Niin toden totta tekikin, ja Viidan (1916-1965) ollessa perustelluista syistä estynyt olemaan fyysisesti läsnä, Juha Hurme heittäytyi sekä haastattelijan että haastateltavan rooliin.

Syvästi ja monipuolisesti suomalaista kirjallisuutta tutkaileva, muun muassa paljon Maiju Lassilaa ja Aleksis Kiveä näyttämölle tehnyt teatteroiohjaaja-kirjailija Juha Hurme on juuri oikea mies haastattelemaan Lauri Viitaa ja sukeltamaan itse Viidan nahkoihin. Viitahan on iskostunut suomalaisten tärykalvoille voimakasäänisenä miehenä ja omien runojensa vakuuttavan paatoksellisena tulkkina.  Myös Hurmeen ääni kantaa kauas, ja hänen näkökulmansa suomalaisen kirjallisuuden tärkeisiin nimiin on paitsi rakastava myös omaperäinen.

Työväenliikkeen kirjastossa lauantaina haastattelija Hurme kysyi Viidalta muun muassa tämän kantaa työläiskirjailijan epiteettiin.

Fiktiivinen Viita kertoi salintäydelle yleisölle myös päänsisäisistä ongelmistaan, muun muassa häntä riivaavasta pakkoriimittelystä, mistä hän antoi yleisölle huiman lausumalla hengästyttävästi rytmitetyn ja riimitetyn runon “Tikanpolkka” “Käppyräinen”-kokoelmastaan: “— taikka/ vaikka/ silkka pilkka sakka rokka rikka/ joka kukon kurkkuun poukkaa/ eikä edes ensimmäistä/ pitkää, pätkää, umpijäistä/ käppyräistä/ soukkaa/ toukkaa/ koskaan moukan toukkaan koukkaa/ viisivarvastikka.”

Muitakin runoja kuultiin, niin “Betonimylläristä” kuin kokoelmien ulkopuolelle jäänyt, Työväen Joululehdessä kirjailijan kuolinvuonna 1965 julkaistu “Rakkaus”.

Hetkeksi keskuutemme palannut Viita kertoi myös sangen vaikeasta toveruudestaan Väinö Linnan kanssa. Viitahan ei erinäisistä syistä noteerannut edes Pohjantähti-trilogiaa tai “Tuntematonta sotilasta” järin korkealle, ja ajan myötä kahden tamperelaiskirjailijan välit jäähtyivät.

Juhe Hurme tarjosi hauskan mutta myös asiasisällöltään rikkaan tuokion. Yleisesti tunnetusta Viita-tutkimuksesta, Hurmeen omista näkemyksistä kirjailijasta ja dialogin improvisaatioista syntyi nautittava paketti.