Nyttemmin 9.5. juhlitaan Venäjällä edelleen näyttävästi. Sama päivä on myös Eurooppa-päivä, jolloin muistutetaan rauhan ja yhtenäisyyden merkityksestä.

Kuulun siis siihen sukupolveen, joka on saanut kasvaa ja elää rauhan olosuhteissa koko tähänastisen elämäni. Se on historiallisessa perspektiivissä harvinaista. Totuus näyttää olevan, että sodat eivät katoa maailmasta. Tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa lienee käynnissä nelisenkymmentä sotaa tai konfliktia.

Tänä vuonna Venäjän aloittama barbaarimainen hyökkäyssota Ukrainaan on tuonut sodan lähemmäksi Suomea kuin koskaan ennen toisen maailmansodan jälkeen. Uutisvirta videoineen tuo sodan hävitykset ja kohtalot olohuoneisiimme päivittäin. Ukrainan sota on koskettanut tunteitamme syvästi. Spontaani auttamisen halu ja pakolaisten joustava vastaanotto on ollut merkille pantavaa.

Suomen NATO-hakemus yhdessä Ruotsin kanssa on suuri käännekohta maamme turvallisuuspoliittisessa ajattelussa. On huomionarvoista, että eduskunnan päätös asiassa oli lähes yksimielinen. Vain kahdeksan kansanedustajaa äänesti ratkaisua vastaan. On selvää, että tässäkään ratkaisussa ei ole vain hyviä puolia. Riskit on tunnistettava ja niihin varauduttava. On surullista, että rauhantilaa pitää vaalia voimakkaalla asevarustelulla.

Miksi soditaan? Miksi rauha ja hyvinvointi eivät kelpaa? Näin lapset kysyvät, mutta myös me aikuiset. Meidän pitäisi saada parempia vastauksia tähän kysymykseen. Kollektiivisen tason perustelut (uskonto, etnisyys, ideologia jne.) eivät kansainvälistyneessä maailmassa mene läpi enää entiseen malliin. Kansalaiset ovat jo tottuneet elämään moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Onko liian helppoa etsiä sodan selitystä valtiojohtajien persoonasta? Puhe näyttää kulkevan siihen suuntaan, että kunhan vain päästään Putinista niin Ukrainan sota loppuu. Hyökkäyssotien perussyy lienee enemmän Venäjän demokratiavajeessa, joka mahdollistaa despoottisen hallitsijan toimet nyt ja tulevaisuudessa. Ikävä kyllä.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja v. 1991-2003 Vaasasta.