Antti Majander (HS 29.9.2024) ehti ylistämään Sulikon maasta taivaaseen ja toteaa Stalinista, että ”Kun järjelliset selitykset eivät riitä, on ammennettava mytologiasta.” Tommi Melender (SK 43/24) kirjoittaa: ”Tapahtuu proosan ihme: Saision Stalin tuntuu läpeensä uskottavalta.” Esa Mäkijärven (Demokraatti 23/24) lukemana ”Suliko on tyly teos, jonka henkeäsalpaavan kauniisti kirjoitetut jaksot eivät johdu sen sivuilla näyttäytyvästä enimmäkseen luotaantyöntävästä väestä.”

MINÄ LUKIJANA en hurmioitunut. Saisio ei kiinnitä huomiota siihen, mikä ja kuka mahdollisti Stalinin yksinvaltiuden. Siksi en kirjoita kirja-arvostelua vaan pohdin sitä mitä kirjasta jää puuttumaan. Romaanin vasen jalka ontuu pahasti mystifioiden politiikan selittämättömäksi. Kuvittelevat ihmiset mahdollistivat stalinismin kukoistuksen. Neuvostoliiton negatiivinen, liki 80-vuotiaaksi sinnitellyt ihme ja arvoitus ei ratkea yhden miehen sielun liikkeillä. Hirmuhallitsijaksi ei kukaan kehity tyhjiössä.

Stalinin luonne syvyyksiä myöten käy ilmi täsmällisesti hänen teoistaan ja politiikastaan. Jos Josefilla on joskus ollut sielu, se on kuollut. Stalinin pikimusta suliko on täynnä luovaa sadismia ja lahjakkaita vainoharhaisuuden toteutumia. Vuosikymmeniä on kysytty ja pitää kysyä: miksi kukaan ei pysäyttänyt tyrannia? Toisaalta nykyään ei ole mitään perusteita elvyttää Stalin-kulttia eikä tarvetta etsiä hänen sulikoaan, sellaista ei ollut.

Saision mukaan nuori Iosef koki nopean voimaantumisen Pyhän Suurmarttyyri Georgios Voittajan (Pyhä Yrjö) ikonin äärellä. Suurmarttyyri-ikonien sanotaan tekevän ihmeitä. Nykyisen Georgian tasavallan ja ortodoksisen kirkon vaakunassa Georgios on heraldisena kuvana. Ikonia tutkiessaan Iosefilla välähti, että lohikäärme ja marttyyri eivät ole toistensa vihollisia vaan ovat toistensa peilikuvia. Hän kysyi, eikö köyhä suutarin poika ole Jumalan silmissä yhtä arvokas kuin prinsessa?

Kohtaamisen seurauksena Iosef täyttyi mystisestä voimasta, joka ei ”ole hänestä koskaan lähtevä.” Tällaisen taivaallisen oivalluksen Saisio on Sulikossa kirjoittanut Staliniksi kehittyvän pojan elämän avainkokemukseksi. ”Eikö edes Kristus vuodattanut kuumia, kirkkaita kyyneliä katsellessaan taivaasta, kun lohikäärme repi kappaleiksi sellaisen kauhusta parkuvan köyhän ja viattoman tytön?”

Sulikon kertoja ja päähenkilö muistelevat generalissimuksen kuolinvuotena 1953 menneitä. Vanha mies muistelee ja antaa halveksivia lausuntoja politiikan ja yksityiselämänsä lähipiiriläisistä. Saisio laittaa kuolemansairaan hakemaan lohtua eletyn elämän tarinoista. Kun harhoissaan leijaileva Stalin ”tapaa” Temur Maisuradzen, joka kertoo epäilevänsä, että generalissimus on rakastunut, Stalin tunnustaa: ”Punastuin niin kuin kymmeniä vuosia sitten.” Suliko on perimmäiseltä vireeltään romanttinen, hirmuhallitsijan lohtukirja, julman rikollisen hellä saattaja. Kaunokirjallinen Stalin palkitaan kirjan lopussa raikkaalla uimaretkellä joen virrassa. Viimeinen matka kulkee kohti Sulikon syliä.

VAIKEINTA YMMÄRTÄÄ Sulikossa ovat raamattuvaikutteiset väliotsikot. (”Hän joka jiersi Jerikon muurin seitsemän kertaa” jne.). Ne ehkä korostavat Saision pyhän alleviivauksia. En tiedä. Taide on pyhää. Rakkaus on pyhää. Samaan sarjaan kuuluvat kirjassa vilahtavat retoriset filosofiset kysymykset ja toteamukset.

Pyrkiessään ilmaisemaan pyhää kirjailijalta jää kertomatta olennainen. Sadat tutkijat, monet loistavat prosaistit ja runoilijat ovat ratkoneet hyvin tuloksin Stalinin ”arvoitusta”. Varsinkin 1991 jälkeen avautuneet arkistot puhuvat luotettavaa kieltä Stalinista. 1991 jälkeen on julkaistu useita suomennoksia tuoreista tutkimuksista, muun muassa Oleg V. Hlevnjukin Stalin (2015), Simon Sebag Montefioren Stalin (2004), Edvard Radzinskin Stalin (1995).

