Toissayönä ihminen kävi kauempana avaruudessa kuin koskaan aiemmin. Pysäyttävät kuvat kuun taakse jäävästä auringosta jäivät leijumaan monen 2020-luvun ihmisen tajuntaan.

Newyorkilaisen multitaiteilijan Laurie Andersonin (s. 1947) eilinen Suomen-konsertti ei olisikaan voinut sopia paljon osuvampaan saumaan. Hänhän sai kunnian olla 2000-luvun alussa Nasan ensimmäinen residenssiartisti.

Pestinsä aikana Anderson sai tutustua näköalapaikalta avaruusjärjestön toimintaan, ja näitä kokemuksiaan hän käsitteli performanssiteoksessaan The End of the Moon (2005).

Hänen rauhallista ja minimalistista lähestymistapaansa onkin aika vaikea suoraltaan kytkeä niihin toistuviin porukalla hurraamisiin, joita usein Nasan pienemmistäkin saavutuksista levitetään maailmalle.

Anderson on neropattitaiteilija, jolla ei ole tarjota yksioikoisen helpottavia tieteellisiä vastauksia, vaikka sellaisten parista kriittisesti ammentaakin.

Vuonna 1981 brittilistan kakkossijalle yltänyt O Superman (For Massenet), tuo avantgardepopin 2001: avaruusseikkailu, on yhä hänen kuuluisin ja vaikutusvaltaisin teoksensa.

SUOMEEN ANDERSON tuli nyt jazzorkesteri Sexmobin kanssa Republic of Love -kiertueellaan.

Aiemmilla keikoillaan Helsingin Juhlaviikkojen puitteissa Anderson esiintyi ensin 2009 rocktähtipuolisonsa Lou Reedin (1942-2013) kanssa ja 2014 nykyklassisen airueen Kronos-kvartetin kanssa.

Edellisiin keikkoihin verrattuna Andersonin rooli oli nyt entistäkin paremmin keskiössä ja etualalla. 1990-luvun lopulla perustettu Sexmob pysyi taustayhtyeenä, muttei kuitenkaan persoonattomana sellaisena.

Anderson on halunnut päivittää erityisesti 1980-luvun eklektistä tuotantoaan uusin jazzahtavin sovituksin. Miltei alussa kuultu esikoislevyn vahva nimiraita Big Science todisti, että sopiihan siihen tällainen vapaampikin lähestyminen, vaikkei se nyt mitään erityistä jälkeä jättänyt.

Oitis kävi myös ilmi, mitä konsertti temaattisesti käsittelee: Yhdysvaltojen nykytilaa. ”Tulemme maasta, joka tovi sitten vielä tunnettiin Amerikkana”, Anderson esitteli konkkaronkkansa. ”Ja viidentoista minuutin kuluttua tulee twiitti valtiosta, jonka olemme löytäneet tuhottavaksemme”.

Niinpä Nasankin saavutukset satavat nyt varsin väkivaltaisen hallinnon ylpistelevään laariin. Konsertin aikana taustakankaalle projisoitui monia Andersonin ilmeisiä esikuvia eli vastarannan amerikkalaistaiteilijoita säveltäjä John Cagesta kirjailija Gertrude Steiniin ja sitaatteja heidän suistaan.

Mukana oli myös Andersonin sukulaisia, soittokavereita ja yllättävämpiäkin tuttuja kuten ”Bob”, nykyinen paavi.

YTIMEKKÄINTÄ puhetta tuli silti Andersonin omasta suusta.

Kysehän ei ollut perinteisestä musiikkikonsertista vaan eräänlaisesta performanssista, jossa puheosuudet hallitsivat niin välikkeitä kuin pitkälti laulujakin. Performatiiviset osuudet ja Andersonin yksilöllisemmät avaukset sekoittuivat.

Avantgardistiksi Andersonin lakoninen ja tunteilematon, jännittävästi enemmän kotoisa kuin vieraantunut lausuntatapa on ihmeen hyvin säilyttänyt raikastavuutensa.

Häpeilemättömän urbaani artisti hän on aina ollut. Anderson kuvailikin Kulttuuritalolla kaupunkeja maailman ihmisten välisenä linkittäjinä, jotka muodostavat eräänlaisen kulttuurin silkkitien teattereineen, elokuvineen, tanssiesityksineen ja muine taidemuotoineen.

”Siitä on pidettävä kiinni.” Tekoälyn harteille asetettu taiteiden uudempi ulottuvuus tuli toisaalla esiin.

Loputtoman automaation keskellä selviytymiseen on tarjolla hyvin yksinkertaisia, yhdistäviäkin liikkeitä. Lopussa Anderson sai yleisön harjoittamaan taiji-liikkeitä esikoislevynsä hienon kappaleen Born, Never Asked tahdissa lyhyenä, mutta mieleenjäävänä tuokiona.

Taiji kuvasti yleistä mielen tyyneyttä aseena maailman myllerrykselle. Siinä mielessä Anderson on aika tyypillinen 1980-luvulla läpilyönyt avantgardisti, että nykyisin, kun häntä helpommin pääsee livenä näkemään, tyyli onkin jo hieman seestyneempää ja pelkistyneempää. Erottautumisen kutsumus ei ole niin hallitsevaa.

Silti, kun Anderson seisoi varsin pimeällä lavalla tummissaan viulunsa kanssa hieman narrimaisssa asennossa, hän tuntui yhä aivan ikoniselta konsumerismin ajan toisinajattelijalta.

Juuri tällä Suomen-keikallaan Anderson olikin kaikkein lähempänä sitä 1980-luvulla luontevasti avaran tilansa ottanutta avantgardetaiteilijaa, jonka tyynessä ja suorasukaisessa tavassa esittää asiansa riitti arkisen lähestyttävää valotehoa kuin parhaassa loisteputkessa.