Näistä säännöistä kertoi tänään eduskunnan kirjastossa jo kaksikymmentä vuotta johtavana tietoasiantuntija työskennellyt Timo Turja.

Turja, joka on tutkinut eduskuntahistoriaa ja poliittista retoriikkaa sekä toiminut puhemiehen erityisavustajana kirjoittaen myös puheita monelle puhemiehelle, kertoi myös eduskunnan puhekulttuurista.

Luentosarjan nimi on Arkadianmäeltä kuultua – Eduskunnan virkamiehet kertovat.

Jo vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksessä oli pykälä, jonka mukaan ”suomenmaan valtiopäivämies olkoon yksivakainen ja siivollinen lauseissansa”. Nykyisessä perustuslaissa tämä on muuttunut muotoon, että ”kansanedustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä”.

Nykyisessä perustuslaissa on 131 pykälää, joista lähes joka toinen sanoo jotakin eduskunnasta.

– Nykyisen perustuslain aikana parlamentarismimme on vahvempaa kuin koskaan ennen.

Turja antoi pari esimerkkiä parlamentarismin vahvistumisesta ja suomalaisen politiikan muutoksesta.

– 1970-luvulla oli kaksi kokonaista vuotta, jolloin pääministeri ei puhunut kertaakaan eduskunnassa. Kuvitelkaa! Eduskunta oli tuolloin niin syrjässä vallankäytöstä, että pääministerin ei tarvinnut tulla eduskuntaan puhumaan kansanedustajille edes kerran vuodessa. Nykyisin pääministeri puhuu eduskunnassa käytännössä joka viikko, usein paljon enemmänkin.

Aiemmin oli tapana, että edustajat aloittivat puheensa täysistunnossa yhdellä sanalla: ”puhemies.” Nykyisin puheet aloitetaan tavallisesti kahdella tai kolmella sanalla: ”arvoisa puhemies” tai ”arvoisa rouva puhemies.”

– Ainakin itselleni tämä yksi sana – arvoisa – kertoo symbolisesti, kuinka parlamentarismi on nykyisin arvokkaampaa kuin ennen, Turja totesi.

– Eduskuntaa ympäröi ainutlaatuinen parlamentaarinen kulttuuri, joka erottaa eduskunnan muista politiikan areenoista. Kun uudet kansanedustajat tulevat eduskuntaan, aina ensimmäinen vuosi menee siihen, että opetellaan talon tavoille. Kaikki eivät opi koskaan.

– Kun Johannes Virolainen lopetti yli neljäkymmentä vuotta kestäneen eduskuntauransa vuonna 1991, hän sanoi nähneensä vuosien aikana useita kansanedustajia, jotka koskaan eivät oppineet toimimaan eduskunnassa oikealla tyylillä.

Viime aikoina on jälleen kauhisteltu eduskunnan puhekulttuuria. Tästä Turja totesi, että sama keskustelu toistuu aina uuden eduskunnan aloittaessa. Talon tavoille kuitenkin sopeudutaan ajan myötä. Turja muistutti myös, että monilla edustajilla on vielä suruaika päällä. Edustajat surevat aidosti, jos ovat ennen olleet hallituspuolueiden edustajia mutta nyt oppositiossa. Puhekulttuuriin heijastuvat siis myös inhimilliset tekijät.

Turja muistutti kuitenkin, että instituutio on lopulta aina vahvempi kuin yksittäinen melu tai mölinä.

Vaikka julkisesta keskustelusta voi saada toisenlaisen käsityksen, Turja väittää, että eduskunnassa vaikuttaa edelleen esimerkiksi perinteinen 1800-luvun herrasmieskulttuuri. Täysistunnoissa tämä näkyy siinä, että miesedustajat eivät esitä välihuutoja naisedustajille läheskään yhtä herkästi kuin miesedustajille. Naisedustajien annetaan yleensä puhua enemmän rauhassa, miesedustajia yritetään horjuttaa ja häiritä välihuudoilla paljon enemmän. Tämä on tutkittu asia.

Tietyt poliittiset liikkeet ovat historian aikana voineet yrittää muuttaa eduskunnan kirjoittamattomia sääntöjä.

Esimerkiksi 1970-luvulla Suomen maaseudun puolueen edustajat pyrkivät käyttämään istuntosalissa kansan kieltä.

– Kun SMP:n edustajat sitten ryhtyivät käyttämään tällaista kansan kieltä, he saivat jatkuvasti puhemieheltä huomautuksia, sitten osa heistä sai määräaikaisen kiellon osallistua täysistuntokeskusteluihin ja lopulta vahtimestarit kantoivat Veikko Vennamon tuolissa ulos istuinsalista.

– Eräs kantamassa ollut vahtimestari muuten kertoi minulle, että tämä oli suunniteltu juttu. Valokuvaajat oli etukäteen hälytetty parvelle kuvaamaan kantamista, Turja kertoi.

Turja painotti, että tyylitaju ja kielen nyanssien ymmärtäminen ovat hyvin olennainen osa kansanedustajan roolia. Politiikkaa on aina myös estetiikkaa. Eduskunta ei ole ainoastaan lakiasäätävä valtioelin vaan myös kulttuuri-instituutio, joka edellyttää kansanedustajilta tiettyä esiintymistapaa ja tyyliä.

– Kahdella toimielimellä on tärkeä merkitys parlamentaarisen tyylin kehitykseen. Ensinnäkin puhemies tai oikeastaan puhemiesneuvosto vaikuttaa paljon siihen, millä tavalla eduskunnassa puhutaan.

Puhemiehen suuri valta tuli esille jo ensimmäisenä yksikamarisen eduskunnan istuntokautena. Ensimmäisenä puhemiehenä oli P.E. Svinhufvud ja hänestä aikalaiset kertoivat, että ”nuijan paukkeella ja sanan suolalla hän totutti jääräpäisimmätkin korpiagitaattorit ihmistavoille: edustajat eivät enää tulleet istuntosaliin paljain jaloin, yritykset tukkia vastapuoluelaisen suu mölinällä ja välihuudoilla tyrehtyivät, kirosanat ja henkilökohtaiset solvaukset karsiutuivat vähin erin parlamentaarisesta kielenkäytöstä.”

Puhemiehellä on paljon valtaa ja kun esimerkiksi Urho Kekkonen oli puhemies vuosina 1948–1950, hän salli Turjan mukaan aikaisempaa aggressiivisemman puheen eduskunnassa.

– Koskaan eduskunnassa ei ole puhuttu niin loukkaavasti kuin silloin.  Eduskunnan historiassa on ollut aina tietty säännönmukaisuus: mitä heikompi hallitus, sitä aggressiivisempaa puhe on aina eduskunnassa. Tämä tuli esille takavuosina erityisesti vähemmistöhallitusten aikana, jolloin kansanedustajat usein ajattelivat, että voivat aggressiivisella puheella kaataa hallituksen. Nykyinen eduskuntapuhe on hyvin kilttiä ja sivistynyttä verrattuna siihen, miten täällä puhuttiin esimerkiksi ennen sotaa ja sodan jälkeen, Turja muistutti.

Vaikka eduskuntakeskusteluissa hallituksen ja opposition vastakkaisuus on aina läsnä, Suomessa se ei kuitenkaan Turjan mukaan ole niin jyrkkä kuin monessa muussa maassa.

Hänen mukaansa suomalaista eduskuntakulttuuria voi verrata Alankomaihin, Belgiaan ja Itävaltaan paremmin kuin muihin Pohjoismaihin. Nämä kaikki maat ovat olleet kahtia jakautuneita kansakuntia.

