Mitä ihmettä? – Remu&Hurriganesilta uusi albumi, keikkaa pukkaa!

image001
Remu&Hurriganesin uuden albumin kansi.

Perjantaina, marraskuun 18. päivä julkaistaan Remu & Hurriganesin uusi, englanninkielinen albumi Electric Play. Tätä ei ehkä ole osattu odottaa, mutta totta se on: Remu is back!

Ja millaisena legendaarinen 1970-luvun kansainvälisestikin menestynein suomalainen yhtye ja hänen solistinsa palaavat?  Sellaisena kuin se opittiin tuntemaan alun perin, 1970-luvun alussa: rockyhtyeenä, kertoivat juuri yhtyeen promoottorit.

Ihan tällaisena Remu Aaltosta ei ole kuultu koskaan. Tuntuu ja kuulostaa siltä, että Electric Play on nimensä veroinen albumi. Siihen kerrotaan ikuistetun paljon kokeneen, paljon nähneen ja paljon antaneen, mutta yhä voimissaan olevan rock-ikonin sähköinen leikki – Electric Play.

Vierailevina tähtinä albumilla esiintyvät Ile Kallio, kitara, Michael Monroe, huuliharppu & laulu, Tatu Mannberg, kitara ja Hannu Sormunen, kitara ja taustalaulu.

Niin albumilla kuin keikoillakin Remu & Hurriganes –kokoonpanon muodostavat Remu Aaltonen, laulu & lyömäsoittimet, Arska Rautajoki, rummut, Nipa Niilola, kitarat & taustalaulu, Antti Rautajoki, kitarat ja Jaska Ylä-Rautio, basso.

Levyn julkaisee pitkän linjan musiikkituottaja Hannu Sormusen uusi yhtiö Lasso Entertainment Oy ja se julkaistaan sekä CD:nä, digitaalisena että vinyylinä. Albumin ennakkomyynti alkaa perjantaina. Se julkaistaan CD-levynä ja diginä 18.11., ja LP-vinyylilevynä 2.12. Albumin nimibiisi Electric Play julkaistaan singlenä perjantaina.

Konevitsan kirkonkelloista Get Oniin – Love Recordsia juhlittiin yli kolmetuntisella konsertilla

Kuva: Kari Hulkko
Pelle Miljoona, Love Recordsin 50-vuotis juhlakonsertti, Kulttuuritalo 24.11.16
Suomi-punkin heimonvanhin Pelle Miljoonakin ehti avata levytysuransa Love Recordsin leivissä 1970-luvun lopussa. Kulttuuritalon konsertissa Pelle veti kimaran tuon kauden punk-klassikkoja Lasse Sakaran (oikealla) luotsaamanjuhlaorkesterin säestyksellä

Alussa harras, keskellä kunnioittava, lopussa  riehakas – suomalaisen populaarimusiikin historian kenties merkittävimmän vaikuttajan 50-vuotispäiviä vietettiin torstai-iltana  monessa hengessä.

Helsingin Kulttuuritalolla järjestetyt bileet olivat siis juhlakalunsa näköiset, sillä vuonna 1966 perustetun ja 1979 konkurssiin asetetun Love Recordsin taival oli myös moni-ilmeinen, vauhdikas ja yltiöpäisen ennakkoluuloton.

Kolme idealistista, musiikkibisneksen realiteeteillä itseään rasittamatonta miestä, Atte Blom, Otto Donner ja Christian Schwindt kokoontuivat loppusyksyllä 1966 Kivelän sairaalan tupakkahuoneenkin virkaa toimittaneessa toiletissa, ja päättivät perustaa levy-yhtiön. Ja nimenomaan julkaistakseen sellaista populaarimusiikkia, joka ei vakiintuneiden levy-yhtiöiden kautta esille päässyt. Poliittista laulua, kokeilevampaa jazzia, progressiivista rockia, uuden polven kansanmusiikkia ja lastenlauluja… niistä  Love Recordsin musiikillinen manifestaatio lähti kumpuamaan. Ensimmäinen lp-julkaisu oli 1966 lopussa ilmestynyt Kaj Chydeniuksen ”Lauluja”.

