Suomessa ollaan perinteisesti oltu tarkkoja sekä journalististen ohjeiden noudattamisesta että sananvapaudesta. Keskeinen sääntö on ollut se, että media pyrkii parhaalla mahdollisella tavalla kertomaan totuuden. MV-lehti kiistatta toimi tämän säännön vastaisesti ja pyrki levittämään täysin vaihtoehtoista totuutta. Medialukutaitoiselle yleisölle tämän ymmärtäminen ei ollut vaikeaa ja siksi kansanliike halusi puuttua valheellisen tiedon levittämiseen.

Tarkastamattoman sisällön julkaiseminen ei ole kuitenkaan vain vastamedian yksinoikeus. Yhä useammin aamukahvit tulee vedettyä väärään kurkkuun ihan kunnollisia sanomalehtiä lukiessa. Enkä puhu nyt vain pääkirjoitusten ja muiden mielipidetekstien hillitystä vai vähemmän hillitystä mielipidevaikuttamisesta. Tarkoitan sitä, kun alan lukemaan pitkää, ajankohtaista ilmiötä selittävää artikkelia ja ensimmäisestä kahdesta kappaleesta löydän jo kolme suoranaista asiavirhettä.

Jatkuva virhebongaus synnyttää väkisinkin kysymyksen: millainen on journalistin ammattiylpeys tänä päivänä? Onko sensaation luominen todella tärkeämpää kuin faktojen tarkistaminen?

Siinä missä media oli aiemmin jonkinlainen vallan vahtikoira, nyt roolit ovat muuttuneet ja aktiivisista kansalaisista on tullut median virheiden korjaajia. Paitsi että kukaan ei ehdi korjaamaan jokaista virhettä. Ja silloin herää myös pelko, että virheet saattavat joskus olla tietoisesti tehtyjä.

Mikko Niemelä kirjoitti Suomen Kuvalehdessä oivasti yliopistojen pääomitus-uutisoinnin yhteydessä:

“Median uskottavuuden kannalta uutisten tehtävä on kuitenkin tuottaa oikeaa tietoa joka ikinen kerta, oli sitten kyse siteerauksesta tai parin sadan kirjainmerkin sähkeestä.”

Median uskottavuus on sen omissa käsissä. Silloin kun uutisjutut ovat täynnä spekulointia, toistuvia virheitä ja sensaatioita, vakavasti otettava journalismi on kuollut.