Myös toinen ihminen on peili. Nautinnollisimpia tilanteita on, kun toisen kanssa on kasvotusten ja läsnäolo syntyy siitä, että toinen kasvoillaan tunnustaa toisen. Ikään kuin sanoo, että olet tärkeä, olet siinä, katson sinua silmiin.

Siitä syntyy peilauskuvio, jota ystävyydeksikin voi sanoa. Minulle merkityksellinen ihminen on minun peilini ja minä hänen. Silmät ovat silta läsnäoloon. Se on mielestäni hyvin addiktoivaa ja ihanaa. Siitä koostuu rakkaudellisuus ja ystävyys.

Peili on etappi tai portti, kun siirrytään ulkomaailmaan. Koen, että kasvot tietyllä tavalla aina rakennetaan, kun mennään ulos, oman yksityisen tilan ulkopuolelle. Silloin kasvoista häviää yksityisyys.

Omat kasvoni muuttuvat. En näe peilistä useinkaan samoja kasvoja. Riippuu peilistä, vuorokaudenajasta, valaistuksesta, mielialasta, mitkä kasvot kulloinkin näen peilissä. Ne ovat hyvin erilaiset.

Joskus mietin, ovatko ne edes saman ihmisen kasvot. Silti tiedän, että se olen minä. En halua jähmettää itseäni johonkin tiettyyn kuvaan vaan haluan, että minulla on vapaus olla, mitä olen.

Laura Lindstedt on kirjailija ja kirjallisuudentutkija.

Juttu ilmestyi ensin Demokraatin viikkolehdessä 28.1.