Viime syksynä Marjo Pihlajaniemi käveli Hakaniemessä työpäivän jälkeen metroon ja jutteli kustantajansa kanssa kirjansa nimestä. Hän itse oli pyöritellyt mielessään jotakin muutoksenkestävyydestä, mutta otsikko ei tahtonut millään irrota. Kustantajan ehdotukset hän oli ampunut alas, mikään ei tuntunut tarpeeksi hyvältä.

– Kustantaja kysyi, että mitä sinä haluat tällä kirjalla sanoa. Vastasin vähän kärsimättömästi huudahtaen, että ”no kuuntele duunaria, niin onnistut!”. Kustantaja totesi siihen, että eikö siinä olisi ihan hyvä otsikko, Pihlajaniemi muistelee.

Pihlajaniemen tuore kirja Kuuntele duunaria & menesty antaa organisaatioiden johdolle vinkkejä, miten kannattaa toimia, jotta yrityksessä erilaiset muutostilanteet sujuisivat mahdollisimman hyvin. Hän avaa, miten vaikeatkin muutokset voi viedä läpi niin, että niille saa työntekijöiden hyväksynnän. Miksi duunaria kannattaa kuunnella?

PIHLAJANIEMI ON niitä ihmisiä, joilla pitää aina olla työn ohella joku projekti meneillään. Taannoin yksi sellainen – työ- ja organisaatiopsykologian opiskelu – poiki toisen. Sen jäljiltä SAK:n viestintäpäällikköä voi nyt kutsua myös tietokirjailijaksi. Ei hän ollut suunnitellut kirjan kirjoittamista, mutta:

– En oikeastaan nähnyt vaihtoehtoa olla kirjoittamatta sitä.

Pihlajaniemi huomasi opiskeluissa esseisiinsä lähdekirjallisuutta etsiessään, että hänen kaipaamaansa duunarin näkökulmaa ei löytynyt oikein mistään. Kirjoissa keskityttiin asiantuntijoiden ja ylempien toimihenkilöiden johtamiseen.

Hän epäili jo tiedonhakutaitojensa ruostuneen, mutta yhteydenotto Tampereen yliopiston Duunarit-hankkeen tutkijoihin vahvisti, että johtamista ja työelämää on tutkittu varsin vähän työntekijöiden vinkkelistä. Varsinkin populaarimpi johtamiskirjallisuus loistaa poissaolollaan.

– Tutkija Tiina Saari heitti, että sinähän voisit kirjoittaa.

Siitä se ajatus sitten lähti.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Pihlajaniemi ryhtyi työstämään kirjaa, joka valottaisi, millaisista syistä organisaation uudistaminen epäonnistuu ja miten vaikeissakin muutoksissa voi onnistua kuuntelemalla työntekijöitä. Ensin piti löytää haastateltavat.

– Halusin ehdottomasti, että duunarit pääsevät ääneen. Muuten tekisin saman virheen kuin mistä kirjoitan, jos kirjoitan duunareista ilman, että heidän äänensä kuuluu.

Pihlajaniemi sai ujutettua yhteen SAK:n laajempaan jäsenjärjestöjen jäsenille menneeseen kyselyyn mukaan muutaman oman kysymyksensä, joiden avulla hän etsi ihmisiä, joiden työpaikoilla oli ollut muutoksia ja työntekijät kokivat niiden menneen hyvin yrityksen ja työntekijöiden näkökulmasta. Ensimmäiset tulokset saatuaan hän pyysi hieman pitempää lomaa käsikirjoituksen työstämiseen.

– En ollut siinä vaiheessa täysin varma, osaanko kirjoittaa kirjaa, pystynkö siihen, saanko tarpeeksi materiaalia, mutta oli vain sellainen olo, että minun täytyy ainakin yrittää.

PIHLAJANIEMI HAASTATTELI ensin työntekijöitä, jotka olivat SAK:n kyselyssä ilmaisseet halukkuutensa osallistua jatkotutkimuksiin. Ensimmäisen käsikirjoituksen valmistuttua hän halusi tehdä vielä lisää haastatteluja, jotta saisi kokoon kattavamman otoksen aloilta ja taustoista tulevista duunareista. Lopulta hän haastatteli yli 20 työntekijää eri puolita Suomea.

Kirjaprojektissa tahti hiipui viime keväänä, kun SAK:n viestinnässä oli haipakkaa hallituksen työmarkkinaheikennyksiä vastustavan Painava syy -kampanjan kanssa. Kirjoittaminen osoittautui mahdottomaksi, joten hän palasi kirjoituspöydän ääreen toukokuussa. Kesällä hän sai kustantajan ja kirjan julkistustilaisuus oli maaliskuussa.

– Kirjoittamisen aikana tuli käytyä kaikki mahdolliset tunteet epätoivosta innostukseen. Tärkein vaihe oli se, kun rupesin puhumaan ihmisille projektista, niin moni sanoi, että tuo on tärkeää ja tuota kirjaa ei todellakaan ole olemassa. Silloin alkoi tuntua, että olisi synti jättää se vain pöytälaatikkoon.

Pihlajaniemi koki myös, että haastateltavat olivat luottaneet häneen ja antaneet itsestään niin paljon, että hän on heillekin sen velkaa, että kirja valmistuu.

– Jokaisen haastattelun jälkeen minulla oli sellainen olo, että nämä ihmiset ovat ihan uskomattomia! Miten he osaavat kertoa asioista niin konkreettisesti ja samalla luoda isoa kuvaa. Sitaatit ovat mielestäni kirjan paras osa. Aina, kun luen niitä, näen ihmisten kasvot ja kuulen heidän äänensä päässäni.

MARJO PIHLAJANIEMEN polulla on kaksi käännekohtaa, jotka ovat määrittäneet sitä, miten hänestä tuli hän. Ensimmäinen oli Tampereella, kun hän opiskeli historiaa yliopistossa ja päätti ottaa sivuaineeksi tiedotusopin. Siellä heräsi halu päästä ulkomaantoimittajaksi.

Kun Pihlajaniemi haluaa jotakin, hän tekee suunnitelman ja seuraa sitä päättäväisesti. Ehkä siinä on ripaus pohjalaista sinnikkyyttä. Kurikassa syntynyt ja kasvanut Pihlajaniemi kertoo huomanneensa vasta Pohjanmaalta lähdettyään, mitä pohjalaisuus on ja millaisia asioita siihen muualla liitetään. Joskus hän käyttää sitä hyväkseen ja toimii, kuten pohjalaisen odotetaan käyttäytyvän.

– Jos keskustelu velloo, eikä ratkaisua tule, saatan vaikka töissä sanoa, että nyt asiat tehdään näin ja piste. Siihen sitten työkaverit toteavat, että no sieltä tuli taas pohjalaisen mielipide, Pihlajaniemi hymyilee.

– En ole koskaan ajatellut, että pohjalaisuus olisi ihan puhtaasti minun identiteettini. Olen ehkä ottanut sieltä sellaisia parhaita paloja, kuten määrätietoisuuden.

Pihlajaniemen suunnitelman ensimmäinen askel oli tietysti hankkia töitä toimittajana. Auranmaan Viikkolehdestä irtosi ensimmäinen pesti. Kesätyö, jossa hitaan uutiskesän ansiosta pääsi kirjoittamaan lukijoiden löytämistä erikoisista perunoista ja kukoistavista kasveista. Opintojensa loppusuoralla – gradua vaille valmiina – töihin Ilkkaan. Siellä hän pääsi ensimmäiselle ulkomaankeikalleen Kosovoon seuraamaan pohjalaisen rauhanturvaajan työtä.

– Kysyin uutispäälliköltä, että miksi sinä minut lähetät, kun on varmasti muita paljon kokeneempiakin toimittajia. Hän vastasi, että sinä olet niin hyvä tekemään semmoisia mummonitketysjuttuja, Pihlajaniemi nauraa.

Pihlajaniemi saavutti lopulta tavoitteensa eli pääsi Ilta-Sanomiin ulkomaantoimittajaksi. Hän teki sitä muutaman vuoden ja sen jälkeen vielä tovin muita toimittajahommia.

TOINEN PIHLAJANIEMEN minuutta määrittänyt käänne oli työ valtion henkilöstöä edustaneen palkansaajajärjestö Pardian viestinnässä. Hän teki liiton lehteä ja hääri myös muun viestinnän parissa. Hän kiittelee silloista viestintäpäällikköä ay-keltanokan palkkaamisesta.

– Eihän minulla ollut hirveästi kokemusta eikä tietoa ay-maailmasta paitsi se, mitä äiti oli kertonut. Olen aina ollut liiton jäsen, koska äiti sanoi, että täytyy olla, enkä koskaan kyseenalaistanut, että miksi en olisi.

Pihlajaniemi on kasvanut duunariperheessä, jossa isä oli sähkömies ja äiti toimistotyöntekijä. Kun äiti siirtyi asiantuntijatyöhön ja innostui työsuojelusta, alkoi myös ay-liike tulla Pihlajaniemelle tutummaksi.

– Pardia tavallaan ratkaisi sen, miten minusta tuli minä. Imeydyin työelämäkysymysten maailmaan. En koskaan nuorempana ajatellut, että minua voisivat kiinnostaa yhteiskunnalliset asiat tai politiikan seuraaminen. Jos nyt juttelisin parikymppisen itseni kanssa, hoputtaisin, että ota näistä asioista jo nyt selvää.

Pardiasta löytyi muutakin kuin palo kehittää työelämää. Pihlajaniemi tapasi siellä aviomiehensä, joka tätä nykyä työskentelee Pron leivissä, kun Pardia yhdistyi Prohon.

– Meillä on tämmöinen ay-perhe, Pihlajaniemi hymyilee.

– Meillä on edelleen aina paljon keskusteltavaa ay-asioista. Se on tosi kivaa, että se toinen on vähän erilaisessa liittoperheessä kuin itse on. Se on aika hyödyllistä, kun pystymme näkemään miltä asiat näyttävät toistemme silmin.

STTK:laisesta Pardiasta Pihlajaniemi siirtyi SAK:laisen Posti- ja logistiikka-alan unioni Paun viestintään ennen kuin hänet pestattiin SAK:n pääkonttorille. Pihlajaniemi pitää työstään SAK:n viestinnässä, koska hän pääsee näkemään kulissien taakse. Kaikkeen siihen, mitä neuvotteluissa ja poliittisessa päätöksenteossakin taustalla tapahtuu.

– Se on todella jännittävää. Melkein yhtä jännittävää kuin olla jossakin sota-alueella kirjeenvaihtajana, mikä oli se ensimmäinen urasuunnitelmani. On tässä välillä vähän samanlainen tunnelma, Pihlajaniemi virnistää.

KIRJASSAAN ORGANISAATIOIDEN muutostilanteisiin opastava Marjo Pihlajaniemi painottaa duunarin kuuntelemisen tärkeyttä. Kuinka hyvin hän kokee tulleensa itse kuulluksi uransa eri vaiheissa?

– Minulla on hyvin monenlaisia kokemuksia. En ole ollut pelkästään työpaikoissa, missä kaikki on mennyt putkeen. Omalle työuralleni on osunut myös sellaisia hetkiä, jotka ovat olleet tavallaan myös kirjassa pontimena siihen, että miten ne asiat olisi kannattanut hoitaa.

Pihlajaniemi muistuttaa, että muutokset ovat usein työntekijöiden arjessa konkreettisia – niiden toteuttaminen jää yleensä heidän harteilleen.

– Johto voi siirrellä palikoita organisaatiossa ja periaatteessa aloittaa isoja muutoksia, mutta se, tuleeko niistä totta, on aika pitkälle kiinni heistä, jotka ovat siellä komentoketjun toisessa päässä.

Työntekijän näkökulmasta johtajan tärkein ominaisuus ei välttämättä ole hänen osaamisensa, vaan se, miten hän kohtaa duunarin. Empatia on valttia.

– Pitää katsoa asioita toisten ihmisten ja eri henkilöstöryhmien silmin. Se taas vaatii, että olet aidosti kiinnostunut ihmisistä – mitä he työssään tekevät ja mitä he ajattelevat.

Kun on aitoa halua ymmärtää, löytyy sitä myös toiselta puolelta.

– Kun olet johtaja, pöydällesi tuodaan jatkuvasti ongelmia. Jossain vaiheessa se saattaa vaikuttaa ajatteluusi siitä, että aina työntekijöillä on jotakin valitettavaa. Työntekijänä taas saat pöydällesi asioita tehtäväksi, mutta et ymmärrä, miksi ne tehdään, mitä hyötyä siitä on. Jossain vaiheessa tulee tunne, että eivät ne siellä hemmetin johdossa ymmärrä mistään mitään.

– Vuorovaikutuksella tämä pystytään estämään – kun ihmiset kuuntelisivat toisiaan ja toistensa tarpeita. Selitettäisiin, miksi tämä asia on tehtävä ja miksi tämä olisi järkevää.

PIHLAJANIEMI MUISTUTTAA, etteivät duunarit yleensä halua kuuta taivaalta, vaan ihan tavallisia asioita. Monelle riittää, että olosuhteet ovat sellaiset, että työn voi tehdä järkevästi, huolellisesti ja mukavassa porukassa.

Pihlajaniemi antaa esimerkiksi tilanteen, jossa johto hehkuttaa jotakin uutta hankintaa – kallista hienoa ohjelmistoa tai uutta työkalua.

