Ja jos ollaan tarkkoja, se on oikeastaan yhteiskunnan ainoa mahdollinen muoto. Jotta ihmiset kykenevät toimimaan yhdessä, jostakin täytyy olla sovittu.

Sopimus ei tarkoita vain, että sopimusosapuolten on tarkoitus saada jotakin yhdessä aikaan vaan myös uskoa ja luottamusta siihen, että sopimus pidetään.

Vähemmän puhutaan siitä, että kaikki sopiminen myös rajoittaa osapuolten vapautta ja suvereniteettia, itsemääräämisoikeutta. Erityisen selvää tämä on valtioiden välisissä sopimussuhteissa. Sama ahneus, pelko, kauhu ja toivo, jotka ajavat ihmisiä tekemään sopimuksia, on kuitenkin valtiosopimustenkin motiivina.

PRESIDENTTI Sauli Niinistö puhui usein sopimusperäisen kansainvälisen järjestyksen puolesta. Niinistö on taustaltaan juristi, mikä selittää osin asiaa, ja paasikiviläinen, mikä selittää ajatuksen sopimuksista pienen valtion turvana.

On sitäkin mielenkiintoisempaa, että hänen seuraajansa Alexander ”Arvopohjainen realismi” Stubb ei Googlen mukaan yhdisty sanaan sopimusperäinen yhden ainutta kertaa. Viikon sisään siitä, kun Stubb syntyi, täytti Suomen tuolloin keskeisin valtiosopimus, Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa, tasan 20 vuotta.

Juhlatilaisuudessa tuolloinen pääministeri ja myöhempi Niinistön ja Stubbin edeltäjä Mauno Koivisto lausui: ”YYA-sopimus on toiminut 20 vuoden ajan hyvän naapuruuden peruskirjana.”

Kaikki tiesivät, että YYA-sopimus on solmittu siksi, että sitä ei tarvitsisi käyttää eli Suomen ryhtyä yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa torjumaan Saksan uhkaa.

Vaikka YYA-sopimus olikin oma, itsenäinen paperinsa ja poikkesi muun Itä-Euroopan vastaavista sopimuksista eduksemme, se oli tavallaan suoraa jatkoa Moskovan rauhansopimukselle 1940 – ”välirauha” – sekä maailmansodan jälkeiselle Pariisin rauhansopimukselle.

Mutta ei YYA jumalansanaa ollut vaan ihmisten solmima sopimus. Kun Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov ehdotti sopimukseen vedoten yhteisiä sotaharjoituksia Suomelle, silloinen presidentti Kekkonen neuvotteli tulokseksi, että jospas ei kuitenkaan. Hyvä sopimus jousti sopivasti siis.

SIIHEN nähden, että sopimusperäisyyteen vannominen ei taida olla kovassa kurssissa nykyään, Suomi on pyrkinyt solmimaan puolustuksellisia valtiosopimuksia toinen toisensa päälle. On Nato-jäsenyyttä, JEF-liittoutumaa, Ruotsin kanssa on allekirjoitettu yhteisymmärryspöytäkirja.

Mutta juuri sodan ja rauhan kysymyksissä historia on osoittanut, että yhteistyö- ja liittoutumissopimukset voivat muuttua paperinpaloiksi hujauksessa.

Kun Molotov ja Ribbentropp allekirjoittivat yhteisen sotilassopimuksen elokuussa 1939, kaksi päivää sen jälkeen Iso-Britannia ja Puola allekirjoittivat sopimuksen, jossa britit lupasivat puolustaa Puolaa, jos Saksa hyökkäisi sinne.

Britannia ei rynnännyt Puolan avuksi, joten toisen maailmansodan loppuvuosina Neuvostoliittokin ennätti miehittää Puolan, ja Puolan jääminen Kremlin valtapiiriin perustui puolestaan Yhdysvaltain ja Britannian sopimisesta asiasta Neuvostoliiton kanssa Jaltassa.

