x

Kolme miestä ja aivoskanneri – ja Venäjä

Kuva: Stefan Bremer
Somnimagin tehotiimi vientiponnistelujen tiimellyksessä: Taisto (Jani Karvinen, vasemmalla), Olli (Timo Tuominen), Jone (Kari Ketonen) ja Larissa (Elena Spirina), joka tulkkaa valikoidusti tohinan puhelimessa venäläisosapuolelle

Juha Jokelan kuudesta näytelmästä kolme on ollut selvästi komediallisemmin aihettaan käsitteleviä. Näitäkolmea yhdistää se, että huvittava satiirinen elementti on ollut jokin puolipäättömältä kuullostava idea, jota näytelmän henkilöt  sinnikkäästi ja skepsismiä sekä ennakkoluuloja uhmaten lähtevät viemään eteenpäin.

Jokelan megamenestyksekkäässä esikoisnäytelmässä ”Mobile Horror” (2003) se oli gandhilaisen moraalin ymppääminen mobiilisovellukseen keskellä hillittömintä it-hypeä. ”Esitystalous 2:ssa” (3013)  se oli kaupungin brändityöryhmän tilaama projekti kirjoittaa Espoo tarinaksi.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö

Juha Jokela: Sumu

Ohjaus Juha Jokela – Lavastus Teppo Järvinen – Puvut Tarja Simonen – Videot Timo Teräväinen – Valot Max Wikström – Ääni Tommi Koskinen – Rooleissa Timo Tuominen, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Elena Spirina, Katariina Kaitue, Jukka-Pekka Palo, Karin Pacius

Kansallisteatterissa ensi-iltansa saaneessa Jokelan uusimmassa  näytelmässä ”Sumu” ollaan viemässä neurologiseen tutkimukseen liittyvää huipputeknologiaa Venäjälle Ukrainan kriisin ja muiden putiniliaisten pullistelujen paineistamana.

Komedian vääntäminen ulkomaankauppapolitiikasta voi tuntua ensi kuulemalta  yhtä hullulta ajatukselta kuin Jokelan kolmen komedian utopistiset hankkeet, mutta kun vientiprojektiin osallistuvia tahoja kieputtellaan ja törmäytellään sopivasti vailla poliittista korrektiutta, niin irtoahaan siitä nauru jos toinenkin. Mikä parasta, Jokelan näytelmässä hupia irrotetaan enemmän älyllisellä huumorilla kuin esimerkiksi kansallisilla stereotypioilla tai ”yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää” -mentaliteetista nousevalla ylemmyydentuntoisella pilkalla.

Dynaaminen trio ja terävä Larissa

Somnimag-yhtiö etsii kehittelemälleen aivotoimintojen kartoitusta mullistavasti uudistavalle laitteelle markkinoita maailmalta. Kun muutama lupaava tie on noussut pystyyn, katseet kääntyvät itänaapuriin.

Somnimagin dynaamisen trion muodostavat huippututkija Taisto (Jani Karvinen), samassa Otanimenen kylmälaboratoriossa opiskeluaikoina puuhastellut kollega, nyt firman toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) ja markkinontihaukka Jone (Kari Ketonen). He puntaroivat eri kanteilta vientihankkeen moraalisia pointteja sekä riskejä, ja kinastelevatkin niistä, mutta lähtevät leikkiin, kun työ- ja elinkeinoministeriöstäkin irtoaa lobbailujen jälkeen myötämieltä homman rahoittamiselle – paitsi hurmaavan kyyniseltä kansliapäälliköltä.

Olli myös palkkaa firmaan Venäjä-projektin käytännön asioiden hoitumisen helpottamiseksi tulkin. Omassa työssään taitava ja työnantajalle lojaali Larissa (Elena Spirina) hallitsee myös sarkasmien jalon taidon, minkä Olli tulee huomaamaamaan muun muassa hilpeästi lapasestä lähtevässä kehityskeskustelussa: työntekijän mielialojaja motivoituneisuutta kartoitellut pomo lyö keskustelun päätteeksi  itse itsensä nöyryyttämänä otsansa kuuluvasti pöytään.

Larissa on opiskellut kielten lisäksi filosofiaa, mikä auttaa venäläisen sielunmaiseman ymmärtämisessä. Ja siitähän taas irtoaa yllättävää lisäbuustia Somnimagin vientistrategioihin. Sitä tarvitaan, sillä Venäjän puolellakin hallitaan kauppapolitiikka sanan jälkiosaan painottaen.

