Johtavan poliitikon työ on antoisaa silloin, kun kaikki menee hyvin. Päivät ovat kyllä pitkiä ja viikot täyteen ahdettuja, mutta sen korvaa vaikutusvalta, jolla voi saada paljonkin aikaan.

Tunnelma on toinen, kun kärkipoliitikko kohtaa vastamäkiä, jotka suistavat pahimmillaan syrjään joutumiseen. Kaikki eivät kestä sitä, vaan katkeroituvat. On kuitenkin paljon heitä, jotka sopeutuvat sivummalle jouduttuaan uuteen tilanteeseen ja nousevat näin entistä suurempiin mittoihin.

Näitä kokemuksia on kutakuinkin kaikissa puolueissa.

Hyvä esimerkki on ministerin arvonimellä aateloitu Pertti Paasio, joka joutui omien puoluetovereiden kaluamaksi 1990-­luvun alussa. SDP:n ja sen lähiyhteisöjen johtavilla paikoilla oli muutama vaikutusvaltainen henkilö, joilla oli kyllä viisastelun lahja, mutta joista ei ollut puheenjohtajan tukijoiksi. Puolueorganisaation läpi ujutettiin viestiä, että puheenjohtaja täytyy vaihtaa.

Paasio kesti kohtelun kuin mies ja vaikutti sittemmin mm. eduskuntaryhmän puheenjohtajana ja europarlamentaarikkona. Poliittisissa lausunnoissaan hän on ollut maltillinen ja harkitseva ilman katkeruuden häivääkään.

Myöhemmin Eero Heinäluomaa ei ajettu Paasion tavoin nurkkaan, mutta hän veti johtopäätökset ja erosi puheenjohtajan paikalta arvioituaan, että SDP:n kahtiajakautuminen saattaa johtaa vielä pahempaan hajaannukseen.

Tilanteen vakavuudesta voi kiistellä jälkikäteen, mutta kyllä Heinäluoma joutui lähes Paasion kaltaisen puolueen sisäisen horjuttamisen kohteeksi.

Heinäluomakaan ei alkanut silti osoittaa mieltään, vaan oli eduskuntarymän puheenjohtajanakin ja vaikuttaa nyt ryhmän keskeisenä kansanedustajana poliittiseen keskusteluun – sekä eduskunnassa että muuallakin.

Paasiota ja Heinäluomaa yhdistää se, että heille SDP:n menestys on tärkempää kuin henkilökohtainen tunne siitä, miten heitä on kohdeltu.

***

Laitoin merkille senkin, miten tyylikkäästi pari kokoomuksessa syrjään joutunutta lähti uusiin tehtäviin. Alexander Stubb kärsi nöyryyttävän tappion puheenjohtajavaalissa kesäkuussa ja menetti pääministerin paikan. Lenita Toivakka puolestaan joutui pois ulkomaankauppa-­ ja kehitysministerin tehtävistä.

Kummallekin löytyi tilaa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnasta ja kumpikin on ottanut tehtävän rakentavasti ja innokkaasti vastaan. Poliittinen elämä jatkuu, vaikka entiset työt päättyivät.

Ja vielä esimerkki ilman syrjäyttämistä. RKP:ssä Stefan Wallin otti vastaan eduskuntaryhmän puheenjohtajuuden, kun Anna­-Maja Henriksson nousi puolueen uudeksi puheenjohtajaksi Carl Haglundin jälkeen. Wallin olisi hyvinkin voinut jäädä entisenä puoluejohtajana herrastelemaan ja jäähdyttelemään, mutta ilmeisesti velvollisuudentunto kävi muun edellä.

***

Kaikki nuo henkilöt saattavat häpeään jankutuksen, että politiikka on pelkkää oman edun tavoittelua. Mukaan lähteneillä on kullakin omat vakaumuksensa ja palava into tehdä niitä töitä, joita eri tilanteissa on tarjolla.

Arvostan tuollaisia poliitikkoja – puoluekantaa katsomatta. Poliittiset linjaukset ja painotukset ovat sitten asia erikseen.