1960-luku oli vielä lämmittelyä, mutta heti 70-luvun alussa lähti iso pyörä pyörimään. Ennen vuosikymmenen lopulla koittanutta konkurssia Love Records ehti julkaista lähemmäs 400 albumia ja tajuttoman määrän singlejä päälle. Ruuhkaisimmat vuodet osuivat 1970-luvun puolivälin jälkeen, pelkästään 1976-77 yhtiö julkaisi satakunta pitkäsoittoa. Varsinaisia myyntivaltteja noina aikoina  olivat etenkin Hurriganes ja Juice eri kokoonpanoineen sekä  Rauli Badding Somerjoki Mikko Alatalo ja Freeman.

Pidäkkeetön tahti ja idealistinen kustannuspolitiikka kostautuivat aikanaan. Vaikka paljon tuli julkaistua hittejä, ilmestyi myös pinoittain albumeja, jotka myivät vain marginaalisesti. Myös oman studion rakentaminen osoittautui yhtiölle taloudellisesti liian raskaaksi investoinniksi, joten 1979 oli pakko pistää lappu luukulle.

Maarit, ja Sami Hurmerinta hurmaushommissa Love-konsertissa.

Maarit ja Sami Hurmerinta hurmaushommissa Love-konsertissa.

Ääripäiden kohtaamisia

Kulttuuritalon pitkälti yli kolme tuntia kestäneessä juhlakonsertissa ei konkurssin kipeistä muistoista ollut tietoakaan. Pääosassa oli se  musiikillisten raja-aitojen yli loikkiva idealismi, jonka perintö kantoi pitkälle sen jälkeen, kun Loven ovet oli suljettu. Kantaa yhä, sillä tämän ajan punkkarit, uusprogeilijat ja kaikki kokeilevimpiin suuntiin tähyävät soittoniekat voivat kiittää Love Recordsia siitä, että nämä musiikinlajit ovat koskaan ylipäätään saaneet jalansijaa tässä maassa ja sitä jalkaa vielä äänitemarkkinoiden oven väliin.

Kun Loven 13 vuotta kattavassa  julkaiskatalogissa ääripäät kohtasivat ihan surutta, niin samassa hengessä vedettiin juhlakonsertissakin. Avausbiisinä kitaristi Lasse Sakaran johtama, tätä konserttia varten koottu Rakkaus-orkesteri soitti Piirpauken klassikkosovituksen kansansävelmästä ”Konevitsan kirkonkellot” ja encoreksi bändi veti rumpalinsa Sami Kuoppamäen vaatimuksesta kaikkien aijojen suomalaiseksi rokkibiisiksi monesti äänestetyn Hurriganesin ”Get Onin”. Väliin mahtui lähes kaikkea, mitä Lovekin muinoin julkaisi, poliittisesta laulusta poppiin ja progesta punkkiin.

Harri Saksala esitti Eija Ahvon kanssa kimpassa Punaisen langan hitin Taisteilija.'

Harri Saksala esitti Eija Ahvon kanssa kimpassa Punaisen langan hitin Taisteilija.’

Illan makupaloja olivat muun muassa Sinikka Sokan vetäisemä taistolaiskauden manifesti ”Oppimisen ylistys”, Punainen Lanka -yhtyeessä  Lovelle yhdessä levyttäneiden Harri Saksalan ja Eija Ahvon ”Taistelija” (Paul Simonin The Boxer -klassikon coverointi), Pelle Miljoonan punk-kimara, Jukka Gustavsonin urkurevittelyt ja laulutulkinnat Wigwamin mestariteoksissa ”Losing Hold” ja ”Save My Money & Name” sekä Maaritin upeasti tulkitsema tribuutti katsomossa istuneelle Atte Blomille tämän sanoittamalla ”Laakson liljalla”. Loppuhuipennuksen tarjosi Pepe Willberg, jonka neljä lauluesitystä pistivät kylmät väreet kihelmöimään pitkin sellkäruotoa: ”Kuka kertoisi minulle”, ”Merimies” (Atte Blomin suomennos Procol Harumin uljaasta ”Salty Dogista”),  ”Sinua sinua rakastan” ja ”Raja”.

