan päästää irti, mutta tilalle tulee kullekin oma lyhyempi nailonköysikieppi, joka vääntää kehon erilaisiin asentoihin.

Teoksen neljän tanssijan, Arttu Palmion, Marika Peuran, Guillermo Sarduyn ja Katri Soinin kontakti niin toisiinsa kuin tilaan on intensiivinen ja hallittu. Energiaa käytetään juuri niin paljon tai vähän kuin on tarpeen.

Katsojasta tuntuu kuin hän olisi seuraamassa tuntematonta rituaalia, jossa tietyt liikkeet ja kohtaukset seuraavat toisiaan tietyssä järjestyksessä. Miksi niin on ja mihin sillä kaikella pyritään, sitä ei kerrota. Mutta se ei tunnu tarpeelliseltakaan. Esityksen kokonaiskokemus on viileän puhdistava ja yleisvaikutelma, että päämäärä onkin vain ottaa vastaan, ei tietoisesti analysoida.

Tuuli Kyttälän luoma äänimaailma on yhtä salaperäinen kuin koko muukin kokonaisuus. Siinä luonnon ja koneiden äänet sekoittuvat oudoksi ja kiehtovaksi koko tilan täyttäväksi teokseksi, josta varsinkin loppupuolella nousevat esiin ihmisen sydämenlyönnit.

Nimensä mukaisesti Tight kietoo katsojan tiukasti kiinni omaan esityksen ajan kestävään todellisuuteensa, jonka tulkinnan se jättää avaamatta.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Suur(Suomi)musikaali virkistää, kun tuhon partaalla ollaan

Kuva: Kaisa Vuorinen
Tukkateatterin Luvatussa maassa näyttelevät muun muassa (vasemmalta) Niko Ranta, Jetro Sukkela ja Anne Siekkinen.

Olkiluoto3-ydinvoimala käynnistetään 6.12.2018. Juhlallisissa avajaisissa tapahtuu jotain odottamatonta: äkkinäinen räjähdys hävittää koko Suomen. Tuho rajoittuu tarkasti Suomen alueelle. Norja, Ruotsi, Venäjä ja Viro eivät kärsi vahinkoja.

Suomessa sen sijaan kuolee kaikki elollinen. Henkiin jäävät vain Pentti Linkola (Leila Väisänen), Björn Wahlroos (Jetro Sukkela), jääkiekkojoukkue Tapparan fani Tavis (Anni Kangas) sekä Nainen (Anne Siekkinen), jolla on tehtävä. Suomen ulkopuolella vaikuttavia voimia edustavat Hella Wuolijoki (Sanni Pakanen), jolla on pelastustehtävä, sekä EU-lähettiläs (Hannamari Sjöberg) ja pareittain esiintyvät enkelit, rotat ja rajavartijat (Pakanen ja Sjöberg), jotka asettavat pakolaisnelikolle rajoja.

Suhtauduin Tukkateatterin uutuusnäytelmän roolihahmoihin etukäteen epäillen. Wahlroos alkaa tympäistä jo teatterissakin. Kiekkokliseen parodiat kuulostavat kliseisiltä. Ensi-illassa happamahkot aavisteluni haihtuivat ensi minuuteilla.

Terhi Tuomisen kirjoittama ja ohjaama ja Tahvo Hyötyläisen säveltämä ”suur(Suomi)musikaali Luvattu maa” osaa pitää hauskaa kliseillä juuri siksi, että ne ovat monille liiankin tuttuja. Ahdistavalla tavalla tuttu muuttuu huumorin valossa virkistäväksi. Huumori ei lievennä näytelmän aiheiden vakavuutta ja järkyttävyyttä. Aiheina ovat kapitalismi ja pakolaisuus.

Pakolaisten kurja roskajoukko jättää maan

Miten Linkola, Wahlroos, Tavis ja Nainen suhtautuvat siihen, että heistä tuli pakolaisia? Aluksi ihan mukavasti. Paitsi säälittävä Wahlroos, jonka on pakko kasata pääomaa vielä silloinkin, kun riistettäviä ei ole riistettävissä ja eristäytyä itseään vähäarvoisemmista ihmisistä sielläkin, missä se ei ole fyysisesti mahdollista.

