Mitä monipuolisempi vainajan omaisuus on tai mitä enemmän perikunnassa on osakkaita, sitä työläämmäksi prosessi muuttuu.

Taustalla on vuosikymmenten aikana kerrostunut lainsäädäntö, johon on lisätty uusia velvoitteita uskaltamatta poistaa vanhoja. Kuolema tuntuu olevan organisaatioille yllätys, vaikka viranomaisilla ja pankeilla on vainajasta jo valmiiksi lähes kaikki tarvittavat tiedot.

ENSIMMÄINEN haaste on sukuselvityksen hankkiminen. Omaiset joutuvat metsästämään katkeamatonta virkatodistusten ketjua seurakunnilta ja Digi- ja väestötietovirastosta.

Tästä aiheutuu monen kuukauden viiveitä ja muita ongelmia, edes edunvalvontavaltakirja ei auta.

Valtakirjojen kerääminen on oma koettelemuksensa. Jokainen pankki, vakuutusyhtiö ja operaattori vaatii omanlaisensa valtakirjalomakkeen kaikkien osakkaiden allekirjoituksilla.

Jos osakkaita on paljon tai osa heistä asuu ulkomailla, allekirjoitusten kerääminen kymmeniin papereihin on logistisesti lähes mahdotonta.

Absurdia on, että osa organisaatioista ei anna tietoja ilman perukirjaa, mutta perukirjaa ei voi tehdä ilman näitä tietoja.

NYKYISET DIGITAALISET palvelut eivät helpota tilannetta. Pankkien kuolinpesäpalvelut ovat sekavia ja käytettävyys kirjavaa.

Järjestelmät saattavat vaatia samojen paperisten todistusten skannaamista ja tietojen syöttämistä uudelleen jokaisella kirjautumiskerralla. Puhelinpalveluihin on säännöllisesti pitkät jonot, ja on ihan tuurista kiinni kuinka palveluhenkinen asiantuntija sieltä vastaa.

Tietosuoja toimii tässä kokonaisuudessa paradoksina. Organisaatiot vetoavat GDPR-sääntöihin perustellessaan hidasta toimintaansa ja kieltäytyessään auttamasta omaisia.

Seuraavassa vaiheessa sukuselvitysten ja perukirjojen mukana kuitenkin jaetaan pakon edessä koko suvun arkaluonteisimmat tiedot – kuten henkilötunnukset, lehtolapset ja tilitiedot – kymmenille eri tahoille.

Useimmat toimijat tarvitsisivat vain tiedon siitä, kuka on oikeutettu edustamaan pesää, eivät kaikkea muuta sukuhistoriaa.

HALLITUS ANTOI kesäkuussa esityksen kuolinpesien hallinnon ja perintöverotuksen sujuvoittamisesta digitalisaation ja ehkä myöhemmin tekoälynkin avulla.

Tavoitteena on luoda suomalaisille reaaliaikainen osakasrekisteri sekä sähköinen perukirja 1.2.2027 mennessä.

Suunta on täysin oikea, mutta lain valmistelussa on kuultava teoreettisten asiantuntijoiden lisäksi myös niitä omaisia, jotka tätä työtä käytännössä tekevät.

Muuten vaarana on valuvikainen järjestelmä, joka vain siirtää nykyisen paperisen byrokratian digitaaliseksi suoritteeksi.

UUDISTUKSESSA on varmistettava, että sukuselvitys käynnistyy automaattisesti viranomaisverkossa heti kuoleman jälkeen. Rekisterin tulee tarjota pankeille ja yrityksille vain niiden tarvitsema vähimmäistieto oikeuksien varmentamiseksi.

Lisäksi tilien käyttöä ja sopimusten irtisanomista on helpotettava ennen perinnönjakoa. Yhden valtuutetun nimeämisen pitäisi riittää perusasioihin ilman massiivista valtakirjarumbaa.

Viranomaisten ja kansalaisten välistä viestintää halutaan sujuvoittaa, mutta yhtä tärkeää on luotettava viestinvälitys kansalaisten välillä, sillä sähköpostin tietosuoja ei tähän riitä.

Lisäksi pankkien ja yritysten on kehitettävä omia palvelujaan, sillä muuten koko uudistus jää torsoksi.

Lakimuutoksen tavoitteena tulee olla kaikkien osapuolien turhan työn vähentäminen. Meidän on luotava järjestelmä, joka toimii surun keskellä – ei sitä vastaan.

Yhteiskunnan sivistys punnitaan siinä, miten se kohtelee kansalaisiaan heidän haavoittuvimmalla hetkellään.

Kirjoittaja: Antti Roine, Ulvila