Luonteva dialogi  edellä

Näytelmän kulminaatiopisteessä keskellä Sominmagin vientiponnisteluja ja jo vähän tyyntyneitä sisäisiä arvokeskusteluja hollantilainen matkustajakone pudotetaan Ukrainan ilmatilassa. Taistolle 300 ihmisuhria vaatinut turma on yhtä kuin joukkomurha, joten hän kääntyy vastustamaan kehittämänsä MGD-laitteen myymistä venäläisille. Ministeriön väki taas on jo aiemmin ilmaissut halunsa saada Taisto ulos koko projektista, mikä kriisiyttää aina konsensus-hakuisen Ollin. Jonelle Taiston  pettäminen on business as usual.

Ja kuinkas sitten kävikään…

Sitä ei tässä paljasteta, paitsi sen verran, että näytelmän katharsiksessa saadaan pieni aavistus toiminnallisuudesta, joka muuten loistaa esityksestä poissaololollaan. Jokela luottaa taas kerran kirjoittamansa vauhdikkaan mutta tarkan dialogin voimaan. Sumun koko dynaamisuus syntyy näyttämöllä puheesta, ei niinkään teoista. Näyttelijöitä enemmän esityksen liikkeestä vastaavat graafiset videosommitelmat  – ei ihan niin komeat kuin Jokelan edellisessä Kansallisen suuren näyttämön ohjauksessa ”Patriarkka”, mutta perspektiiviä taittavat ruudukot ovat vaikuttavia ja toimivia.

Jokela on rakentanut Somnimag-kolmikostaan ehkä vähän kliseisen, mutta draamallisesti tietysti toimivan pienyhteisön: yksi on idealistinen tieteentekijä, toinen on kaikessa firman etuja ajava pragmaatikko ja kolmas yritysetiikasta ja muista hankalista käsitteistä piittaamaton itsevarma myyntikone. Larissa tarkkailee  kolmikon vuolaita ajatustenvaihtoja näennäisen eleettömänä, mutta oikeasti hyvin skarppina.

Jani Karvinen, Timo Tuominen ja debyyttinsä Kansallisteatterissa tekevä Kari Ketonen ovat mitä uskottavin kolmikko rooleissa. Puhe kulkee Jokelan ohjauksille tyypillisesti koko ajan luontevana, runsas teksti on näyttelijöillä niin hyvin hallinnassa, että näyttämölle syntyy monissa kohtauksissa vahva spontaaniuden tunnelma.

Elena Spirinan coolissa hahmossa on hyvää vastapaino pulppuavalla äijäköörille. Samanlaista viileyttä, nyt jo arroganssia hipovaa, on myös ministeriä esittävässä Katariina Kaitueessa ja kyynisen kansliapäällikön pienen  roolin hykerryttävästi tekevässä Jukka-Pekka Palossa. Karin Pacius tulee esityksen lopussa vaalien seurauksena tapahtuneessa vallanvaihdoksessa uutena ministerinä näyttämölle: annebernermäinen olemus on  tässä hahmossa alleviivattu, ehkä turhankin vahvasti.

 

Keskustelua aiheesta

Kokoteatterin juhlaesityksessä näyttäytyvät rakkauden ja valintojen loputtomat mahdollisuudet

Kuva: Anna-Aalto
Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola piirtävät parisuhteen tähtikuvioita Kokoteatterin juhlanäytelmässä.

Helsinkiläinen Kokoteatteri täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Alussa vahvasti tanssisuuntautunut teatteri on viime vuosina siirtynyt esityksissään yhä enemmän teatterin ja draaman suuntaan. Liikettä ja tanssia suinkaan unohtamatta.

Teatterin juhlanäytelmänä on kotimaassaan palkitun, nuoren polven brittiläisen näytelmäkirjailijan Nick Paynen teos ”Constellations”, jonka toteutuksessa tärkeänä tekijänä on myös liike. Tanssitermein voisi puhua parisuhdeduetosta, jonka tulkitsijoina ovat tanssijana ja koreografina tunnettu Sami Saikkonen ja näyttelijä-tanssija Sonja Sorvola. Esityksen ohjaajana on myös tanssitaustainen teatterin johtaja Anna Veijalainen.

TEATTERI

KokoTeatteri

Nick Payne: Constellations

Suomennos Sonja Sorvola – Ohjaus Anna Veijalainen – Koreografia Sami Saikkonen, Sonja Sorvola, Anna Veijalainen – Lavastus Alisha Davidow – Valot Jere Kolehmainen – Ääni Juha Tuisku – Puvut Sonja Sorvola – Rooleissa Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola

Constellations tarkoittaa tähdistöä ja tähtikuvioita, ja niitä sekä atomeja ja molekyylejä esityksen fyysikkonainen työkseen tutkii. Mutta sana voi merkitä kuviota, asiantilaa myös kuvaannollisemmin ja se on avain koko esitykseen. Sillä juuri niistä, valintojemme tuottamista erilaisista kuvioista ja mahdollisuuksista parisuhteessa esitys kertoo.