– Jako on kulkenut protestanttien ja katolisten välillä, kahden kielen välillä, köyhien ja rikkaiden välillä tai punaisten ja valkoisten välillä. Politiikan suurena kysymyksenä on ollut, miten estää tällaisen maan hajoaminen. Vastauksena on ollut konsensuaalinen demokratia, jossa eri puolueet tekevät yhteistyötä keskenään ja kohtelevat toisiaan kuitenkin perimiltään aika kunnioittaen. Paine tällaisessa politiikassa on aina kohti keskustaa.

– Vaikka puhutaan paljon kansan kahtiajakautumisesta ja polarisaatiosta, se on ollut joskus paljon voimakkaampaa kuin nykyisin. 1920- ja 30-lukujen taitteessa eduskunnassa esimerkiksi aitosuomalaiset edustajat poistuvat protestiksi aina pois istuntosalista, jos joku alkoi puhua ruotsia. Nykyään tällaisia mielenosoituksia ei tapahdu vaan kansanedustajat pystyvät keskustelemaan toistensa kanssa.

Tullessaan valituiksi eduskuntaan kansanedustajat liittyvät eduskuntaryhmän jäseneksi. Jokaisella eduskuntaryhmällä on omat kirjoitetut sääntönsä ja työskentelytapansa.

– Poliittisessa historiassamme on ollut niin, että eduskuntaryhmän kurinpito on ollut tiukinta vasemmistopuolueissa, löysintä se on ollut kokoomuksessa, RKP:ssa ja vihreissä. Vasemmistopuolueissa myös puolueen ote eduskuntaryhmästä on perinteisesti ollut paljon tiukempi kuin porvarillisissa puolueissa.

– 1970-luvulla sosialidemokraattien puoluetoimistossa omista kansanedustajista puhuttiin puolueen työntekijöinä, samaan aikaan RKP:n eduskuntaryhmän kokouksiin ei päästetty edes puoluesihteeriä paikalla, koska tahdottiin, että kansanedustajat tekevät itsenäisesti päätökset eduskunnassa ilman puolueen ohjailua.

Eduskunnassa oli aikoinaan suuri 49 edustaja SKDL:n eduskuntaryhmä, jonka jäsenistä noin puolet oli kommunistisen puolueen jäseniä. Heitä valvoi puolueen nimittämä valvonta- ja tarkkailuosasto.

– Sen tehtävänä oli tarkkailla ryhmän edustajia: kenen kanssa he seurustelevat, millaisia mielipiteitä esittävät, juovatko he alkoholia, pelaavatko korttia. Näistä raporteista kävi ilmi, jos edustaja oli kotimatkalla junassa keskustellut pitkään jonkun toisen ryhmän edustajan kanssa. Jos tällaiseen syyllistyi, siitä raportoitiin puolueen johdolle ja edustajan poliittinen luotettavuus joutui kyseenalaiseksi.

Turja kertoi tapauksen vuodelta 1951, kun edustaja Ilmari Sormunen huomasi joutuneensa tarkkailun kohteeksi. Hän alkoi suunnitella loikkaamista sosialidemokraatteihin ja keskusteluja käytiin hämärän jälkeen eduskuntatalon ullakolla, jotta valvojat eivät huomaisisi.

Lopulta kävi kuitenkin niin, että keskustelut huomattiin ja puolue pakotti edustajan jättämään eroanomuksen edustajan tehtävästä vakavan sairauden ja ruumiin heikkouden tähden. Eduskunta ei siihen suostunut, kun kävi ilmi, että edustaja oli niin hyväkuntoinen, että oli kotonaan Pudasjärvellä sahannut paksun järvijään suureksi avannoksi. Muut puolueet olivat lähettäneet Pudasjärvelle omat tarkkailijansa.

Turjan mukaan ryhmäkuri ei ole perinteisesti sanana tarkoittanut vain sitä, että äänestää ryhmän tahdon mukaisesti vaan ennen kaikkea moraalisäätelyä: ryhmä pitää kuria, että edustaja käyttäytyy ryhmän arvojen mukaisesti.

Vaikka puolueet eivät nykyisin enää entiseen tapaan kontrolloi ryhmän edustajien toimintaa, eduskuntaryhmä tekee sitä eri keinoin. Ryhmän valta ei kuitenkaan koskaan ole täysin ehdoton. Eräs kirjoittamaton sääntö monissa ryhmissä on, että edustaja voi irrottautua ryhmäpäätöksestä, jos ilmoittaa siitä etukäteen kokouksessa.

Lisäksi on mahdollista, että edustajille annetaan lupa äänestää vastoin ryhmän kantaa oman vaalipiirin asioissa. Hallituspuolueiden eduskuntaryhmät solmivat tavallisesti myös yhteistoimintasäännöt ja niissä on yleensä pykälä, että ryhmän edustajat saavat eduskunnassa muuttaa hallituksen esitystä, jos kaikki ryhmät ovat siitä yksimielisiä.

– Useinhan Suomessa on keskusteltu siitä, onko oikein, että kansanedustajat joutuvat alistumaan ryhmän päätöksiin ja äänestämään sen mukaisesti. Jos asiaa katsotaan valtiosäännön mukaisesti, tämä on hyvä kysymys, mutta jos sitä katsotaan asioiden hoidon kannalta, on vaikea kuvitella toisenlaista toimintatapaa. Eduskuntaryhmien eräs tärkeä merkitys on siinä, että ne suojaavat yksittäistä edustajaa ulkopuoliselta painostukselta. Yksittäistä edustajaa on helppo painostaa, kokonaista ryhmää on paljon vaikeampi.

Ruotsissa on tehty tutkimus, jonka mukaan 70 prosenttia edustajista on kokenut painostusta ja uhkailuja työnsä tähden.

– Vuonna 1970 Johannes Virolainen kertoi, että hän oli saanut nimettömän kirjeen, jossa oli uhkauksia – ja tarkkuuskiväärin luoti. Hän toi sen mukanaan ryhmäkokoukseen ja sanoi, että me emme saa antautua tällaisen painostuksen edessä. Olennaista on tämä sana: me. Se on helpompi sanoa kuin minä.

Eduskunnan historiassa on tapauksia, joissa asiantuntijat ovat kieltäytyneet tulemasta valiokuntaan kuultaviksi, koska ovat pelänneet. Turja kertoi, että tällaiset tulikuumat asiat ovat liittyneet juuri ihmisten paikallisiin oikeuksiin, kuten esimerkiksi maan omistukseen, saamelaisten oikeuksiin, luonnonsuojelulakiin ja niiden vaikutuksiin.

Yksi tunnettu sääntö eduskunnasta on se, että täysistuntosalissa kansanedustajaa ei voi kutsua valehtelijaksi. Pitkään puhemiehenä ollut K.A. Fagerholm katsoi kuitenkin, että voi sanoa toisen edustajan olevan ”totuuden kanssa nirso”.

– Kielto sanoa toista edustajaa valehtelijaksi koskee siis nimenomaan täysistuntoa. Edustaja voi kyllä lehdessä, somessa tai televisiossa kutsua toista edustajaa valehtelijaksi, eikä siitä seuraa kurinpitoseurauksia. Jos sen sijaan sitä tekee täysistunnossa, siitä saa puhemieheltä vähintään huomautuksen. Samanlainen käyttäytymissääntö on melkein kaikissa maailman parlamenteissa, Romania on ollut ainoa tietämäni poikkeus.

– Käyttämällä erilaisia lieventäviä ja pehmentäviä kiertoilmauksia kansanedustaja voi Suomessa kyllä tuoda esille kaikki ajatuksensa. Yhteiskunnan yleinen ilmapiiri tietysti vaikuttaa myös siihen, millainen puhuminen eduskunnassa koetaan sopivaksi.

Turja itse korosti yhtä suurta muutosta yhteiskunnassa, joka on vaikuttanut selvästi myös kansanedustajien puhetapaan. Turjan mukaan eduskunnassa suojellaan tänä päivänä kansanedustajan persoonaa, mutta samalla tavalla ei suojella lainsäätäjän tehtävää.

– Tarkoitan tällä sitä, että aiemmin eduskunnassa kansanedustajat saattoivat sanoa hyvin loukkaavasti jopa toistensa ulkonäöstä tai persoonallisuuden piirteistä. Kekkonen kuuli esimerkiksi paljon piruilua kaljustaan, Rafael Paasio hitaudestaan, Väinö Leskinen lihomisestaan eikä näihin millään tavalla puututtu.

– Sen sijaan laista ja lakien säätämisestä ei saanut puhua halventavasti tai mitätöiden. Nyt tilanne on päinvastainen. Kansanedustajat saavat puhua hyvinkin reippaasti yksittäisistä laista, mutta toisen edustajan persoonaa ei kannata arvostella. Siinä tekee suuren virheen.

Turja sanoikin, että nykyään poliittisen korrektiuden säännöt on omaksuttu niin hyvin, että hyvin harvoin edustajat puhuvat loukkaavasti toisen ihmisen persoonasta.

– Tämä on hyvin hieno asia. Toinen asia on kuitenkin kysymys siitä, onko poliittisen korrektiuden hintana ollut populismin nousu. Eduskuntakeskusteluista nimittäin usein huomaa, kuinka eivät ainoastaan persoonat vaan myös ihmiset ovat kadonneet politiikasta, Turja jatkoi.

Esimerkkinä hän siteerasi Suomen kielen dosentti Vesa Heikkisen ja toimittaja Tapio Pajusen pari vuotta sitten julkaisemaa kirjaa politiikan kielestä.

”Kun poliitikko puhuu työttömistä ihmisistä resurssina, potentiaalina tai kulueränä ja vaatii rakenteellisia muutoksia sosiaaliturvaan, ei ole ihme, jos työtön kokee olevansa näiden merkitysten ulkopuolella. Näin kielenkäytössä rakennetaan ihmisten välille eroja, hierarkiaa, ylä- ja alapuolisuutta. Substantiivitauti ei välttämättä tartu häneen. Silti se määrittää ja määrää hänen elämäänsä. Hän on yksi niistä, joita kilometritehdas kutsuu ja rakennemuutokset ravistelevat”, kirjassa Kanslaistaito (Teos 2016) kirjoitetaan.

– Jos puhutaan vain abstrakteista arvoista, ilmiöistä ja rakenteista, eikä lainkaan ihmisistä, ei ole ihme, jos populistinen retoriikka alkaa vedota moneen äänestäjään, Turja sanoi.

Turjan mukaan monet eduskuntatyön normit ovat selvästi yhteiskunnan liberalisoitumisen seurauksena löystyneet. Vielä 1970-luvulla eduskunnassa oli käytäntö, että mieskansanedustajalla ei saanut olla sänkeä vaan puhemies tulkitsi sen arvottomaksi käytökseksi.

– Jos kansanedustaja tuli eduskuntaan sänkisenä, hänelle annettiin kaksi vaihtoehtoa: joko ajat ihon sileäksi tai kasvatat oikean parran.

– Näin tiukkoja normeja ei enää ole, mutta yhä edelleen korostetaan sitä, että kansanedustajien tulisi vähintään pukeutumisellaan osoittaa arvostavansa eduskuntaa. Tämä tarkoittaa sitä, että täysistuntoon ei pitäisi tulla farkuissa eikä pikkutakkia kannata riisua, vaikka olisi kuinka kuuma. Naisilla olkapäät pitäisivät olla piilossa, napapaitaa ei kannata yrittää. Nämä ovat tietysti hyvin tulkinnanvaraisia asioita, sillä onhan esimerkiksi farkkuja hyvin erilaisia.

Puhemiehellä on kuitenkin suuri harkintavalta arvioida, millainen pukeutuminen on arvokasta ja vakaata.

Puhemies voi esimerkiksi keskeyttää istunnon, jos katsoo jonkun edustajan pukeutuneen sopimattomasti. Puhemies Heinäluoma esimerkiksi keskeytti istunnon, kun Mikael Jugner yritti tulla puhumaan kuluneissa farkuissa.

Eräänlainen muutos tapahtui Turjan mukaan vuonna 1983, jolloin Ville Komsi aloitti kansanedustajana. Hän kulki eduskunnassa kumisaappaissa, samettihousuissa ja villapaidassa. Kun silloinen puhemies puuttui hänen pukeutumiseensa, Komsi pyysi oikeuskanslerilta lausunnon asiasta.

Oikeuskansleri totesi, että eduskunta ei voi estää Komsia pukeutumasta eduskuntatalossa sillä tavalla kuin hän haluaa.

– Täydellinen Itsemääräämisoikeus ei kuitenkaan ulotu istuntosaliin, sillä puhemiehelle on luovutettu valta tarkkailla, että kansanedustajat käyttäytyvät täysistunnossa vakaasti ja arvokkaasti.

Nykyisin kuitenkin on omaksuttu sellainen kirjoittamaton sääntö, että jos joku vaate kuuluu erottamattomana osana kansanedustajan persoonaan, sitä voi käyttää. Edustaja Pertti ”Veltto” Virtanen on tästä kuuluisa esimerkki. Hän sai pitää baskeria jopa täysistunnoissa, vaikka yleensä ei ole tapana, että istuntosalissa ollaan hattu päässä.

– Olennaista on se, että tällainen poikkeava piirre on leimallinen ja pysyvä osa persoonallisuutta.

– Varmasti jokaiselle meistä joskus mieleen tulee kysymys, onko sillä ylipäätään mitään merkitystä, mitä kansanedustajat täysistunnossa puhuvat tai miten käyttäytyvät? Moni ihminen ajattelee, että eduskuntapuheet ovat vain turhaa puhetta, pelkkää hälyä ja melua, ainoastaan tyhjiä sanoja, Turja pohdiskeli ja vastasi esittämäänsä kysymykseen:

– Itse kuitenkin väitän, että kansanedustajien puheilla on ollut todellista merkitystä sille, millaiseksi maaksi Suomi on kehittynyt.

Vaikka kansanedustajilla ei ole kovin suuria mahdollisuuksia vaikuttaa täysistuntopuheessa toisiin edustajiin, eduskuntaretoriikalla on kuitenkin Turjan mukaan voimakas symbolimerkitys.

– Täysistuntopuheiden tärkeä merkitys on ollut siinä, että ne ovat vahvistaneet suomalaisen yhteiskunnan yhteistä arvo- ja normijärjestelmää. Kansanedustajien täysistuntopuheilla oli tärkeä merkitys esimerkiksi kansalliseen eheytymiseen sisällissodan ja vuoden 1918 jälkeen.

Turjan mukaan kaikilla säännöillä eduskuntatyössä on perimiltään kaksi tarkoitusta: hillitä konflikteja ja vahvistaa kansanedustajien asemaa.

– Eduskunta on täynnä erimielisyyksiä ja ristiriitoja, mutta on tietty rajansa, kuinka paljon ihminen niitä lopulta kestää. Monet edustajat väsyvät jatkuviin konflikteihin. Niitä ei kannata synnyttää lisää toisarvoisista asioista. Sääntöjä noudattamalla tarpeettomia konflikteja ei synny, jolloin kansanedustajat voivat suunnata kaiken voimansa tärkeämpiin tavoitteisiin.

– Tämä on ensimmäinen tavoite, toinen on kansanedustajien aseman vahvistaminen. Kaikki parlamentaarinen toiminta perustuu siihen, että kansanedustajat itse saavat päättää, mikä on tämä perustuslaissakin mainittu oikeus ja totuus, mitä tulee noudattaa. Sitä eivät sanele asiantuntijat tai lobbarit, perimiltään sitä ei saisi sanella puoluekaan.