Ja paitsi vihainen Nainen, jonka piti murhata Wahlroos jo Olkiluodon avajaisissa, ja joka epäonnistui, kun iso räjähdys tuli väliin. Ja paitsi metsänkeiju Linkola, joka kärsii siitä, että kun ihmispopulaatiota lopultakin rajoitettiin maassamme, niin samalla hävitettiin kaikki muut populaatiot kokonaan. Ja paitsi tavallinen ihminen Tavis, joka joutuu tavallisuutensa ja järkevyytensä takia tekemään kaikki vastuulliset päätökset.

Tapahtumien vyöryssä huomataan muun muassa, että rajat ovat kiinni, ja että ihmisestä voi laittaa ruokaa. Pakolaiset osoittautuvat kurjaksi roskajoukoksi. Lähtömaan sisäiset ristiriidat riivaavat heitä entistä pahemmin, kun he istuvat tuntemattomassa tulomaassa sähköaidan takana ja vihaavat lihapatojen ääressä mässäävää kantaulkomaalaisia.

Tuominen teki dramaturgisesti ylenmääräisen runsaan teoksen. Luulisi, että se läkähtyy uhkeisiin muotoihinsa. Mutta niin ei tapahdu. Ei sinne päinkään. Hauskanpidon monipuolisuus, ristiriitojen, tapahtumien, ja tunnesävyjen moninaisuus pysyvät työryhmän hyvää tekevässä hallinnassa.

Luvattu maa -suur(Suomi)musikaali
Tukkateatteri, Tampere
Ohjaus Terhi Tuominen – sävellys Tahvo Hyötyläinen – tuotanto Kristiina Länsiö, Terhi Meriläinen – puvustus Leena Sievä – valosuunnittelu Minerva Kettukuja – maskeeraus/hiukset Annlis Aaltonen – tekniikka Pauli Borodulin – näyttelijä: Anni Kangas, Sanni Pakanen, Niko Ranta, Anne Siekkinen, Hannamari Sjöberg, Jetro Sukkela, Leila Väisänen

”Luvattu maa” on parasta poliittista teatteria, sillä se ei neuvo eikä opeta. Se ei tyrkytä tärkeitä tietoja maailman tilanteesta, vaan kysyy, miten olisi hyvä elää niiden tietojen kanssa, joita jokseenkin kaikilla jo on.

Monet tuntevat ja tunnustavat, että se riiston aktien toistamisen pakko, jonka vallassa Wahlroos kouristelee, alkaa tulla rajoilleen. Rajoilla ei näytä hyvältä. Pääomaan pakko lisätä taas kerran vielä yksi arvon yksikkö, loputtomasti. Riistoa on tehostettava taas vielä yhden kerran, loputtomasti. Maahan on pakko saada hätään joutuneita ulkomaalaisia, jotta työvoima halpenisi. Heitä on pakko kohdella huonosti, jotta työvoiman ulkopuolelle jääminen pelottaisi ja paikallinen sopiminen sujuisi.

Suomen viranomaisten julmuus saa hämmästyttäviä muotoja. Vauvoja pakkoluovutetaan tapettaviksi. Jokainen tulija häpäistään ja nöyryytetään kuulusteluissa. Vihan, katkeruuden ja terrorismin kasvu taataan näin vähintään kahden sukupolven ajaksi.

Toisaalta uusien ihmissukupolvien syntyminen ei ole enää varmaa. Se riippuu ilmaston muuttumisesta ja ydinsattumuksista. Ne puolestaan riippuvat toistopakosta; siitä, että pääomaan on pakko lisätä taas vielä kerran yksi uusi arvon yksikkö.

Näytelmä on kuvitelma siitä, mitä tapahtuu Suomessa, kun pääomaan lisätään yksi uusi arvon yksikkö viimeisen kerran. Siinä käy huonosti, mutta hyvä poliittinen teatteri lyö asian leikiksi. Leikin löylyssä on pilkan häivähdyksiä, mutta kuuma huumori hallitsee.