Pepe Willlberg päätti Loven juhlakonsertin unohtumattomasti.

Pepe Willlberg päätti Loven juhlakonsertin unohtumattomasti.

Monia unohtumattomia hetkieä on Love Records tarjonnut suomalaisille ylisukupolvisesti. Otto Donner, Chrisse Schwindt  ja monet heidän pinnalle nostamistaan artisteistakin ovat lähteneet jo yläkerran big bandiin, levy-yhtiökin kuopattu kauan sitten, mutta laulut ovat jääneet pystyyn – kuolematonta elokuvasuomennosta siteeratakseni.

Kulttuuritalon katsomon täyttivät joka tapauksessa enemmistönä yli kuusikymppiset, jokunen alle viisikymppinenkin oli sekaan eksynyt. Ehkä neljä.

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Lentävä hollantilainen harppaa kosketusetäisyydelle yleisöstään

Kuva: Heikki Tuuli
hollantilainen-12
Lentävä hollantilainen on modifioitu ja modernisoitu Kansallisoopperassa meriseikkailusta taiteilijakuvaukseksi. Päähenkilö (Johan Reuter) velloo nyt mielenmyrskyissä ja joutuu tarttumaan pulloonkin.

Vanhoihin, kestäviksi koettuihin oopperoihin kaivataan joskus sitä paljon puhuttua uutta ilmettä. Tarinan miljöön siirto nykyaikaan ja sisällön rukkaus on, jos ei välttämätöntä, niin ainakin luvallista. Mutta hanke onnahtaa monesti enemmän tai vähemmän. Riski on ollut liian iso, eväät riittämättömät.

Kasper Holtenin tulkinta Richard Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta välttää karikot. Merenkulkijatarina on vaihtunut taiteilijakuvaukseksi. Myrsky velloo ihmismielessä, haku, kaipuu ´kotisatamaa´ kohti on lakkaamaton. Mutta todellisuus toimii toisin: kodittomuus on elämän ja ammatin kirous ja elinehto.

OOPPERA

Suomen kansallisooppera

Richard Wagner: Lentävä hollantilainen

Libretto: Richard Wagner – Musiikinjohto John Fiore – Ohjaus Kasper Holten – Lavastus Philipp Fϋrhofer – Puvut Anja Vang Kragh – Valaistus Jesper Kongshaug – Videot Luke Halls – Koreografia Signe Fabricius – Kuoron valmennus Marco Ozbič ja Marge Mehilane – Rooleissa Johan Reuter, Camilla Nylund, Gregory Frank, Christian Juslin, Sari Nordqvist, Tuomas Katajala; Suomen kansallisoopperan orkesteri ja kuoro, tanssijat

Holtenin versiossa ihmissielun syväys ulottuu pohjakosketukseen asti, taiteilijakohtalon kuvaus on tuima, hiilenmusta. Näyttämön tapahtumat kohoavat ja syöksyvät hyökyjen lailla, päähenkilön mieli tempoilee kouristuksenomaisesti tarpeiden, toiveiden ja demonisten halujen puristuksessa.

Sanottavakin harppaa näyttämöltä rampin yli. Ihmiseen istutetun toiveikkuuden ja sielun myllerryksen voi tunnistaa myös tavikseksi itsensä luokitteleva lipunostaja.

Oopperoista usein tuttu tönkkö henkilöohjaus on poissa. Esitystä seuraa vailla myötähäpeää ja ällötyksen väreitä. Roolit irtoavat papereista ja kasvavat omiksi elämiksi.

Raskasliikkeinen näyttämökaruselli vie ja pyörittää

Lavastus, valot ja videot ovat kokonaisuus, joka palvelee sekin ohjaajan ajatusta. Näyttämö on kuin raskasliikkeinen karuselli, vie ja pyörittää, hakee, kadottaa ja palauttaa. Pelkistys ei ole kuivakkuutta vaan keino kirkastaa. Että ollaan pääsemässä näyttävistä kokeiluista, näkyy etenkin videoiden käsittelystä.