Huikaisevan hieno teksti on kuin labyrintti, jossa samasta tilanteesta on olemassa monta eri variaatiota, joista yksi vie aina eteenpäin siihen suuntaan, johon kirjailija traagisesti päättyvän parisuhteen tarinan ihastumisesta eron ja uudelleen yhteen paluun kautta haluaa lopulta viedä. Mutta ne muutkin versiot ovat aivan yhtä todellisia, niiden tuloksena vain olisi aivan toisenlainen kertomus.

Toisinaan eri versiot eroavat vain muutaman sanan tai äänensävyjen verran, toisinaan koko kohtauksen perustoiminta käännetään toisin päin. Ja kun kerran ajalla ei atomi- ja molekyylitasolla ole merkitystä, eivät tapahtumatkaan aina etene lineaarisesti, vaan välillä voidaan palata pitemmänkin matkan verran takaisin päin.

Tämä eri variaatioilla ja kohtausten toistolla pelaaminen vaatii katsojalta herpaantumatonta keskittymistä. Se ei ole kuitenkaan mitenkään vaikeaa.

Täysareenan keskellä oleva pieni, musta pyörivä näyttämö imee väkisin huomion sillä oleviin ihmisiin. Myös äänitehosteilla erotellaan lyhyet, elokuvamaiset kohtaukset toisistaan.

Toisaalta pelkistetty näyttämö on myös äärimmäisen haastava näyttelijöille. Saikkosen mehiläistarhuri ja Sorvolan tutkija ovat hyvin luontevia ja koskettavia, mutta ilmaisussaan ehkä hiukan varovaisia ja keveitä.

Tosin keveys voi olla myös tietoinen ohjauksellinen ratkaisu, sillä itse tarinassa on kaikki mahdollisuudet lipsahtaa melodramaattiseksi 2000-luvun ”Love Storyksi”. Onneksi siihen ei mennä, vaikka loppu kuristaakin hieman katsojan kurkkua.

Liikettä esitys käyttää ilmaisun osana niissä tilanteissa, joissa puhutaan kuolemasta. Tällöin liike toimii etäännyttävänä, abstraktina elementtinä, mutta myös parin läheisyyden kuvaajana.

Kokonaisuutena Consellations on hyvin intiimi ja pakahduttavakin esitys, jonka perimmäinen sanoma on äärettömän suuri: jokaisella, pienelläkin valinnalla me omalta osaltamme muokkaamme maailmankaikkeutta ja suljemme pois lukemattomia muita mahdollisuuksia. Siksi kaikella tekemisellämme on merkitystä.

Annikki Alku

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Merja Pöyhösen upea nukketeatteriesitys kadonneesta lentäjäsankarista on todellinen urotyö

Kuva: Jussi Virkkumaa
Merja Pöyhösen esitys Amelia Earhartista on mestarillinen nukketeatterin soolosuoritus: hän vastaa itse niin ohjauksesta, käsikirjoituksesta, äänisuunnittelusta, esittämisestä kuin osin myös nukkesuunnittelusta ja -toteutuksesta.

Turkulainen vuonna 2012 perustettu Aura of Puppets on 50 nukketeatteritaiteilijan verkosto, jonka jäsenet ovat jo useamman vuoden ajan tehneet suomalaisen nykynukketeatteritaiteen uraauurtavia teoksia. Viime vuonna verkosto sai näyttämötaiteen valtionpalkinnon.

Aura of Puppetsin jäsenten esityksiä on tähän asti nähty enimmäkseen Turussa ja sen lähiympäristössä. Nyt verkosto on ryhtynyt yhteistyöhön Uuden sirkuksen keskus Cirkon kanssa ja järjesti viime viikon lopulla Cirkon tiloissa ensimmäisen nykynukketeatterin minifestivaalin Oh My Puppets!

Kolmipäiväinen tapahtuma sisälsi kolme aikuisille suunnattua esitystä. Niistä uusin oli viime marraskuussa TIP Festissä Turussa ensi-iltansa saanut Merja Pöyhösen sooloteos ”Missing Amelia Earhart”.