Ensimmäinen suomennos ilmestyi jo 1941. Imam Raguzan Moskovan hirmuvaltias on Iosefin nuoruudessaan tunteneen bolševikin kokemuksiin perustuva loikkarin näkemys entisestä esimiehestään. Leninin ja Stalinin perustamaa leirijärjestelmää GULAGia käsittelee kirjassaan Stalinin lohikäärme Reijo Vuorinen (2024).

Sulikon viimeisen kappaleen otsikko kuuluu: ”Ja joka katosi heidän silmistään, eivätkä he nähneet häntä enää”. Tätäkin väliotsikkoa on vaikea ymmärtää. Stalin ei ole vieläkään kadonnut mihinkään. Lause ei viittaa Stalinin harhaan. Hänhän tavoitteli kuolemattomuutta ja on saanut sen. Tässä tyranni pyristelee elävänä ja kuolleena vuonna 2024 painetun kirjan sivuilla ja pelastuu taas. Saisio käyttää osin materiaalinaan tuttuja elämäkertatietoja. Kirja ei ole tässä mielessä fiktiota. Suliko paljastaa tyrannin joitakin kauheita tekoja ja perhe-elämää. Kirjailija briljeeraa paikoitellen runollisella ilmaisulla kytkien Stalinin myyttien kiertokulun avaruuspyörään.

En ponnisteluistani huolimatta päässyt perille Saision kaunokirjallisesta Stalin-muotokuvasta. Yksikään diktaattori ei ole ansainnut näin hempeästi päättyvää käsittelyä. Eniten kiukuttaa se, että Stalin ei joudu millään tavalla tilille terrorismistaan, ei edes vapaassa fiktiossa eikä kuolemansa jälkeen. Ainakin minun kostonhimoiset ominaisuuteni heräsivät välittömästi odottaessani kirjallista ja moraalista yllätystä. Lukijalle tarjotaan vain vanhan miehen romanttisia jaaritteluja, vaikka tyranni kuuluisi vähintään oikeuden eteen ja jalkapuuhun. Saisio hemmottelee kuolemansairasta Staliniaan ja antaa tyrannille sanan valtaa vielä omissa hautajaisissaan ja elämää sen jälkeenkin.

PAKO MYSTIIKKAAN ei selitä stalinismia, ei holokaustia eikä mielisairausdiagnoosi Putinia. Niin kauan kuin kirjallisuus ja me ihmiset tyydymme selittämään, tässä tapauksessa politiikkaa, yhteiskunnallisia tapahtumia ja väkivaltaisia valtiojärjestelmiä mystisismillä, olemme hakoteillä. Neuvostososialismin ideologia sisällissotineen toteutettiin järkeen vedoten, työläisten valtiossa vietettiin älykkäitten vallanhimoisten johtajien jatkuvaa riemujuhlaa.

Rikollisten hallitsijoiden ihailu on moraalis-henkisen katastrofin seurausta Venäjällä. Putin tarjoilee kansalle lohdutusta sotimalla ja ylistämällä Iivana Julmaa ja Stalinia ja nimittämällä ukrainalaisia natseiksi. Nykyinen Venäjän yksinvaltias esikuntineen yhdessä ortodoksisen kirkon palvelijoitten kanssa tarjoilee fantastisia mytologioita Venäjän uljaasta historiasta ja sen hallitsijoista. Tunteisiin vetoavaa kansallisfanaattista hölynpölyhistoriaa venäläisine sieluineen käytetään perusteluna niin hyökkäyssodalle kuin Stalinin ihailulle.

Miksi bolševismin raaka ideologia on piilotettava kaunokirjallisuuden verhon taakse? Tyrannin moraalisena suojakilpenä toimi marxismi-leninismi-stalinismin alkeellinen luokkakaavio ja -raivo, muutaman miehen keskitetty hallinto siunasi hirmuiset teot. NKP:n valta varmistettiin alusta asti sotimalla. Stalinin ”psykoanalyysi” on kaikkien nähtävissä, konkreettisesti hänen teoissaan. ”Stalinin arvoitus” on luettavissa bolševikkivaltion organisaation, NKVD:n, NKP:n politbyroon, puna-armeijan käytännön teoissa. GULAG ja 1952 juutalaisvainot ovat hänen narsistisen alemmuudentuntoisen sulikonsa täydellinen loppukuvasto. Stalin oli raakalaismainen narsistisia taipumuksiaan toteuttava tyranni, jolla oli ääretön vallanhimo ja valta käyttää sitä.

Tätä poliittista puolta ei Saisio Sulikossa paljon vilauttele (se on kuivaa). Taitavaksi tiedetty ja palkittu Saisio suoriutuu kirjallisesta tehtävästään nokkelasti mutta perimmäistä Stalinin henkeä hän ei uskalla (omista lähtökohdistaanko) tuijottaa silmiin vaan tirkistelee raamatullisesti, josko löytyisi jotakin kyllin sievää ja armollista kerrottavaa kaiken kauheuden tasavertaiseksi pariksi. Perimmäistä neuvostodiktaattorin olemusta hän ei uskalla katsoa, mitä nyt vähän tirkistelee alkovista.

Kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjailija.