Suomella oli 1995 luvulla kaksi maailman huippu-uimaria, 1973 syntynyt vapaauimari Antti Kasvio ja 1974 syntynyt Jani Sievinen. Antti Kasvio oli voittanut Barcelonassa 1992 olumpiapronssia vapaauinnissa. Jani puolestaan oli sekarin neljäs. Antti Kasvio oli hallitseva vaapaauintimestari Suomessa ja siksi hänen tappionsa Wienissä EM-uinneissa Janille oli valtava kolaus. Antin alamäki alkoi ja Janin itseluottamus kasvoi huippuunsa.

Näissä henkisissä mielentiloissa edettiin kohti Atlantan olympiakisoja. Siellä Jani uskoi menestyvänsä myös vapaauimarina. Suunnitelma ei toteutunut, sillä 200m vapaauinnissa tarvittiin normaalien erien lisäksi ylimääräinen karsintaerä, jossa Jani tuhlasi voimansa. Tuli 200 metrin sekauinnin finaali jossa Jani koki järkyttävän tappion Unkarin Attila Czenelle. Vaikka Jani oli voittanut hänet aiemmin mennen tullen.

Tämä arvio Janin monipuolisesta menestyksestä oli ratkaiseva syy sille, ettei Jani ole olympiavoittaja. Se kaivertaa vieläkin, sillä onhan eri asia olla olympiavoittaja kuin hopeamitalisti. Atlantassa oli tapahtunut siis mitoitusvirhe ennen kaikkea tämän vapaauinnin yllätyksenä tulleen ylimääräisen karsintaerän vuoksi.

Sievisen ja Kasvion menestysten jälkeen Suomen uinnin maine on yltänyt mm. Hanna-Maria Seppälän maailmanmestaruuteen ja vaatimattomampiin mitaleihin, mutta missä mennään nyt. Ei ole löytynyt vastaavia kykyjä ja valmennuksessa jatkuu edelleen linja kumpi on tärkeämpää sprintterien tai kestävyyspohjaisten uimarien paremmuus.

Maailman uinnista puheenollen tulee mieleen 1972 olympialaisista Mark Spitz. Tämä amerikkalainen juutalaisuimari oli voittanut Meksikossa jo kaksi kultaa ja nyt hän pani Saksassa 1992 pöydän puhtaaksi voittamalla olympiakultaa kaikissa 7:ssä lajissa, joihin osallistui, maailmanennätysajoilla. Näin Spitz nousi Paavo Nurmen veroiseksi olympiavoittajaksi 9:llä kultamitalillaan.