NUKKETEATTERI

Oh My Puppets! -nykynukketeatterifestivaali,
Cirko keskus

Missing Amelia Earhart

Käsikirjoitus, ohjaus, äänisuunnittelu ja esitys Merja Pöyhönen – Nukenrakennus ja lavastus Heini Maaranen ja Merja Pöyhönen – Valot Jarkko Forsman

Amelia Earhart oli varhainen amerikkalainen lentäjäsankari, joka katosi mystisesti maailmanympärilentonsa loppuvaiheessa Tyynellämerellä heinäkuussa 1937. Ameliaa, hänen radiosuunnistajaansa Fred Noonania tai konetta ei koskaan löydetty ja katoamisesta on sen jälkeen liikkunut kaikenlaisia teorioita ufoista vakoojiin.

Vaikka Pöyhönen käykin esityksessään melko seikkaperäisestikin läpi niin Amelian taustoja kuin lennon vaiheitakin, ei esityksen sisältö ja tarkoitus ole tämän erilaisia lentoennätyksiä elämässään saavuttaneen naislentäjän elämäkerran kertominen. Perussanomaksi nousee ihmisen usko omiin haaveisiinsa, mahdollisuuksiinsa ja kykyihinsä. Amelian tavoin on tavoiteltava sitä, mitä muut eivät ole tehneet ja mikä tuntuu mahdottomalta.

Ja aikamoista mahdottoman tavoittelua ja siinä loistavasti onnistumista on itse esityskin.

Pöyhönen on yksin näyttämöllä koko runsaan tunnin mittaisen esityksen ajan. Hän toimii yhtä aikaa sekä näyttelijänä että nukettajana. Eivätkä nuket suinkaan ole helpoimmasta päästä käsiteltäviä. Pöyhösen yhdessä Heini Maarasen kanssa valmistamista nukeista kolme, Amelia, Fred sekä Amelian puoliso, tukija ja rahoittaja George Putman ovat groteskin ilmeikkäitä ja lähes ihmisen kokoisia. Sitten on pienempiä käsinukkeja ja välillä nukkeina toimiva myös pelkät sormet.

Kaikkia näitä Pöyhönen käsittelee aivan suvereenisti. Näyttämön magia ja läsnäolon hurma kantavat läpi koko esityksen.

Pöyhönen vastaa myös esityksen käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja äänisuunnittelusta. Myös ne toimivat. Tyhjiä hetkiä ei tule ja jännite säilyy koko ajan. Myös älykäs huumori on mukana kautta linjan nukkien ulkonäöstä henkilöhahmojen sutkauksiin ja tarinan yksityiskohtiin. Jarkko Forsmanin valot ohjaavat vaivihkaisesti katsojan katseen kulloinkin tarvittavaan suuntaan.

Missing Amelia Earhart on esitys, jossa uskaliaan naislentäjän tarinan lisäksi voi ennen kaikkea ihastella ja ihmetellä hienon nukketeatteritaiteilijan taitavaa tulkintaa ja työtä.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

”Ihmiset tykkäävät syödä ja juoda sosiaalisissa tilanteissa” – teatterit alkaneet tarjoilla apetta esityksen aikana

Kuva: lehtikuva / timo heikkala
Oulun kaupunginteatterin Pikisalissa toimii bistroravintola teatterin Rakastaa -esitysten aikana.

Matkoilla moni suomalainen on tottunut ostamaan teatterin aulasta oluttuopin ja tallustelemaan sen kanssa saliin. Kotimaassa ilmiö on vielä uusi.

Vasta kourallinen elokuvateattereita hankkii lisätuloja myymällä elokuvaesityksen yhteydessä muutakin kuin popcornia, sipsejä ja karkkia.

Viime vuoden lopulla ovensa avannut Kallion Riviera sai paljon mediahuomiota alkoholitarjoilun vuoksi.

– Teimme taustatyötä ja tutustuimme maailmalla käytössä oleviin konsepteihin, kertoo Atte Laurila, yksi elokuvateatterin perustajista.

– Halusimme, että elokuvissa käyminen on sosiaalinen kokemus, ja ihmiset tykkäävät syödä ja juoda sosiaalisissa tilanteissa.

Alkoholin lisäksi Rivierasta saa tapas-tyyppistä syötävää ja perinteisiä leffanaposteltavia. Ruuan on Laurilan mukaan oltava helposti nautittavassa muodossa, jotta elokuvakokemus ei kärsi.

– Meillä on karkkia kipoissa, jotka eivät rapise, Laurila sanoo.

– Elokuvan pitää olla pääosassa.

Suomen suurin elokuvateatteriketju Finnkino ei suunnittele lämpimän ruuan tai alkoholin tarjoilua saleihin ainakaan lähiaikoina, vaikka toiveita asiakkailta on tullut.