– Samaan aikaan taukohuoneen kahvikone on ollut rikki vuoden. Mieti sitä työntekijää, kun hän kuulee, että laitettiin kymmenisen tonnia tuohon ja satatonnia tähän, mutta siihen ei ole ollut varaa, että saataisiin taukotilaan uusi kahvikone.

Muutoksen keskellä luottamus on ensiarvoisen tärkeä asia. Pihlajaniemi kuvaa, että se on hyvin abstrakti, mutta samaan aikaan konkreettinen asia.

– Se on jännä, että kaikki tietävät luottavatko he johonkin tahoon tai ihmiseen, mutta se on monimutkaisempaa, kun ryhdytään katsomaan, mistä palikoista se luottamus on syntynyt.

Luottamuksen ytimessä on Pihlajaniemen mukaa yleensä se, että ihmisellä on todisteita siitä, että toinen ei halua vahingoittaa sinua. Edellä mainittu aito kuunteleminen ja ymmärtäminen voi olla yksi luottamuksen rakennuspalikoista. Luottamukseen voivat vaikuttaa vahvasti myös aiemmat kokemukset.

Eräs Pihlajaniemen haastateltavista kertoi, kuinka uusi johtaja toivoi, että jokin asia käytäisiin läpi kasvotusten sähköpostin sijaan. Haastateltava oli vastannut, että hän on kantapään kautta oppinut, ettei tässä puljussa mitään voi sopia suullisesti, vaan pitää olla mustaa valkoisella.

– Luottamus ei välttämättä löydy heti, mutta ei kannata lopettaa yrittämistä, Pihlajaniemi sanoo.

MUUTOKSET VOIVAT olla erilaisia. Joskus kyse on kohtuullisen kivuttomasta asioiden uudella tavalla tekemisestä, toisinaan vastassa ovat muutosneuvottelut, joissa ihmisiä irtisanotaan. Se voi olla työntekijöille hyvin traumaattisia. Kuinka hyvin se osataan huomioida?

– Valitettavan huonosti. Sekin on tavallaan sitä ihmisten inhimillisyyttä, että kun johtajana joudut tekemään epämiellyttäviä päätöksiä, niin yleensä yrität päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Haluat vetää muutosneuvottelut mahdollisimman nopeasti siinä minimiajassa ja mennä nopeasti eteenpäin.

– Siinä usein unohtuu, että ihmisillä on tarve surra ja puhua asiasta. Surutyölle pitäisi pystyä antamaan tilaa, eikä mennä eteenpäin ilman, että asioita käsitellään. Moni haastateltava muisti vuosienkin takaa tosi epämiellyttäviä tilanteita.

Pihlajaniemestä tuli sattumalta myös aiheen kokemusasiantuntija, kun SAK:ssa oli muutosneuvottelut. Niiden päätteeksi viime lokakuussa 11 ihmisen työt loppuivat – osa eläköitymisen kautta. Pihlajaniemi sai pitää työnsä.

– Tulokset tulivat, kun olin Pariisissa kummityttöni luona ja minulla oli tarkoitus siellä kirjoittaa kirjan viimeinen käsikirjoitus. En pystynyt käytännössä kirjoittamaan sanaakaan, vaan kävelin vain päämäärättömästi Pariisin katuja mitään näkemättä. Olin itsekin vähän yllättynyt siitä, kuinka vahvasti koin sen. Lähtemään joutuvien ihmisten murheet, mutta myöskin työhön jäävän ihmisen tuskan. Kumpikaan rooli ei ole helppo.

KIRJA ON valmis, joten Marjo Pihlajaniemellä on tietysti taas uusi projekti tulilla. Hän on lähtenyt mukaan kehitysyhteistyöjärjestö Kapuan hankkeeseen Tadžikistanissa. Hän on osa 20 hengen tiimiä, joka kerää varoja nuorten, naisten ja vammaisten ihmisten oikeuksien edistämiseksi sekä paikallisten kansalaisjärjestöjen työn tukemiseksi.

– Joukkueena lähdemme sitten sinne katsomaan, miten apu annetaan perille. Ja koska se on Kapua, me myös kapuamme – syksyllä on viikon vaellus Tadžikistanin Fann-vuoristossa, Pihlajaniemi intoilee.

Varoja Pihlajaniemi kerää muun muassa myymällä luentoja kirjastaan. Puriko kirjoituskärpänen, onko jo ajatuksia uudesta teoksesta?

– On ajatuksia, mutta nyt täytyy levätä hetki. Katsotaan tämä tämän vuoden Kapua-projekti ja katsotaan sitten, että mitä seuraavana vuonna.

Juttu on ilmestynyt Demokraatin aikakauslehdessä 8/25.