Huumori kunnioittaa sitä, mihin se ottaa kantaa. Edes Wahlroos ei ole pelkästään säälittävä. Hän on myös liikuttava. Yleisön innostunut huvittuneisuus on aistittavissa esityksen alusta loppuun, kun mikä tahansa olento ansaitsee tai ainakin on ansaitsemaisillaan kunnioitusta.

Teatterissa on siis joskus hauskaa ja muutenkin hyvä olla. Ja koska olevaista kunnioitetaan teatterissa, niin sitä kunnioitetaan myös muualla. Ja koska olevaista kunnioitetaan, niin sitä kannattaa ehkä puolustaa. Sitä, miten se voisi tapahtua, ei opeteta. Puolustakoon se ken osaa, siten kuin osaa.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Sampo 2017 osoitti nukketeatterin monipuolisuuden

Kuva: artur bramao
Blick Théâtre yhdisti fyysistä teatteria ja nukketeatteria.

Nukketeatteri Sampo täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Aikaisemmin Helsingin Puotilassa ja nykyään keskustassa Erottajalla sijaitseva teatteri on jo aikoja sitten vakiinnuttanut asemansa tasokkaana lastenteatterina. Sampon erityispiirre on alusta asti ollut elävän musiikin käyttö esityksissä. Oman kotinäyttämönsä lisäksi teatteri edelleen kiertää ahkerasti erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Juhlavuotensa kunniaksi Sampo järjesti tänä vuonna yhteistyössä Helsingin Juhlaviikkojen kanssa ensimmäistä kertaa Sampo 2017 kansainvälisen nukketeatterifestivaalin.

Festivaalin tavoitteena oli koota yhteen niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin huippuesityksiä sekä näyttää mitä kaikkea ja kuinka monipuolinen taiteenlaji nukketeatteri onkaan. Ja että se ei suinkaan ole tarkoitettu vain lapsiyleisölle, vaan aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, aikuisille.

Sunnuntaina päättynyt kuusipäiväinen tapahtuma sisälsi yhteensä huikeat 27 näytöstä 16 eri esityksestä. Niistä kahdeksan oli suunnattu aikuisille ja muut lapsille tai kaikenikäisille vauvoista lähtien. Esityspaikkojakin oli viisi ympäri keskustaa.

Yksi olennainen seikka, mikä mahdollisti näin laajan esitysten määrän, on se, että suuri osa esityksistä oli monenlaisissa paikoissa kiertämään suunniteltuja, suhteellisen nopeasti pystytettäviä sooloesityksiä. Se ei suinkaan tarkoita, että esitykset olisivat olleet sisällöltään tai toteutukseltaan heppoisia tai mitäänsanomattomia. Ja mukana oli myös teknisesti vaativia teatteritiloihin tarkoitettuja tuotantoja.

Toden ja mielikuvituksen rajamailla

Festivaalin ulkomaiset vieraat saapuivat Ranskasta, Tšekin tasavallasta, Sloveniasta, Serbiasta ja Islannista. Suurin osa näiden ryhmien esityksistä oli suunnattu aikuisille tai vähintään kouluikäisille.

Yksi isoista aikuisesityksistä oli yhdessä Juhlaviikkojen kanssa Savoy-teatterissa toteutettu ranskalaisen Blick Théâtren fyysistä teatteria ja nukketeatteria yhdistänyt [hullu].

Esitys kuvasi naista, joka ei sopeudu valtavirran sääntöihin ja tapoihin, vaan pakenee sitä omaan mielikuvitusmaailmaansa. Vähitellen todellisuuden ja mielikuvien rajat liukenevat, eikä kuviteltu maailma kaljupäisine nukkehahmoineen enää olekaan turvallinen. Nukkien naisen suojaksi rakentama pahvilaatikkoseinä muuttuu estäväksi muuriksi ja mukavat nukkeihmiset hyökkääviksi ja määräileviksi hahmoiksi, jotka osittain jopa kiinnittyivät osaksi ihmisiä.

Sanaton esitys antoi paljon valtaa katsojan tulkinnoille. Kuka oikeastaan on hullu ja miten se määritellään. Aikaa oli myös ihailla esiintyjien hienoa tekniikkaa ja jopa miettiä, miten eri jutut oli toteutettu, sillä aavistuksen verran liian viipyilevä tempo verotti jonkin verran intensiteettiä. Silti tunnelman vähittäinen muuttuminen hauskasta karmivammaksi tehosi. Loppuun asti hiottu esitys oli vaikuttava.

SAMPO 2017 NUKKETEATTERIFESTIVAALI
Savoy-teatteri, Nukketeatteri Sampo
Blick Théâtre: [hullu]
Ohjaus Dominique Habouzit – Esiintyjät Loic Apard, Johanna Ehlert, Matthieu Siefridt, Élise Nicod
Pieniä yötarinoita
Alkuperäisidea, nuket, esitys Matija Solce – Ohjaus Vida Cerkvenik-Beren
Koiran elämää
Käsikirjoitus, musiikki, nuket, esitys Matja Solce – Dramaturgia Ariel Doron, Sara Evelyn Brown
Fekete Seretlek: KAR
Ohjaus ja musiikki Matija Solce – Lavastus Jirí N. Jelínek, Matija Solce, Marianna Stránská – Esiintyjät Anna Bubniková, Jirí N. Jelínek, Ivo Sedlácek, Pavol Smolárik, Matija Solce, Jan Meduna

Yksi Sampo 2017 festivaalin varsinaisia työmyyriä oli slovenialainen monitaituri Matija Solce. Hän oli mukana ja lavalla peräti kolmessa esityksessä. Kaksi niistä, Pieniä yötarinoita ja Koiran elämää olivat hänen kokonaan toteuttamiaan sooloesityksiä. Tšekkiläisen Fekete Seretlek -ryhmän esineteatteri- ja konserttiesityksessä KAR hän toimi niin ohjaajana, lavastajana, musiikin tekijänä kuin esiintyjänäkin.

Solce on äärimmäisen mielikuvitusrikas ja monipuolinen nukketeatteritaiteilija ja muusikko. Hänen kummatkin sooloesityksensä perustuivat sekä itsekehiteltyihin nukkemekanismeihin että erilaisten esineiden ja materiaalien mitä kekseliäimpään käyttöön. Jopa villahahtuvat muuttuivat hänen käsissään esityksen hahmoiksi. Eikä näyttämöksikään tarvittu kuin kankaalla peitetty silityslauta ja tuoli.

Pieniä yötarinoita oli ironinen kuvaus luomisen tuskaa potevasta kirjailijasta ja hänen hahmoistaan, jotka yöllä alkoivat elää aivan omaa elämäänsä.

Koiran elämää taas periaatteessa katsoi maailmaa koiran perspektiivistä. Kirjailija Karel Capekin tuotantoon perustuva esitys ei kuitenkaan ollut mikään lasten tarina, vaan kriittinen ja humoristinen kommentti niin menneeseen natsimaailmaan kuin nykyiseen menoon USA:n presidentteineen.

Vino huumori olikin yksi olennainen osa Solcen esityksiä. Toinen oli improvisointi ja jatkuva kontakti yleisöön. Kummatkin esitykset olivat sekä aivan hulluja että pohjimmiltaan tarkasti suunniteltuja.

Fekete Seretlekin KAR oli hurja ja karnevalistinen kabareekonsertti, jossa musiikkia ja rytmejä tehtiin perinteisten laulun ja soittimien, harmonikka, viulu, kontrabasso, sello ja trumpetti, lisäksi myös ryyppylaseilla, metallisella keittopadalla tai vaikkapa stepaten.

Esityksen lähtökohtana oli Anna Kareninan tarina, jossa vahvat tunteet, rakkaus ja kuolema vuorottelivat. Itku ja nauru olivat koko ajan läsnä. Musiikki pohjautui lähinnä venäläisiin kansanlauluihin, joista esityksen kuusi aivan huikeaa muusikko-näyttelijää olivat tehneet omat muunnelmansa. Komea esitys, jota olisi seurannut pitempäänkin.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta