Libyan uusi yhtenäisyyshallitus muodostettiin talven aikana YK-vetoisissa neuvotteluissa, ja se sai maaliskuun alussa maan edustajainhuoneen hyväksynnän. Tämä on merkittävä edistysaskel vuosia kestäneen monivaiheisen sisällissodan jälkeen.

Libyassa oli tätä ennenkin kansainvälisesti tunnustettu, vuonna 2015 muodostettu väliaikainen GNA-hallitus. Tuoreen hallituksen edellytykset ovat kuitenkin paremmat, koska sillä on sekä maan itä- että länsiosien valtakeskittymien tuki.

–  Se ero tässä on, että nyt tällä on jonkinlainen laillisuus paikalliselta tasolta. Edellinen hallinto oli oikeastaan vain kansainvälisen yhteisön legitimoima. Se on saavutus sinänsä, sanoo konfliktinratkaisujärjestö CMI:n Libya-hankkeen projektipäällikkö Saana Keskitalo, joka myös sanoo kallistuvansa varovaisen optimismin kannalle.

Hallituksessa on yli 30 ministeriä, ja valtaa on pyritty jakamaan mahdollisimman paljon eri ryhmittymille. Kysymysmerkki onkin, kuinka tehokkaasti näin monille eri suuntauksille rakentuva hallitus voi tehdä töitä.

Hallituksen tehtävänkuva on rajallinen mutta haastava. Vaalien pitämisen ohella väliaikaishallituksen tehtäviä ovat peruspalveluiden kuten sähkön ja veden tarjoaminen libyalaisille, sovinnonteon aloittaminen eri ryhmien välillä sekä maan turvallisuussektorin reformoiminen.

Turvallisuustilanne on suoraan yhteydessä myös vaalien pitämiseen, sillä vaalien pitäminen ei onnistu, jos joillakin alueilla turvallisuustilanne ei mahdollista esimerkiksi kampanjoimista tai äänestämistä.

Jotta turvallisuustilanne saataisiin vakautettua, Libyan lukuisat aseelliset ryhmät pitäisi saada toimimaan maan puolustusministeriön ja sisäministeriön alaisuudessa. Uuden hallituksen muodostaminen ei ole muuttanut oleellisesti tilannetta kentällä, jossa aseellisilla ryhmillä on edelleen paljon valtaa.

–  Ne määräävät kuitenkin tahdin. Ei ole mitenkään sanottua, että ne suostuvat siihen, kun pitää ruveta tekemään kompromisseja vallasta, Keskitalo sanoo.

Libyan politiikka on ollut viime vuosina hyvin henkilöitynyttä, ja perinteisten poliittisten puolueiden asema on vielä heikko. CMI on viime vuosina edistänyt luottamusta ja yhteistyötä Libyan poliittisten puolueiden välillä.

Libyan tilanne on ollut enemmän tai vähemmän sekava siitä lähtien, kun maata yli 40 vuotta hallinnut diktaattori Muammar Gaddafi syöstiin vallasta ja surmattiin vuonna 2011 arabikevään kansannousussa. Toisin kuin naapurimaiden Tunisian ja Egyptin itsevaltiaat, Gaddafi ei luopunut vallasta itse, vaan tilanne kiihtyi sisällissodaksi. Gaddafi kukistettiin lopulta Naton tuella.

Gaddafin valtakauden aikana Libyassa ei ollut vahvoja poliittisia instituutioita, vaan poliittinen järjestelmä pyöri hänen henkilönsä ympärillä. Hänen jälkeensä maahan syntyi poliittinen tyhjiö, ja moni libyalainen kääntyi oman heimonsa tai paikallishallintonsa puoleen.

Vuonna 2014 alkoi uusi sisällissota, johon tulivat viime vuosina osallisiksi myös useat ulkovallat. Maassa on ollut kaksi pääasiallista valtakeskittymää: Libyan länsiosassa pääkaupunki Tripolissa majaansa pitänyt YK:n tunnustama GNA-hallitus, ja maan itäosat haltuunsa ottanut sotapäällikkö Khalifa Haftarin johtama Libyan kansallinen armeija tukijoineen. Maan eteläosat Saharan autiomaassa puolestaan eivät ole olleet kummankaan osapuolen hallussa.

Libyan naapurimaa Egypti, Venäjä ja Arabiemiirikunnat tukivat Haftaria, kun taas Turkki tuki hallitusta Tripolissa. Haftar lähti 2019 hyökkäykseen länttä kohti tavoitteenaan Tripolin valtaaminen, mutta Turkin tuki GNA-hallitukselle pysäytti hyökkäyksen.

Ulkoisten toimijoiden intressit Libyan konfliktissa ovat moninaiset. Monilla ne kytkeytyvät siihen, että Libya on runsaiden öljyvarojensa ansiosta Afrikan rikkaimpia maita.

Turkilla kyse on sekä sen taloudellisten intressien turvaamisesta että alueellisen kumppanin pönkittämisestä. Turkin suhteen moniin maihin Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ovat ongelmalliset, ja se kaipaisi Libyasta itselleen liittolaista itäisellä Välimerellä.

Venäjän Keskitalo arvioi osallistuneen Libyan sotaan enemmän opportunistisessa kuin strategisessa mielessä, turvatakseen venäläisyhtiöille jalansijan Libyan talouselämään.

Egyptille kyse on jonkin verran taloudesta mutta ennen kaikkea turvallisuudesta, koska sillä on pitkä raja Libyan kanssa. Egyptin nykyhallitus suhtautuu vihamielisesti Muslimiveljeskuntaan, jolla on vaikutusvaltaa myös Libyassa. Haftar on asemoitunut poliittisen islamin vastustajaksi, minkä vuoksi hänen tukemisensa on ollut Egyptille luontevaa.

Samankaltaisia syitä tukea Haftaria on myös Arabiemiirikunnilla, jolle poliittisen islamin marginalisointi on tärkeä tavoite. Keskitalon mukaan Arabiemiraattien motiivin voikin nähdä kaikkein ideologisimpana.

Libyan länsinaapuri Algeria puolestaan on pyrkinyt olemaan puuttumatta konfliktiin ja yrittänyt toimia sovinnon edistäjänä.

Viime vuoteen mennessä sotilaallinen tilanne oli ajautunut pattitilanteeseen, mikä mahdollisti nykyisen poliittisen prosessin. Taistelut taukosivat viime kesänä, ja aselevosta sovittiin virallisesti lokakuussa.

Maassa on kuitenkin yhä runsaasti ulkomaisia joukkoja ja palkkasotureita, joulukuussa tehdyn arvion mukaan noin 20  000.

Libyassa on ollut esimerkiksi Turkin maahan tuomia syyrialaisia palkkasotureita, joiden kerrottiin alkaneen vetäytyä maasta viime viikolla. Maassa on myös Turkin armeijan neuvonantajia sekä palkkasotureita Venäjältä sekä naapurimaista Tshadista ja Sudanista.

Näiden joukkojen vetäytymistä on pidetty tärkeänä Libyan vakauttamiselle, ja hallituskin on vaatinut sitä. Toisaalta joukkojen pitäminen maassa on ulkovalloille tärkeä painostuskeino.

–  Luulen, että nämä maat ovat hyvin vastahakoisia vetämään joukkoja pois ennen kuin selkiytyy se, mitä tämä hallinto saa aikaiseksi ja miten heidän intressejään turvataan, Keskitalo arvioi.

Länsimaiden rooli Libyassa on Naton vuoden 2011 toiminnan jälkeen jäänyt rajalliseksi.

–  Yhdysvaltain ja Euroopan heikko rooli on nähty osasyynä sille, miksi tästä on tullut näin kiivas kiista ja konfliktikenttä alueellisille toimijoille, Keskitalo sanoo.

