Opposition mielestä Sanna Marinin pitäisi jättää pääministerityönsä heti. Mutta silloin kun hän kirjaimellisesti jättää työnsä ja lähtee lomalle, sekin on väärin: äkkiä takaisin, Sanna!

Tämä nähtiin viikonloppuna Ruisrockissa, jonne Marinin ei olisi somekansan mielestä kuulunut mennä.

Syitä paheksunnalle oli leegio: Fortumilta on katoamassa miljardeja Saksaan, valtion velka kasvaa ja koronan aikana rockmuusikot roudareineen jäivät täysin oman onnensa nojaan, vaille valtion tukia.

Oikeistolaiset, jotka inhoavat Marinia, tuntuvat inhoavan vielä enemmän sitä että hän kehtaa jättää työnsä sijaiselleen, keskustan Annika Saarikolle. Olisivat tyytyväisiä siitä, että valtakunnasta vastaa edes hetken ajan porvarisihminen, eikä joku IG-sosialisti.

Helsingin Sanomat pohti viime viikolla, että Sauli Niinistön yli 90 prosenttiin noussut gallupsuosio voi olla maalle haitaksi. Jos presidentti on liian suosittu, halu hänen kritisoimiseensa vähenee ja se taas ei tee hyvää demokratialle. Lehti korosti pääkirjoituksessaan, että Niinistön tämänkin Ukraina-kevään tekemisiä pitää tarkastella “kriittisessä valossa”.

Huolen voi nähdä terveellisenä itsekritiikkinä. Lukija ei muista tältä vuosikymmeneltä kovin monta tapausta, joissa HS olisi arvostelumielessä paheksunut tai edes ruotinut istuvan presidentin temppuja.

On vaikea sanoa, johtuuko tämä siitä, että Sauli Niinistön toiminnasta ei ole löytynyt suuria mokia, vai lehden itsesensuurista. Uskon enemmän edelliseen.

Toki Hesarilla on ollut Sauli Niinistöön viime vuosina oudon varovainen suhde. Sukkasillaan olo alkoi jouluna 2017, kun presidentin kiukunpurkaus Hesarin viestikoekeskus-uutisoinnista vauhditti jupakan rikostutkinnan aloittamista. Mutta tuskinpa tämä enää nykyhetkeen vaikuttaa.

Mistä ihmiset sitten oikeasti valittavat, kun he suivaantuvat pääministerin farkkushortseista ja Ruisrock-käynnistä, tai Sauli Niinistön liiallisesta fanittamisesta?

Sen kun tietäisikin. Ymmärtäisin, jos hallituksen valinnat tai pääministerin linjaukset nostattaisivat kiukkua. Kuka triggeröityy pelkästä valokuvasta, ja alkaa suoltaa siitä somessa ruokottomuuksia?

Osittain Marin-raivoa voi selittää nimettömien huutajien naisvihalla. Ei kuitenkaan kokonaan. Raivo osoittaa silti, miten tunteita herättävä voima kuvalla voi edelleenkin olla.

Niinistön suosion harmitteleminen on silti oudointa. Kaikki ihmiset tekevät virheitä, presidenttikin, eikä kai kukaan ole Niinistöäkään täydelliseksi väittänyt.

Silti luulisi, ettei ainakaan meitä toimittajia risoisi, jos ihmiset tykkäävät äänestämistään päättäjistä. Sehän on niin sanotusti normaalitila.

Joillain lääkäreillä oli aikoinaan tapana heittää läpällä, miten ”terve ihminen on vain sellainen jota ei ole tutkittu tarpeeksi”.

Toivottavasti kenelläkään mediantekijällä ei ole pakkomiellettä ajatella, että ”onnistunut presidentti on vain sellainen jonka toimia ei ole tutkittu tarpeeksi”.

Jos tällainen olisi, se kuvaisi vääristynyttä asennetta tutkivaan journalismiin. Vallanpitäjiä ei valvota henkilökohtaisten journalististen voittojen, päänahkojen ja alan kunniakirjojen saamista varten, vaan kansalaisten ja lukijoiden palvelemiseksi.

Jos presidentti – tai muuta poliittista ryhmää edustava pääministeri – on jossain asiassa toiminut hyvin, se pitää voida sanoa. Muuten ihminen on älyllisesti epärehellinen.

Politiikassa muutenkin tulee usein tilanteita, että ärsyttävä poliitikko hetkellisesti ohittaa maneerinsa ja tekee isoja tai pieniä hyviä tekoja.

Rasismilla ratsastanut Jussi Halla-aho on puhunut viisaita Ukrainan sodasta (vieläpä ukrainaksi ja venäjäksi). Änkyrävihreäksi moitittu Heidi Hautala uskalsi ennen muita käyttää Venäjän hirmuhallinnosta oikeita nimiä. Vanhoilliskonservatiivina pidetty ex-pääministeri Anneli Jäätteenmäki marssi viikonloppuna Lapuan Pride-kulkueessa.

Kiitosta pitää jakaa silloin, kun siihen on aihetta. Siitä syntyy politiikan tarvitsema sivistyneisyys, ehkä jopa ihmisyyskin.

Samoin kuin jotain fiilikseltään onnistunutta valokuvaa voi hyvin kehua – onnistuneena valokuvana. Vaikka siinä olisikin liian nuori, liian nätti, liian nainen tai liian ihan mitä tahansa oleva pääministeri, jonka politiikasta ei muuten piittaa.

Kuvan symboliarvon tai estetiikan tajuamisesta on vielä pitkä matka siihen, että alkaa palvoa kuvassa olevan ihmisen poliittisia linjauksia tai aatteita.

PS. Kannattaa muuten käydä katsomassa Tamminiemessä juuri avattu valokuvaaja Jussi Pohjakallion (1930-1990) näyttely nuoresta presidentti Kekkosesta. Siinä meillä oli valtiojohtaja, joka käytti lehtikuvaajia kuin nykyinfluensseri Instagramiaan, nahka- tai toppatakissa. Joka määritteli tarkasti, millaisia kuvia hänestä julkaistaan. Ja jonka kansansuosio oli ihan liian kova.