Hakasalmen huvilassa Helsingissä on meneillään näyttely, jossa on Donnerin ottamia valokuvia vuosien 1951-1968 reportaasimatkoiltaan.

Valokuvat osoittavat, että Donnerilla riitti näkemystä myös satunnaisten hetkien ikuistajana. Kuvia on samalla kiehtovaa katsella myös vähän toisesta kulmasta, elokuvallisemmasta perspektiivistä. Donner oli etenkin nuoruudessaan intohimoinen elokuvien katselija ja jo tekijäkin, mutta ennen kaikkea elokuvakriitikko ja -esseisti.

Jörn väkijoukossa Colombossa, nykyisen Sri Lankan pääkaupungissa 1957.

Tuokio Kapkaupungissa 1968.

Hän kuului siihen sodanjälkeiseen aktiivisukupolveen, joka suoralta kädeltä todisti ja oli itsekin osaltaan ajamassa etenkin eurooppalaisen elokuvan nousua suurten taiteenlajien joukkoon, jossa se nyt viime vuosikymmeninä on taas kovasti hakenut paikkaansa.

ESILLÄ OLEVISTA valokuvista ei löydy erityisen suoria viitteitä Donnerin suureen esikuvaan Ingmar Bergmaniin. Vaikuttaa siltä, että Bergmanin estetiikka puhutteli Donnerissa jotain muuta, ehkä perinjuurisempaa puolta kuin mitä hän koki matkustaessaan.

Yksi selvä mielleyhtymä tulee kuitenkin Bergmanin vuoden 1966 elokuvaan Persona – naisen naamio. Saman vuoden valokuvassa Donnerin kohteena on hänen rakastettunsa, näyttelijä Harriet Andersson, joka lepää kuvaustauolla ilmeisesti auton takapenkillä. Kahdessa kuvassa on nopeasti vangitsevaa, enemmän kysyvää kuin vastaavaa tehoa. Vaikka otoksista havvaitsee Donnerin välittömän kiintymyksen kohteeseensa, väsyneen Harrietin ilmeisen epämukava nukkumapaikka ja -asento ja häntä ympäröiviä pintoja hallitseva keinotekoisuus luovat myös vaikutelman modernin ihmisen ahtaasta funktiosta, jota ei pääse pakoon.

Eräs toinen suuri ohjaaja monista näyttelyn kuvista nousee vahvasti mieleen: italialainen Luchino Visconti.

Donnerin elokuvakirjoituksista julkaistiin 1985 Risto Hannulan toimittama teos Viettelysten aika, jonka sivuilla Viscontiin viitattiin ohjaajista kolmanneksi eniten, Bergmanin ja Michelangelo Antonionin jälkeen, vaikka hänen elokuvistaan olikin käsittelyssä vain yksi.

Näyttelyssä on esillä 9.1.1955 päivätty, suorastaan liikuttava kirje Viscontille. Donner kertoo olleensa se suomalainen, joka vieraili Meidän naisemme -elokuvaan (1953) kuuluvan episodin kuvauksissa ja pyytää Viscontilta kirjoitusta elokuvakerhoesitykseen.

Kun Visconti oli tunnettu marxilaisena aristokraattina, joka kuvasi sekä alhaisia että ylhäisiä elämänpiirejä miltei dokumentaarisella otteella, ja samalla raaputti niiden pintaa psyykkisellä pensselillään, samansukuista otetta voi löytää Donnerin kuvista, joissa hän sukkuloi sujuvasti ja uteliaasti niin köyhälistön keskellä kuin seurapiirien seassa.

Wienin valtionoopperan tanssiaisissa 1959 otettu kuva ennakoi kiehtovasti Tiikerikissaa (1963) ja sen huimaavaa tanssiaisjaksoa. Kuvassa nainen istuu tyhjän salinlaidan pöydässä omissa oloissaan katsellen sivulle. Hänen selkänsä takaa oviensuusta avautuu kapea näkymä toiseen saliin, kattokruunun alaiseen väenpaljouteen, jossa joko tanssitaan tai sitten seurataan toisten tanssia. Juhlatunnelmasta vetäytynyt yksityisyys täyttää arvoituksellisesti tilan Donnerin kuvassa.

Budapestissa 1961 otetussa kuvassa nainen pitelee vastasyntynyttä vauvaa avoimessa ikkunassa, josta he katselevat yhdessä alas. Pinnalta levollisessa kuvassa on häivähdys holtitonta vaaran tuntua, niin lähellä vauva on ikkunalautaa, mutta samalla korostuu varmuus naisen tukevasta, suojaavasta otteesta. Yksinkertaisen puhutteleva kuva tuo elävästi mieleen Viscontin viimeisen puhtaasti neorealistisen elokuvan Bellissiman (1951), jossa Anna Magnani näytteli roomalaisen köyhälistökorttelin matriarkkaa.

Myös jo mainitun toisen italialaismestarin, Antonionin, ja hänen kumouksellisen eksistentialisminsa, vaikutuksen aistii vahvasti näyttelyssä. Rio de Janeroissa 1968 Donner on kuvannut korkealta rantaviivan ja sen edustalta kaksi yksinäistä kuljeksijaa ja yhden yhtä ”yksinäisen” auton, kaikki toisiaan lähellä, mutta samalla kaukana, irrallaan toisistaan. Lähemmäs ikonista antonionilaisvisiota ei juuri valokuvaten yllä.

VÄISTÄMÄTTÄ TULEE mieleen, että valokuvissaan Donner onnistui pääsemään ehkä paremmin kiinni omiin elokuvallisiin ihanteisiinsa kuin lopulta omissa elokuvissaan.

Erityislaatuinen, Berliinissä 1959 otettu kuva jää näyttelystä kuitenkin vahvimmin mieleen. Sen oikealla etualalla karismaattinen, mutta kuvauksellisuudestaan kenties autuaan tietämätön nuori tyttö katsoo kameraan takanaan vanhempien ihmisten epämääräinen joukkio. Kuva tuo asetelmaltaan ja sävyltään erikoisesti mieleen kuin jonkin 1930-luvun Hollywoodin Shirley Temple -elokuvan huolitellut lavastukset ja puvustukset, perinteisen elokuvallisen käsityön pieteetillä luoman, tuolloin jo varsin kadotetun mustavalkoisen yhteiskunnan illuusion, joka Donnerille mitä todennäköisimmin oli tuttu jo lapsuutensa elokuvateattereista.

Tien päällä, ruotsalaisrekkarein vuonna 1963.