Hän voi vastata vain niihin kysymyksiin, jotka ovat mieluisia. Se tärkein asia jää jalkoihin ja kokonaan käsittelemättä.

Jos toimittaja on hereillä, hän tietysti kysyy uudestaan. Näin ei kuitenkaan usein tapahdu, sillä rajatussa ajassa on mentävä eteenpäin.

Äkkiä ollaan siinä tilanteessa, että toimittaja hokee ”Ihan lyhyesti vielä” ja pian kuulemme sanat: ”Valitettavasti aikamme on lopussa.”

Kysymystä ei kenties toisteta siksi, että se saattaa kuulostaa jankkaukselta.

Saman kysymyksen esittämistä uudelleen pidetään ikävänä ajojahtina, johon vetoamalla varsinainen asia hukkuu.

Tuttu temppu: siirrä huomio vaikeista asioista toisaalle.

Televisioiduilla eduskunnan kyselytunneilla taistellaan myös viisareita vastaan.

Edustajat saavat esittää minuutin mittaisen kysymyspuheenvuoron, johon ministeri vastaa hänelle varatussa ajassa.

Eduskunnan puheenjohtaja pitää huolen siitä, että aikaa ei ylitetä.

Kansanedustajat putoavat tämän tästä samaan kuoppaan kuin toimittajat.

Aluksi edustaja kiittää saamastaan puheenvuorosta, esittää kritiikkiä ja tekee kysymyksen, mutta koska aikaa on vielä monta sekuntia jäljellä, hänen suustaan lennähtää ilmoille toinen, kolmas ja vielä neljäskin kysymys.

Tässä vaiheessa tv-katsoja on unohtanut sen ensimmäisen kysymyksen.

Vastaava ministeri sen sijaan ei ole unohtanut hänelle hankalaa aihetta, sillä hän aloittaa näin: ”Vastaan ensin kahteen viimeiseen kysymykseen.”

Minuutti umpeutuu, puheenjohtaja heiluttaa nuijaa ja ministeri kiittää. Tärkeimpään kysymykseen ei jäänyt aikaa paneutua.

Hyvässä lykyssä edustaja saa lisäkysymyspuheenvuoron, jossa hän muistuttaa, että ministeri ei vastannut kysymykseen, ja pahimmassa tapauksessa vyöryttää uuden kysymysten sarjan.

Yhteen minuuttiin ei kannata ahtaa kaikkia maailman ongelmia, vaikka syytä tietysti olisi.

Minuuttiin mahtuu aihe, johdanto, perusteltu näkökulma ja vain se yksi kysymys.

Siihen ministerin on pakko vastata.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa toimittaja ja mukava tyyppi.