Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja-hahmo lukeutuu 2010-luvun suosituimpiin kotimaisiin kirjallisiin ilmiöihin. Seitsemän opuksen sarja on laajentunut myös elokuvan puolelle.

Rane Aunimo

Demokraatti

Alkutahteja löivät ohjaaja Dome Karukoski ja näyttelijä Antti Litja. Heidän Mielensäpahoittajassa oli maailman teknistymistä ihmettelevää herra Hulot´ta, toheloinnillaan raivostuttavaa komisario Clouseauta ja egoistisen seksististä Uuno Turhapuroa.

Tiina Lymi ja Litjan korvaajaksi löytynyt Heikki Kinnunen käänsivät kurssia ilkeämielisestä urputtajasta selvästi sympaattisemmaksi ikihongaksi sarjan toisessa filmatisoinnissa. Ainakin miellyttävämpi sävy löytyi.

Nyt ohjaajana on Mika Kaurismäki, joka on kansainvälisen uransa kiihkeimmän vaiheen jälkeen valmistanut Suomessa monta keskitien komediaa. Myös Mielensäpahoittaja eskorttia etsimässä (2022) on sellainen, suuren yleisön riskitön tilaustyö, jonka kokenut elokuvantekijä taitaa.

TAIDE-ELÄMYSTÄ tai kapinallisia yllätyksiä kaipaavien on etsittävä muuta katsottavaa, kun Kinnusen esittämä kävelevä karvahattu käy pusulalaisessa pankissa, hampurilaisessa seksibaarissa ja autokaupassa Reininmaalla. Huumori perustuu pappa pöyristelee -tyyppisiin irtosketseihin, joita kirjat tunteva katsoja osaa odottaa ja joiden ei ole edes tarkoitus edistää tarinaa.

Juonen liikkeelle paneva voima on Ford Escort, jonka Mielensäpahoittaja ajaa ojaan. Tarvitaan uusi tai vanha, joka löytyy Saksanmaalta. Yksin alkanut matka menee heti pieleen, kun roistot vievät rahat ja sairaalassa seuraan iskeytyy kauan kadoksissa ollut isoveli (Kari Väänänen).

Tasoja on olevinaan kaksi: yhdessä vanhat veljekset puivat katkenneen suhteensa tilaa, toisessa Mielensäpahoittajan aikuiset pojat potevat elämänmuutosta Suomessa niin ikään kaiken saaneina ja menettäneinä. Näistä etenkin jälkimmäinen on pinnallista pakkopullaa, kuin veruke näyttää yleisölle muutakin kuin ikämiesten horinoita.

Naisille ei tässä kokonaisuudessa jää kuin murehdittavaa.

AAKE KALLIALAN piti alun perin näytellä Tarmo-veljeä ja kuvauksia jouduttiin uusimaan. Johtuneeko sitten siitä, kuinka vuodenajat näyttävät vaihtuvan elokuvan jatkumossa mielivaltaisesti.

Sarjakomediaa tehdään kaavan mukaan ilman ohjaajan tunnistettavaa kädenjälkeä. Jotakin sentään faneille: Kaurismäen parhaan elokuvan Zombie ja kummitusjuna (1991) Silu Seppälä käväisee naapurinmiehenä Kolehmaisena sitomassa lankoja yhteen. Hyvällä tahdolla myös road movien muoto rinnastuu Kaurismäen muihinkin teoksiin.

Tärkeintä on Kinnusen sydämellisesti tuntojaan purkavan miehen havahtuminen jälleen kerran siihen, ettei pitkä elämä ole vielä ohi, vaikka moderni maailma kulkee omia polkujaan. Edes raha ei ratkaise onnellisuutta, kuten komedian pihtisynnytetyn lopun näennäinen pastoraali-idylli todistelee.