Entä esittäjät? Pysyvätkö he tolkuissaan tässä takaumien, reaaliaikaisten kohtausten, unikuvien  ja musiikkinumeroiden myllyssä?

Jos moinen ihmettely on itsessään yhtä kuin ne “huonot uutiset”, niin hyvät uutiset ovat, että väliajan jälkeen selkenee, ja lopussa voi sekä katsojan että näyttelijöiden osalta sanoa, että klaariksi tulee. Vaikka koville se alkuun ottaa.

Toden ja kuvitellun pyörteissä

Heikki Salo ei ole lähtenyt rakentamaan Viita 1949 -musiikkinäytelmää suorimman kautta. Mitään elämäkertanäytelmää tai kohottavaa patsastelua näyttämöllä ei nähdä ja hyvä niin. Salo itse puhuu metodistaan metafiktiona, joka asettaa itsessään kysymyksiä fiktion ja todellisuuden suhteesta.

Kirjailija Lauri Viidan tapauksessa moinen lähestymistapa on toki perusteltu Samankaltaista metafiktio pyörii hänen runoissaan ja kai hänen päässäänkin, kun kaksisuuntainen mielialahäiriö näytti ääripäitään. (Tämähän on myöhempien aikojen psykiatrien diagnoosi hänen sairaudestaan, reilut 60 vuotta sitten se oli yksioikoisemmin skitsofrenia.)

Tämä toden ja kuvitellun/uneksitun suhteiden sekoittelu ja metatasoilla keikuttelu käynnistyy Viita-esityksessä yleisön vasta asettuessa paikoilleen. Ohjaaja Peltola on pannut yleensä kulisseissa tapahtuvan näyttelijöiden alkulämmittelyn tapahtumaan näyttämöllä. Samalla nämä kommentoivat yleisön saapumista ja bongaavat joukosta tuttujaan.

Tästä  prologista hypätään kohta seuraavalle metatasolle, kun näyttelijät asettuvat roolihahmoihinsa kahden seremoniamestarin johdattelemana. He ovat Kukunor ja Kalahari, “kuudenvanha peikkopari” – siis päähenkilöt Viidan peräti satasivuisena julkaistusta tajunnanvirtaisesta fantasiarunoelmasta “Kukunor”.

Peikot olisivat kiva ja kerrontaa värittävä oivallus, jos ne olisi maltettu pitää oivalluksen tasolla. Alkupuoliskolla tuntuu kuitenkin hetkittäin, että peikot ovat tämän jutun päähenkilöitä. Jos ne olisivat vain kuvaamassa Viidan päässä riekkuvia demoneja tai muita kummajaisia, niin ok., mutta nyt  ne käyvät katsojallekin pikkuperkeleiksi änkiessään framille ja ääneen joka paikassa.

Viidan Late -parka joutuu haahuilemaan lähes statistina läpi esityksen ensimmäisen reilun tunnin, kun peikot pelmahtelevat niin keskelle kansalaissodan kurimusta kuin Viidan omiin muistikuviin seuraavasta, vielä isommasta sodasta.

Salon kirjoittama viitamaisen riimikäs teksti on “Kukun” ja “Kalan” suoltamana kyllä hauskaa ja toisaalta keskittymistä vaativaa kuunneltavaa, mutta silti  Viidan omaa ääntä olisi kaivannut paremmin kuuluviin myös esityksen alkupään kohtauksissa.

Loppunousu vetää kuiville

Kakkospuoliskon avaa vielä  irrallinen ja hyvinkin metatasoinen kohtaus, jossa ollaan tekemässä Viidan kehittelemää, mutta kirjoittamatta  ja esittämättä jäänyttä näytelmää “Lindströmin pihvi”. Se ei anna odottaa lopputunniltakaan hyvää, mutta sitten… Pim! Esitys löytää uomansa kuin taikasauvan kosketuksesta. Se löytyy erityisesti siksi, että kirjailja Viita nousee viimeinkin nimikkostoorinsa  keskiöön. Nousu alkaa sydämellisissä kohtauksissa poikavuosien puuhasteluista Pispalassa, ensimmäisistä runonlausumisista ja riiusteluista.

Viita on viimein näyttämön herra, niin kirjallisen kehitystiensä, rakkauksiensa kuin sisäisten kamppailujensa itseoikeutettu keskushenkilö. Vähän myöhään, mutta parempi myöhään…

Peikkoparikin jätetään armollisesti sivustatarkkailijan rooliin, johon se istuukin.

Samalla pääsevät enemmän hahmolle myös Viidan elämässä keskeisesti vaikuttaneet ihmiset, äiti, isä, vaimot, Pispalan lapsuuskaverit. Elämäkertaa ei siltikään tarvitse ruveta vääntämään, tarina vaan alkaa elää omilla ehdoillaan.

Loppua päin Salon ja Peltolan yhteinen yhteispelikin tuntuu loksahtavan paremmin kohdalleen, ja myös Eeva Konnun musiikkinumerot löytävät luontevammin paikkansa kerronnassa. Lisääntyneen merkityksellisyytensä vuoksi ne myös tarttuvat tiukemmin korvaan.

Nimiroolin tekevä Tommi Raitolehtokin pääsee loppua kohti tekemään Viidasta sellaisen hahmon, johon näyttelijällä on rahkeita: vahvaäänisen, miehekkään, uhmakkaan. Todellisuudessa Viita ei tosin niin raamikas (176 cm) ollutkaan. Suuri ääni on tainnut suurentaa miestäkin aikojen kuluessa.

Suvi-Sini Peltola herkistyttää Kerttu-puolisona, joka rakastuu kirjailijan hurjuuteen ja sen tähden hänet myös menettää. Aila Meriluodon, jota näyttelee Laura Hänninen, jää tässä tarinassa välähdyksenomaiseksi. Eriikka Väliahde nousee pienempien roolien kirjosta vahvimmin esiin, kiitos koskettavaksi kirjoitetun kansalaissodassa koetellun pispalalaistyttö Elinan ja Laten porukoissa pyörineen hilpeän Kirstin.

Sanan mahti

Viita muistetaan yleensä kahdesta asiasta:  suvereenin omaäänisestä ja verbaalisesti taipuisasta runoudestaan (ja Moreeni-romaanista) sekä sitten kirjailijauran ja siviilielämän raiteiltaan suistaneesta sairastumisestaan. Kun Viita 1949 -näytelmän alussa tuntuu siltä, että näyttämöllä on fokuksessa enemmän tuo päänsisäinen myllerrys, niin loppupeleissä kirjailjuudesta ja kirjailijan aiheista tulee ydinasia.

Juuri Viidan sanan laatu ja väkevyys ovat  kohottaneet hänet  tuotantonsa laajuutta (vain neljä runoteosta, kaksi romaania) isompaan asemaan kirjallisuushistoriassamme. Heikki Salo tekee sekä omin sanoin, että Viita-lainoin tuolle perinnolle lopulta kunniaa, kunhan malttaa asialle asettua. Enemmänkin Viidan kirjallista tulivoimaa olisi näytelmässä voinut olla, mutta esityksen loppubiisinä järkyttävän kauniisti vedetty “Alfhild” korvaa kyllä paljon.