– Olemme tietoisia kasvavasta kiinnostuksesta tällaisia palveluja kohtaan, sanoo toimitusjohtaja Veronica Lindholm.

Hän lisää, että ”kokonaisvaltaisempia elokuvakokemuksia” mietitään uusien rakennushankkeiden yhteydessä.

Bistro teatterissa.

Oulun kaupunginteatteri avasi alkuvuodesta yhden saleistaan uudistettuna bistroksi, jolla on A-oikeudet. Se oli vastaus yleisön pyyntöihin.

– Toiveita oli tullut jo pidemmän aikaa, sanoo teatterin viestintäsuunnittelija Päivi Vuoti-Karvonen.

Hän kuvailee Pikisalin katsomon uutta ulkoasua klubimaiseksi. Bistro avataan kolme varttia ennen esitystä ja pidetään avoinna sen loppuun saakka.

Samantyyppistä toimintaa on harjoitettu esimerkiksi Oulun Teatteri Riossa ja Tampereen Palatsiteatterissa, jossa katsomo koostuu ravintolapöydistä ja ohjelmisto pitkälti musikaaleista.

Keskustelua aiheesta

KOM-teatterin ”kyökkidraamassa” pannaan lihoiksi niin fiktio, ihmisarvo kuin itse ihminenkin

Kuva: Noora Geagea
Kom-teatterin leveällä lavalla kokataan, mässätään, petetään ja tapetaan. Peter Greenawayn kulttielokuvan näyttämöversioinnista on tullut enemmän kokonaistaideteos kuin näytelmä.

Brittiläinen ohjaaja Peter Greenaway on sanonut halunneensa tutkia  elokuvallaan ”Kokki, varas, vaimo ja rakastaja” (1989) seksin, ruuan, ahneuden ja väkivallan välistä yhteyttä.

Kaikki nuo aspektit olivatkin hyvin esillä hänen kulttielokuvassaan, mutta yhteyksien solmiminen niiden välille ja elokuvan ulkopuoliseen todellisuuteen jäi  pitkälti katsojien omien linkitysten varaan.

Kom-teatteri sai Greenawaylta oikeudet ja vieläpä lähes täysin vapaat kädet tehdä elokuvakäsikirjoituksen pohjalta näyttämöversio – ja sama juttu toistuu. Ruokaa, ahmimista, nöyryyttämistä, väkivaltaa ja ripaus seksiäkin lyödään eteemme kaaoottisena soppana, ja sitten annetaan kunkin katsojan poimia keitoksesta yhteydet makujen ja mauttomuuksien välillä.

Teatterissa yleisöä ei kuitenkaan jätetä ihan oman onnensa nojaan. Ensimmäisellä puoliskolla fiktion ja toden välillä seilaava, itseään esittävän Elmer Bäckin kertojatyyppi antaa tienviittoja Greenawayn vihreästä helvetistä selviytymiseen. (Bäck asiasta paljon tietää, koska näytteli pääosan Greenawayn viimeisimmässä elokuvassa ”Eisenstein in Guanajuato” ja jatkaa samassa roolissa ohjaajan tulevassa elokuvassakin).

Esityksen loppupuoliskolla brechtiläissukuinen vieraannutus viedään sitten huippuunsa, kun näyttelijät alkavat joukolla ”syödä fiktiota” eli astuvat häpeilemättömästi ulos rooleistaan, kyseenalaistavat – muka – käsikirjoituksen sisältöjä, ohjausratkaisuja, omia ja toisten roolihahmoja. Fiktiota ei kuitenkaan saada kokonaan niellyksi, kuten loppukohtaus osoittaa.

TEATTERI

Kom-teatteri

Peter Greenaway-Riko Saatsi: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Suomennos Aleksi Milonoff – Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi – Lavastus Markku Pätilä – Videosuunnittelu Ville Seppänen – Ruokasuunnittelu Antto Melasniemi – Musiikki Kasperi Laine – Ääni Kasperi Laine ja Jani Rapo – Puvut Tiina Kaukanen – Maskit Leila Mäkynen – Valot Tomi Suovankoski Rooleissa Elmer Bäck, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Eero Milonoff, Marc Gassot, Johannes Holopainen, Antti Melasniemi

