Useimmiten heitä syytettiin avunannosta valtiopetokseen, joitakin jopa valtio- ja maanpetoksesta, selviää valtiotieteen maisteri, tietokirjailija Tuulikki Pekkalaisen valmisteilla olevasta oikeushistorian väitöskirjatutkimuksesta.

Näistä lapsista yli 60 prosenttia vapautettiin, mutta vajaat 30 prosenttia sai ehdollisia vankeus- tai kuritushuonetuomioita.

– Oli Suomen rikoslain vastaista, että lapsia kohdeltiin näin. Kun näistä asioista ei ole uskallettu puhua, niiden selvittely on venynyt näin pitkälle eikä kaikkea enää saada selville, Pekkalainen sanoo.

Koska lapsi-ikäisiä eli alle 15-vuotiaita lapsia ei olisi Suomen rikoslain mukaan saanut näin tuomita, Pekkalainen esittää kaikkien näiden lasten syytteiden ja tuomioiden purkua.

Vapauttamismääräystä ei aina huomioitu

Rikosoikeudellisesti vasta 15-vuotiaat olivat tuolloin ja ovat nytkin vastuussa teoistaan. Valloitettujen alueiden turvaamisosasto (VATO) piti myös 15-vuotiaita lapsina, ja tätä osoittaa Pekkalaisen mukaan se, että VATO vaati sotavankilaitosta vapauttamaan nämäkin lapset vankileireiltä.

– Ensin mietin, tarkoittiko linjaus sitä, että 15-vuotiaat haluttiin odottamaan tuomiota. Mutta sitten käsitin, että kyse oli selväsanaisesta vapauttamismääräyksestä.

Määräyksestä huolimatta kaikkia lapsia ei kuitenkaan päästetty pois vankileireiltä. Viimeinen vapauttamismääräys annettiin 15. heinäkuuta 1918, mutta sen jälkeenkin vapautettaviksi määrättyjä lapsia kuoli Pekkalaisen mukaan vankileireillä 37.

Etenkin eräs tapaus on jäänyt Pekkalaisen mieleen. Viimeinen vapauttamismääräys oli mennyt myös Haminan vankileirille, jossa oli ollut 14-vuotiaana punakaartiin liittynyt poika. Hänet oli kuitenkin jo siirretty Tammisaareen, mutta merkitty Haminan vankileirillä vapautetuksi.

– Vapauttaminen tarkoitti yksinkertaisesti vain sitä, että poika siirrettiin Tammisaaren vankileirille. Hän sai elokuun alussa valtiorikosoikeudessa ehdollisen kuritushuonetuomion. Poika kuoli viikko ehdolliseen vapauteen pääsyn jälkeen nälkään.

Pekkalaisen mielestä tämän pojan kohdalla sekä syyte että tuomio pitäisi peruuttaa post mortem eli kuoleman jälkeen.

Pekkalaisella ei ole tarkkaa tietoa, kuinka kauan lapset joutuivat virumaan vankileireillä.

– Osa pääsi hyvinkin nopeasti kotiutumaan, osa oli suojeluskuntien tarkkailtavana ja osa määrätty pakkotöihin. Vähemmän vaarallisiksi merkityt laskettiin helpommin kotiin odottamaan tuomiota.

Lasten asema sekä vankileireillä että valtiorikosoikeudessa oli Pekkalaisen mukaan turvaton. Usein ei esimerkiksi otettu huomioon, miten lapsi oli punakaartiin joutunut. Syynä saattoi nimittäin olla nälkä tai kaartin lupaama palkka.

Lisäksi lapset joutuivat kuulusteluissa vastaamaan samoihin kysymyksiin kuin aikuiset. Heiltä haluttiin vastauksia esimerkiksi siihen, koska paikkakunnan punakaarti oli perustettu ja ketkä olivat sen perustajajäseniä, milloin lapsi itse oli liittynyt punakaartiin ja mikä hänen asemansa siinä oli ollut sekä oliko hän saanut palkkaa.

Jotkut lapset joutuivat kuulustelijan eteen kahdesti. Aluksi heitä tenttasi kenttäoikeuden kuulustelija ja toukokuun loppupuolelta alkaen valtiorikosoikeusprosessin kuulustelija. Kaikki kuulustelijat eivät olleet lakimiehiä, eikä lapsilla ollut oikeudessa oikeusavustajaa.

– Yhdessä löytämässäni tapauksessa isä oli pojan mukana oikeudenistunnossa, mutta ei hänkään mikään oikeusavustaja ollut, Pekkalainen sanoo.

Valtiorikosoikeuden osastoja toimi eri paikkakunnilla kaikkiaan 141. Oikeusprosessi lasten kohdalla kesti yleisesti 4–5 kuukautta.

Pekkalaisen mukaan alle 15-vuotiaiden joutumisessa vankileireille ja valtiorikosoikeuteen on nähtävissä etenkin välinpitämättömyyttä.

– Näen tässä myös poliittisen puhdistuksen piirteitä, Pekkalainen sanoo.

Pitkään tutkijatkin luulivat, että vankileireillä olisi ollut alle 200 lasta, mutta Pekkalainen on löytänyt vankileirien vankiluetteloista kaikkiaan liki 1 500 alle 16-vuotiasta. Täysin varmoja tilastoja ei Pekkalaisen mukaan yksikään tutkija voi antaa.

Oikeusprosessissa lapsia kohdeltiin tavallaan aikuisina. Tämä johtuu Pekkalaisen mukaan siitä, että yhteiskunnassa lapsilla ei tuolloin ollut erityisasemaa eikä nykynormein lapsuuttakaan.

– He olivat suoraan sanoen perheidensä osaelättäjiä. Jo 12-vuotiaana oli varsin yleistä olla tehdastöissä. Tytöt saattoivat olla jo alle kymmenvuotiaina piikoina ja lapsenhoitajina. Ei heitä kohdeltu lapsina. Nuorin vankileirien vankiluetteloista löytämäni selvästi merkitty lapsi oli Kuopion vankileirillä ollut 5-vuotias puuseppä.

Lähes kaikilla valtiorikosoikeuteen joutuneillakin lapsilla oli jo ammattinimike. Joukossa oli muun muassa tehtaan työmiehiä, sekatyömiehiä ja palvelijoita. Jos lapsella ei ollut merkintää ammatista, kirjattiin hänen tekevän esimerkiksi töitä kotona tai isän apuna.

Nuorin valtiorikosoikeudessa syytetyistä oli 10-vuotiaana punakaartiin liittynyt Erkki, orpo sanomalehtien myyjä. Häntä syytettiin avunannosta valtiopetokseen ja ehdotettiin kuritettavaksi. Erkki vapautettiin.

Pekkalainen on jo aiemmin kirjoittanut kolme vuoteen 1918 liittyvää historiateosta. Edellinen teos Lapset sodassa 1918 ilmestyi viisi vuotta sitten. Nyt hänellä on väitöstutkimuksen lisäksi työn alla tutkimus vuoden 1918 lapsivankien myöhemmistä kohtaloista. Tätä varten hän toivoo yhteydenottoja näiden omaisilta.

STT–Eeva Nikkilä-Kiipula