Ohjaaja on saanut orkesterinkin mukaansa. Syöksyhampain etenevä, merihirviön lailla kiitävä musiikki puistelee, puree ja ohuet kontrastisäikeet kimmeltävät kirkkaina omalla voimallaan.

Esityksen rajut ja notkeat tanssijat on valjastettu demonien rooleihin. Mies hikoaa naistensa kosketuksesta ja houkutuksista, ei pääse irti eikä päästä irti. Kuin tuuli vaihtuvat partnerit.

Kuoro yltää äänijänteittensä rajoille, tosin tenorit alkuvaiheessa oudon kuivuvin sävyin. Solistivalikoimassa on yksi kysymys. Bassoksi määritellyn Dalandin roolissa laulaa Gregory Frank, matalahko baritoni. Kun Hollantilaisen osassa (baritoni) on lujavartinen ja teräksikäs Johan Reuter, miesten äänet ovat turhan lähellä toisiaan. Hahmona Reuter on läpitunkevan todentuntuinen, Frank tarkoituksenmukaisen opportunistinen.

Camilla Nylund Sentana uskaltautuu hänkin syväsukeltamaan. Sopraano saavuttaa dramaattisimman iskunsa raskaan illan loppuvaiheissa. Hahmo kasvaa loppua kohti päätöskohtaukseen asti. Hieno huipennus ja taidonnäyte. Sari Nordqvist Maryna on sopivan omapäinen, tumma mezzosopraano kohdillaan.

Tenorit vetävät lavalle omat pitkät kortensa. Tuomas Katajalan (perämies) potentiaali ja jalo ja sitkas ääni hurmaavat. Christian Juslinin (Erik) kalskahteleva tenori on jopa rooliaan vaikuttavampi.

Orkesterin hehkuva tunnelataus kestää läpi pitkän illan, vilkas ja osaava kapellimestari John Fiore jaksaa uurastaa.

Oopperan uuden yleisön kosintamenojen jälkeen on ilo palata ns. peruskaman pariin. Sanottava(n) parannus.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Saara Aallolle taas superhehkutusta — ”Onko olemassa mitään, mitä et osaisi laulaa?”

Kuva: Lehtikuva

Kuuden parhaan joukossa Britannian X Factor -laulukilpailussa oleva Saara Aalto lauloi eilen Titanic-elokuvan tunnussävelmän My Heart Will Go On. Sen on esittänyt alun perin kanadalainen suuruus Celine Dion.

– Et koskaan petä meitä. Onko olemassa mitään, mitä et osaisi laulaa? Onnistut aina ja näytät mahtavalta, tuomari Louis Walsh kehui Aaltoa.

Tuomari Nicole Scherzinger taas luonnehti Aaltoa kauniiksi suomalaiseksi keijukaisprinsessaksi ja upeaksi laulajaksi.

Aallon mentorina toiminut Black Sabbath -yhtyeen keulahahmo Ozzy Osbournen puoliso, tosi-tv-kasvo Sharon Osbourne kertoi olevansa ylpeä Aallosta.

– Rakastan kaikkien näiden puolien näkemistä sinussa. Tulin kananlihalle, kun lauloit. Olen todella ylpeä sinusta, Osbourne sanoi.

Myös tiukkana tuomarina tunnettu ohjelman isä Simon Cowell piti Aallon esityksestä.

– Tällaisen laulun esittäminen on vaikeaa, mutta onnistuit hyvin. En kuitenkaan pitänyt asuvalinnastasi, Cowell sanoi.

Aalto itse kommentoi esitystään Twitterissä seuraavasti:

– Kiitos todella paljon, rakastin laulua, pukua ja järjestelyjä. Nyt on aika äänestää ja auttaa minua suoriutumaan ensi viikosta!

Britannian X Factorin voitosta kisaa tällä hetkellä enää kuusi esiintyjää, joista yksi on ryhmä. Viikon teemana on elokuvamusiikki.