Komin näyttämötoteutuksessa ei kannata juonesta paljon puhua. Oikeastaan on vain joukko henkilöitä, joiden varaan juonen voisi rakentaa, jos se olisi jotenkin olennaista. On gangsteripomo Albert (Niko Saarela), joka paitsi varmaankin pesee rahaa ravintolan pidolla, mutta ennen kaikkea tyydyttää siellä mässäilyhimoaan. On  chef Richard (Marc Gassot), jolla on ammattiylpeyttä, mutta ei oikein selkärankaa olla tanssimatta Albertin pillin mukaan. On kelmin vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), jolla myös on ylpeyttä niin naiseudestaan kuin siitä, että on sivistyksellisesti  eri tasoia kuin animaalinen Albertinsa. Se rakastaja on Michael (Bäck), joka itse asiassa myös on varas, koska hän pöllii Albertilta vaimoa – vaikka ei sillä Albertille mitään väliä sinänsä ole, eihän tämä naista osaa rakastaa vaan ainoastaan valtaa ja mammonaa.

Seinämaalaus vai installatio?

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan lisäksi perusjengiin kuuluvat myös Albertin äiti (Eeva Soivio), tukikeppi hätätilanteissa, ja veli (Eero Milonoff), käsikassara konnantöissä. Eräänlaisena äänettöminä sivustatarkkailijoina näyttämöllä kaiken aikaa heiluvat veitsiä heiluttava ja kasareita kääntelevä keittiöpäällikkö (Antto Melasniemi) sekä pompoteltu keittiö- ja saliapulainen (Johannes Holopainen), joka loppuratkaisuissa muuttuu objektista subjektiksi.

Juonta tärkeämpää on henkilöiden ja miljöön synnyttämä perusasetelma, joka antaa mahdollisuuden tutkailla ihmisen vallanhimoa ja tarvetta äärikonstien käyttöön vallan pitämiseksi. Albertin tapa nöyryyttää kaikkia paitsi suoranaisella väkivallan uhalla, myös kulinaristisella machoilulla on taidetta sinänsä. Lähipiirin keinot sietää tai väistellä tätä moukkaa ovat yksilöllisiä ja hiottuja.

Komin Kokki, varas etc. ei ole niinkään näytelmä vaan taideteos. Vaikuttavine videoajoilla rikastettuna se on fresko, muraali, installaatio, miten nyt kukin haluaa sen nähdä. Siinä kiehtovat kulinaarisen kurinalaisuuden sekä rooli- ja tosihenkilöiden sekoittaminen abstraktiksi kokonaisuudeksi. Kaikki näköismässäily on epäkiinnostavampaa. Värejä ja yksityiskohtia tässä maalauksessa riittää ekstrana vielä tuoksujakin.

Kaikkea on kuitenkin vähän liikaa. On kuin maalari, ohjaaja Riko Saatsi, olisi pursotellut paletille koko ajan uusia värejä, ja katsonut sopiiko tuo purppura vielä tuohon ja tuo koboltinsininen vielä tuonne – ja antanut olla vaikkei sopisikaan. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paisuu pitkän avauspuolikkaansa yltäkylläisyydessä hahmottomaksi möykyksi, jossa muoto kätkee sisältöjä. Onneksi niitä kaivellaan uudelleen esiin väliajan jälkeen, tosin paikoitellen aika alleviivatusti.

Kom-teatterin näyttämötila on tätä produktiota varten käännetty vaihteeksi toiseen asentoon eli lava ja katsomo ovat ja leveitä syvyys niukka. Oivallinen, välttämätönkin ratkaisu, joka luo esitykseen oman intensiteettinsä.

Extremen kuolema

Greenawayn elokuvan ensi-illasta on parin vuoden päästä jo 30 vuotta, ja se mikä muinoin saattoi olla extremeä elokuvassa – ja todellisuudessa – on nyt miltei arkipäiväistä. Edes kannibalismi ei fiktiossa tunnu juuri miltään. Kun roolihenkilöt alkavat ahmia yhtä tapettua näyttämöllä, monet muutkin kuin elokuvan nähneet luultavasti tuumaavat, että tuohan nyt oli odotettavissa.

Sama ajan riennnossa tapahtunut hätkäyttävien tehojen laimentuminen pätee myös teatterintekemisessä. 1990-luvun taitteessa olisi ollut ihmeellistä ja hämmentävää, jos näyttelijät olisivat juosseet ulos teatterista videokamera kintereillään, ja kaikki tämä olisi revitelty näyttämölle reaaliajassa screeniltä katsottavaksi. Nyt siitäkin voi alkaa jo sanoa: ”Tää on niin nähty.”  Sen Komin näyttämöllä lausuu ääneen vähän toisin sanoin  myös Elmer Bäck, jolla on ilo olla esityksen hersyvin ja oikeastaan ainoa sympaattinen hahmo.