EU:n vahvempaa roolia on vaikeuttanut se, ettei Euroopalla ole ollut selkeää yhteistä kantaa Libyan suhteen. Etenkin Italian ja Ranskan välillä on ollut erimielisyyttä siitä, ketä Libyassa pitäisi tukea. Syyt liittyvät muun muassa öljysektorin intresseihin.

Vaikka Ranska on tuominnut EU:n julkilausumissa Haftarin hyökkäyksen, on Ranskan nähty vaivihkaa tukevan Haftarin hallintoa. Italia puolestaan tuki voimakkaasti Tripolin hallitusta.

Nyt tilanne on vähitellen muuttunut, ja viime viikolla Ranskan, Italian ja Saksan ulkoministerit kävivät Libyassa yhteisvierailulla osoittamassa tukensa uudelle hallitukselle.

–  Libyan kehitys on yksi viimeisen vuoden toivonkipinöistä ulkopolitiikassa. Missä vuosi sitten käytiin sotaa, aseet ovat hiljentyneet, sanoi Saksan ulkoministeri Heiko Maas, joka kertoi Saksan haluavan tukea hallitusta seuraavissa askeleissaan.

–  Tämä nähdään positiivisena merkkinä, eli nyt Euroopalla voisi olla mahdollisesti paljon parempi rooli matkalla kohti vaaleja, Keskitalo näkee.

Hänen mukaansa EU voisi esimerkiksi tukea ja painostaa nykyistä hallitusta sen tavoitteiden toteuttamisessa.

Myös Yhdysvaltojen rooli oli pitkään sekava, eikä Libya ollut kovin korkealla Yhdysvaltain prioriteeteissa. Entisen presidentin Donald Trumpin arvioitiin antaneen jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän Haftarin hyökkäykselle länteen. Viime vuonna Yhdysvallat kuitenkin otti isompaa diplomaattista roolia ja auttoi aselevon saavuttamisessa osapuolten välillä.

Keskitalon mielestä keskeistä jatkon kannalta olisi, että Libyaan saataisiin rakennettua koko maan kattavat instituutiot. Tällä hetkellä maan laajat ja harvaan asutut eteläosat ovat jääneet lähes täysin huomiotta, vaikka ne ovat turvallisuuden ja resurssien kannalta erittäin tärkeitä.

–  Etelän alue on marginalisoitu, eikä se näy tässä hyvin polarisoituneessa lännen ja idän välisessä keskustelussa. Sitten kun päästään toivottavasti siirtymään tästä eteenpäin, etelän integrointi poliittiseen järjestelmään kunnolla on myös edellytys vakaudelle.

Kansallisten turvallisuusjoukkojen läsnäolo etelässä on heikkoa, mikä vaikeuttaa turvallisuustilanteen, salakuljetuksen ja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta saapuvien pakolaismäärien hallintaa.

Kaiken tämän kannalta vaalit ovat tärkeä etappi, sillä niillä maahan olisi mahdollista saada vihdoin laajasti tunnustettu hallitus. Tähänastisilta hallinnoilta on puuttunut legitimiteettiä aina jossain päin maata, mikä on johtanut uusiin konflikteihin.

CMI on viime vuosina edistänyt vuoropuhelua ja yhteistyötä Etelä-Libyan paikallisten toimijoiden kesken ja tehnyt myös töitä naisten poliittisen osallistumisen lisäämiseksi Libyassa.

Keskitalon mukaan Libyan monet naisryhmät ovat vahvasti ajaneet vahvempaa roolia naisille Libyan politiikassa ja yhteiskunnassa. Moni odottaakin, päästäänkö lopulta nykyisen poliittisen dialogin asettamaan tavoitteeseen nostaa naisten osuus Libyan päättäjistä 30 prosenttiin. Nykyisessä väliaikaishallinnossa on viisi naisministeriä, joista näkyvimpänä ulkoministeri Najla Mangoush.