Aallon jatko kilpailussa selviää sunnuntain tuloslähetyksessä. Suomen tv:ssä ohjelma näytetään kahden viikon viiveellä.

Voittaja valitaan joulukuussa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kisällilaulujen keruukampanja etenee huippuvaudissa

Kuva: Jari Soini
veerkkoon-juttari1
Lauluyhtye Ajantaju esitti Juttutuvassa uutta ja vanhaa kisällilauluperintöä. Äärimmäisenä vasemmalla bassoa pompottelee kisällilaulukeruun ykköspuuhamies Tipi Tuovinen.

Työväen Sivistysliitto tarjosi tarjosi torstai-iltana rempseän prolehenkiset bileet duunaripyhättö Juttutuvassa. Lavalta tykitettiin toinen toistaan tuimempia eri aikakausien laulullisia taisteluviestejä. Kuultujen laulujen aikajana ylsi pitkälti yli sadan vuoden takaa tänä vuonna syntyneeseen, ennen esittämättämään moderniin kisällilauluun.

Liikkeellä oltiin ylevin motiivein, sillä tilaisuuden perimmäinen tarkoitus oli promota TSL:n viime heinäkuun lopulla käynnistämää kisällilaulujen keruuhanketta.

Kampanja on purrut hyvin. Kun virallisesta startista on kulunut vajaa neljä kuukautta, lasketaan kokoon saadun aineiston määrä tietoteknisissä mittayksiköissä jo gigatavuina.

– En ole laskenut kertyneitä lauluja vielä kappalemääräisesti, kyllä niitä varmaan ainakin 1 500 on koossa, enimmillään ehkä jo kolme tuhattakin, kertoi Juttutuvan illassa useammassakin kokoonpanossa itsekin musisoinut hankkeen primus motor Tipi Tuovinen.

Todella hyvässä vauhdissa ollaan, sillä hankkeen suojelija, pitkään sekä työväenliikkeen että musiikin piirissä monitahoisesti vaikuttanut Matti Ahde kertoi tavoittena olevan, että vuoteen 2019 mennessä talteen ja arkistoihin olisi saatu 5 000-6 000 laulua.

Tämä otsikolla ”Työväenkulttuuri talteen ja eläväksi” toteutettava hanke tulee kytkeytymään myös luontevasti osaksi tulevia merkkivuosia. Vuoden 2017 itsenäisyysjuhlavuotta seuraa kansalaissodan 100-vuotismuistovuosi, ja vuonna 2019 TSL puolestaan saa sata vuotta täyteen.

– Ja vielä 2020 on  juhlavuosi, sillä vuonna 1920 Rajamäen Pojat -ryhmä esitti ensimmäisenä kisällilauluja, kertoi Matti Ahde.

Tuleville vuosillekin riittää siis yllin kyllin motiiveja koluta vielä kerran isovanhempien jäämistöt läpi. Jollain kellastuneella paperiarkilla saattaa olla vaikka Reino Helismaan tai Veikko Lavin rustaama kisällilaulu – sellaisia keruussa on näet  jo löytynyt.

Keruun kohteena on nimenomaan sodanjälkeinen kisällilauluperinne. Sotaa edeltävien vuosikymmmenten työväenlauluthan saatiin kasaan jo 1970-luvun lopulla toteutetussa keruuhankkeessa, jota koordinoivat edesmennyt työväenlaulukulttuurin merkkimies Ilpo Saunio ja, totta kai silloinkin, Tipi Tuovinen.

Harvinaista herkkua: Kuularuiskulaulu ja Palefacen kantaesitys

Juttutuvan illan musiikkianti käsitti kisälli- ja työväenlauluja  monelta vuosikymmeneltä. Vanhimmasta päästä olivat Jussi Raittisen rouheasti vetäisemä ”Perustuslaillisten riemumarssi”, jonka hän esitti myös 1970-luvun alussa julkaistulla klassikko-lp:llä ”Työväen lauluja”. Jussin toinen biisi olikin sitten samoihin aikoihin julkaistulta ”sisarlevyltä” ”Talonpoikaisarmeijan lauluja”: ”’Kuularuiskulaulua” ei taatusti ole monta kertaa Juttarissa livenä esitetty.

Uudempaa kisällilaulukulttuuria illassa edustivat muun muassa lauluyhtye Ajantaju ja Tuutin työläiset sekä tyylikäs ja perinnetietoinen herrakööri Tikkurilan kisällit.

Illan kohokohta oli työväenlaulajain uusinta polvea edustavan Palefacen veto, jossa  kuultiin jopa kantaesitys: ”Laulu veropakolaisuudesta” on Palefacen Jörn Donnerin tulevaan elokuvaan ”Perkele – uusia kuvia Suomesta” kirjoittama pilkkaviisu, joka ilkkui niin ”Rolexander” Stubbille, Ruotsiin paenneelle Wahlroosille kuin muillekin hallintarekisterihenkilöille. Sitä ei ennen torstaita ollut vielä koskaan kuultu livenä – ensiesitys upposi väkeen voimalla. Samoin Mikko Perkoilan mainiolta työväenlaulualbumilta ”Punikin kirjelaatikko” lainattu nimikappale, joka kesti toistakymmentä minuuttia ja kolmattakymmentä säkeistöllistä. Näin se lähti ”Tässäkin ois tarjolla yks iloinen pätkä / arkkiveisun tehnyt eräs punikki ja jätkä / tästä tykkää Rangelli ja lammassilmä-Tanneri / Mannerheimi, Ryti sekä Walldeeni”.

Armollisesti Paleface laulatti yhteislauluna reilut 20 kertaa vain kertosäkeistön viimeisen säkeen, Väinö Tanner -piikki olisikin saattanut takertua demarivetoiselta yleisöltä kurkkuun.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Huippulöytö kisällilaulukeruussa – ehtaa Helismaata kaivautui päivänvaloon

Kuva: Jari Soini
verkkoon-helismaa
Markku Helismaa kävi katsomassa TSL:n kisällilaulujen keruukampanjan myötä löytyneitä, isänsä Reinoin kirjoittamia kisällilaulutekstejä, ja totesi ne aidoiksi. Keruukampanjan suojelija Matti Ahde on erityisen ilahtunut juuri tästä löydöstä.

”Tupajumit potki Veikon poppoostaan,

mutt’ei Veikko ollut siitä huolissaan.

Hylkäs Arvon, jätti Vienon,

puolueen hän rusnas hienon,

jolla kohentaa voi omaa arvoaan.

 

Singin hai jai juppi juppi jai

oli arki taikka sunnuntai,

Veikko talonpoikiin vetoo

jotta Vienon mieltä etoo –

singing hai jai juppi juppi jai.”

 

Tunnistatteko laulun henkilöt ja tapahtuman?

Suomalaisen poliittisen populismin alkujuurillahan siinä ollaan; Veikko Vennamo on juuri lähtenyt Maalaisliitosta ovet paukkuen riitaannuttueen niin puolueen puheenjohtaja Vieno J. Sukselaisen kuin puoluesihteeri Arvo Korsimonkin kanssa – presidentiksi nousseesta Urho Kekkosesta puhumattakaan. Eletään vuoden 1958 tienoota.

Laulu kulkee tutulla ”Jos mä kuolen vanhan piippuni sä saat…” -laulun sävelellä. Samaista viisua käytti sanoittajamestari Reino Helismaa musiikillisena perustana myös muutamassa muussakin riimittelemässään kisällilaulussa, joita hän teki muun muassa Kulosaaren Kisällittärille.

Hiljattain näitä viittä vaille kadonneita lauluja löytyi kokonainen nippu, kiitos Työväen Sivistysliiton viime kesänä käynnistämän sodanjälkeisten kisällilaulujen keruuhankkeen.

Pienten puolella herroja vastaan

Reino Helismaa (1913–1965) oli nopea mies kirjainten kanssa. Ennen päätoimiseksi laulunikkariksi ryhtymistään hän työskenteli kirjaltajana eli konelatojana kirjapainossa ja oli siinä hommassa kuulemma Suomen nopein.

Nopean maineessa hän oli myös laulujen sanoittajana – ei kai kankealla kädellä ja takkuilevalla ajatuksenjuoksulla olisi pystynyt sanoittamaan noin 5 500 laulua, jotka hänen kynästään lähti vajaan 20 vuoden aikana. ”Repen” poika Markku Helismaa kertoo, että isän periaatteena oli, että ”sen kirjoitin minkä kirjoitin”.

– Ei hän katsonut tarpeelliseksi ruveta tekstiään viilailemaan sen jälkeen, kun oli sen paperille saanut. Hän sitä paitsi kirjoitti lauluja niin paljon, ettei niiden uudestaan ja uudestaan lukemiseen ollut aikaa.

Repen aisapari Toivo Kärki kyllä saattoi joskus korjailla tekstejä jonkin verran ja toimia sensorinakin. Aika 1950-luvulla oli sellainen, että mistä tahansa ei passannut kirjoittaa. Uskonto, politiikka ja viina olivat tabuaiheita.

Radiotoimittajana ja mainosalalla oman työuransa tehnyt Markku Helismaa korostaa, että hänen isänsä ei koskaan sitoutunut puolueisiin, mutta seurasi politiikkaa seurasi laajasti siinä missä muitakin ajankohtaisasioita, urheilua eritoten. Reino Helismaa olikin intohimoinen radionkuuntelija ja sanomalehtien lukija.

– Isän Lahdessa asunut Impi-sisko oli lehtiasiamies, ja isä sekä Kärki olivat varmasti hänen parhaat asiakkaansa. Meillekin tulivat kaikki merkittävät päivälehdet kansandemokraattien Kansan Uutisista kokoomuksen Uuteen Suomeen.

– Tekstejä isä kirjoitti mille vaan puolueelle, joilla oli rahaa, naurahataa Markku Helismaa. – Isä oli tavallisen ihmisen puolella ja herroja vastaan. Hän osasi piikittellä lauluissaan tasaisesti joka suuntaan. 1950-luvun alussa hän kirjoitti Punaisen Myllyn revyisiin poliittisia päivän hupailuja, joissa irvailtiin erityisesti Maalaisliitolle, mutta he antoivat siihen paljon aihetta.

Tekstejä esiin  tasaisin väliajoin

Ennen Topi Kärjen leipiin lähtemistään Helismaa ehti 1940-luvun lopulla työskennellä tovin myös Janne Hakulisen perustamassa demarivetoisessa Työväen Ohjelmapalvelussa. Se välitti esiintyjiä kaikenlaisiin työväenjuhliin, ja Helismaa paitsi esiintyi itse, kirjoitti muun muassa revyytekstejä ja kisällilauluja ohjelmaryhmien tarpeisiin. Näissäkin hommissa Helismaa pitäytyi sosialidemokraattisesta puolueesta irti.

Myös laulut kisälliryhmille syntyivät tarttumalla aikailematta ajan ilmiöihin. Juuri Kulosaaren Kisällittärille Reino Helismaa kirjoitti lauluja siksi, että siihen porukkaan kuului hänen siskontyttärensä.

Kisällittäriä oli myös työväenlaulukulttuurille 50-luvulla merkittävän panoksensa antanut Rauha Jalava, jonka perikunnalta nämä Helismaan tekstit saatiin päivänvaloon TSL:n keruuhankkeen herättelemänä.

Markku Helismaa sanoo, että julkisuudelta piiloon jääneitä Repen tekstejä löytyy yhä yllätävänkin usein.

– Topin poika Kalervo Kärki pitää niistä arkistoa, ja saan häneltä katsottavakseni tekstejä suurin piirtein kerran kuussa. Isähän kirjoitti hyvin paljon niin sanottuja kertakäyttötekstejä esimerkiksi kuntien ja yhdistysten pyynnöstä, ja niitä kaivautuu esiin tasaisin väliajoin.

Keskustelua aiheesta