Mutta voihan näitä videoleikittelyjä aina silloin tällöin katsella, kunhan tekniikka pelaa moitteettomasti ja tätä eilispäiväistyvää efektiä käytetään oivaltavasti. Kom-teatterissa näin nippa nappa tapahtuu. Parasta on, kun kamera kulkee vastapäiseen oikeaan ravintolaan Sea Horseen eli kansan suussa ”Sikalaan”, jossa Albert käy sikailemassa verikekkereillä (tämä kohtaus ei tosin ollut suora lähetys).

Lisää ravintolaelämää ja ruokaa

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan katsomiskokemukselleni lisämausteen antoi se, että kävin edellisenä iltana teatterin kyljessä sijaitsevan Kom-ravintolan sokkodraamaesityksessä. Näyttelijät Juho Milonoff ja Johannes Holopainen saivat eteensä tekstin, jota eivät olleet koskaan aiemmin nähneet eikä tietysti yleisökään siitä mitään tiennyt. Vain ”ohjaaja” Lauri Maijala, joka luki lennosta näyttämöohjeita eli parenteeseja, oli siihen ennalta perehtynyt. Kyseessä oli Okko Leon 35-kohtauksinen draama ”Ateria”, jonka näyttelijät esittivät lukuteatterina eli liikekieli oli minimissä ja rekvisiittaa äärimmäisen vähän.

Tässäkin esityksessä oltiin ravintolassa, pikaruokapaikassa. Ja muutenkin samna kaiku oli askelten:  mässäiltiin, nöyryytettiin tosia ihmisiä, pelattiin valtapeliä.

Syntyi kiinnostava kaksoisvalotus. Draamana Ateria oli varsin yhdentekevä tapaus, mutta teatterikokemuksena uudenlainen ja jännittävä, varsinkin vielä päänäyttämön esitykseen kytkettynä. Kytkös ei muuten ollut teatterinjohtaja Maijalalta varmaankaan sattuma.

 

Keskustelua aiheesta

Tukkateatterin Anarkistiprinsessassa on pientä surua ison hassuuden pohjalla

Kuva: Niina Uusitalo

 

Olipa kerran kuningas ja kuningatar. Kuningatar (Jessica Koskiranta) oli lähtöisin porvaristosta. Hänen makkaratehtailija-isänsä oli ostanut hänelle kuningattaren tittelin ja aseman. Kuningas (Kalle Kause) tuli työväenluokasta. Prinsessa (Minna-Reetta Kuusinen) tympääntyi sääntöihin, joita lakeija (Anni Kangas) luki lakikirjasta. Nuoren naisen mitta tuli täyteen kun linnaan työnnettiin naapurimaan nukkemainen prinssi Dorian (Antti Merto). Normit painoivat ja pakkoavio uhkasi, joten jotakin oli tehtävä. Normaali prinsessa ryhtyi AnarkistiPrinsessaksi (AP) ja pakeni vapauteen.

 Tukkateatteri, Tampere

Tristan Selin: Anarkistiprinsessa

Ohjaus Tristan Selin – Lavastus: Marko Itkonen – Puvustus Mikko Snellman – Valosuunnittelu Lauri Hietala – Alkuperäismusiikki Jonte Norman – Maskeeraus ja kampaukset Nina Lehto – Alkuperäismusiikki Jonte Norman – Rooleissa Anni Kangas/Katri Hyötyläinen, Kalle Kause, Jessica Koskiranta, Minna-Reetta Kuusinen, Antti Merto, Niko Ranta 

Tukkateatterin pieni, pirteän hyväntuulinen näytelmä ei tee pilaa pelkästään perinteisestä sadusta. Myös klassiset myytit joutuvat hauskanpidon kohteiksi. Samoin käy Suomen kulttuurin pyhille kuville. Akseli Gallen-Kallela ilmestyy ja katoaa taitavan näyttelijän yhdellä kämmenen käännöllä. Raskaammat karnevalistiset käänteet etenevät virkistävästi vaikuttavan kaavan mukaan. Ensemble näyttää ensin, miten hassu jokin asia, vaikkapa normikokoelma, on. Toiseksi se paljastaa, miten hassua tämän asian hassuksi paljastaminen, esimerkiksi anarkismi, voi olla. Kolmannen asteen hassuudelle hymyillään, kun hassua asiaa paljastavan poliittisen hassuuden taiteellinen käsittely, siis näytelmä, pohtii omaa hassuuttaan.