Kolme vuosikymmentä sitten eli 1994 solmittiin sopimus ydinaseiden poistamisesta Ukrainasta. Osana sitä Ukraina sai turvatakuut sellaisilta sotilasmahdeilta kuin Venäjä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Siis Suomen entinen sopimuskumppani sekä kaksi nykyistä moninkertaista turvallisuuspoliittista sopimuskumppaniamme.

Natoon ovat jäsenvaltiot vedonneet sen 75-vuotisen olemassaolon ajan yhden ainoan kerran eli USA vuoden 2011 terroristi-iskun jälkeen, jossa siinäkään ei ollut kyse perinteisestä hyökkäyksestä, sodasta tai vihollisvaltiosta.

Toisin sanoen meillä ei ole mitään faktatietoa siitä, mitä hurraahenkisimmät villinnyt artikla 5 (jäsenvaltiot on velvoitettu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsentä tarpeelliseksi katsomallaan tavalla) käytännössä tarkoittaa missäkin tapauksessa.

Ja USA, Ranska sekä Britannia löytyvät viimeisten sadan vuoden aikana useimmiten sanansa syöneiden puolustussopimusten allekirjoittajavaltioiden listan kärkipäästä.

Mikä älköön silti estäkö luottamasta ja solmimasta uusia sopimuksia, mutta kannattaa pitää hieman kotivaraa hyvässä rasvassa samaan aikaan. Ja ihan kaikkea energiaa ei kannata laittaa allekirjoituksista intoiluun.

HYVÄ sopimus on sen verran väljä, ettei sitä tarvitse heti neuvotella uusiksi, vaan tulkinnanvaraa riittää. Kokeneet sopimusneuvottelijat tietävät, että neuvotteleminen ei pääty sopimuksen tekoon.

Sopimusten muuttaminen edellyttää molemminpuolista tahtoa, ja usein sellaista löytyykin.

Sopimuskulttuurin muuttaminen taas on tyypillisesti toispuoleista, mistä hyvä esimerkki on työmarkkinakulttuuri.

Se osapuoli, joka lähtee muuttamaan kulttuuria, ottaa riskin, että toinen osapuoli alkaa sanoa irti sellaisiakin sopimuksia, jotka ovat toimineet pääasiassa hyvin. Työmarkkinaneuvotteluista ennustetaan vaikeita, mutta erityisen vaikeita niistä tekevät tällä kierroksella juuri nämä fundamentit.

On sitäkin merkillepantavampaa, että vaikka keskitettyjen ratkaisujen tupo-kulttuurista on luovuttu jo neljännesvuosisata sitten, koronan jälkeinen valtakunnan nosto jaloilleen tehtiin yhteen hiileen puhaltamalla. Ensin kansa pihtasi kulutustaan – kun ei päässyt matkoille, huveihin eikä kapakoihin – ja kansantalouden tilinpidon mukaan kotitalouksien säästöt kasvoivat 15 miljardia.

Kun portit jälleen avattiin, patoutunut kulutuskysyntä purkautui hintojen nousuun (kaikkialla länsimaissa), mutta inflaatiokierteen hillitsemiseksi palkkaratkaisut tehtiin kohentamatta työntekijöiden ostovoimaa.

SOPIMUSVIIDAKON kasvaessa kyse ei ole pelkästä uhasta vaan yhtä lailla mahdollisuuksista. Paljon on kiinni siitä, onko halua ymmärtää toisen osapuolen tarpeita. Pari vuotta sitten suomalaiset työnantajat kiitettävästi pitivät osaavan työvoimansa töissä tappioiden teon uhallakin. Työntekijät tulivat puolestaan maltillisella palkkaratkaisulla vastaan.

Ei sellainen Suomi voi olla yhtäkkiä kadonnut, vaikka eduskunta­enemmistö olisi muutamien vaalipiirien viimeisten paikkojen tuhansilla äänillä vaihtunutkin. Ainakin haluaisin luottaa tähän. Ja luottamisesta sopimuskulttuurissa viime kädessä on kyse.

Vain ja ainoastaan.