Hassuttelun monikierteisyydestä huolimatta ”Anarkistiprinsessa” ei ole pelleilynäytelmä. Hassuttelun pohjalla pilkahtaa joskus pieni, taitavasti asetettu surun pilkahdus. Jotakin kaunista häivähtää. Samalla satu tarjoaa silloin tällöin katsojilleen maamme nykyiseen talouteen ja politiikkaan johtavien assosiaatioketjujen päitä. Jotakin kammottavaa kuumottaa.

Amatsonien ankara anarkia

Tukkateatterin näyttelijöiden työtä voi sanoa sanan monessa myönteisessä merkityksessä kevyeksi. Tunteita jyystetä, vaan niitä väläytellään. Sadun tyylitelty ja lujaan voimankäyttöön perustuva lajityyppi ei vaadi kovin vivahteikasta näyttelemistä, mutta vivahteita vilahtelee silti. Merto paljastaa pienillä eleillä, että debiiliksi tyylitelty prinssi Dorian on etevä etymologi ja henkevä hegemoniateoreetikko. Hän kasvaa PasifistiPrinssiksi (PP) joka kelpaa AP:n ystäväksi.

AP kohtaa pakomatkallaan monia vaikeuksia ja vaikutelmia. Esityksen tyyli on ehkä tyylikkäimmillään ja voimankäyttö voimakkaimmillaan, kun hän käy butsien leirissä. Suurbutsi (Koskiranta) riemastuttaa Mikko Snellmanin suunnittelemassa puvussa kaikenikäisiä.  Apubutsina, lakeijana ja lihanleikkaajana hääräävä Anni Kangas muistuttaa järjestyneen yhteiskunnan väkivaltaisesta perustasta vahvalla kokovartlohuumorilla.

Butsit ovat satumetsän amatsoneja. AP luulee, että he ovat vapauden vaalijoita, mutta pettyy pian. Apubutsi lukee metsässä yhtä tyhmää normikokoelmaa kuin lakeija linnassa. Päähenkilön kohtaamat vaikeudet herättävät katsojan odottamaan, että vapauden kaihon vauhdittamassa matkassa tapahtuu käänne, tai ainakin rytmihäiriö.

Normitalkoiden nolo nohevuus

Anarkistiprinsessassa näytellään kevyesti myös siinä mielessä, että repivään satiirissa rypemiseen ei syyllistytä, vaikka aihe on poliittinen. Myös opettavaisuus anarkismin hyödyistä tai haitoista sivuutetaan. Politiikkaan johtavien assosiaatioketjujen päitä vilautellaan hyväntuulisesti. Tarttuminen tai tarttumatta jättäminen jää katsojan vastuulle.

Ketjun yksi pää heilui, kun apubutsi ja lakeija lukivat hengästyttävän tyhmiä sääntöjä lakikirjoistaan. Ketjun alkupää on surullisesti hassu ja silti hyväntuulinen. Loppupää on nohevasti tyhmä ja siksi pahantahtoinen. Normitalkoisiin väkeä kutsuvat poliitikot ja talousmiehet lukevat kurkkudirektiivejä ja muita, usein itse keksimiään kauheuksia samalla tavalla kuin lakeija hovin lakikirjaa. Normitalkoissa vain ei ole kyse ihmisen vaan pahanteon vapauttamisesta. Normeja on monenlaisia. Pahanteolta (esimerkiksi työnantajan mielivallalta) suojelevien normien on hyvä olla kirjallisesti muotoiltuja, jotta ne olisivat osapuolille kiistatta selviä. Sellaiset normit on talkoilla tuhottava. Normien purkamista eivät vaadi anarkistit, vaan asiantuntijajournalistit, elinkeinoelämän valtuutetut ja poliitikot. Heidän talkoissaan puretaan pahan tekemistä vähentäviä normeja. Ja kun pahan tekemistä lisätään, niin samalla normeja lisätään. Sama normeja purkava lakeijajoukko kertoo, että ”pakkolait astuvat voimaan”. Ne astuvat talkoolaisten mukaan voimaan noin vain, pakon itsensä sanelemina, ilman että eduskunta niitä säätäisi.

Anarkistiprinsessan askelissa ei tapahtunut butsien leirin jälkeen odottamaani rytmihäiriötä. Mutta loppu oli kyllä muuten toisenlainen kuin sadulta tavallisesti odotetaan. Näytelmä ei tyrkyttänyt rakenteellisia analogioita politiikkaan tai talouteen. Langanpäät ja tunnelmat panivat kysymään, istummeko jo lihanleikkaajien kanssa viimeisellä rannalla, vai onko hauskanpito metsässä vielä jonkin aikaa sallittua.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT