Ne ovat elämässä eteen tulevia tilanteita, kriisejä joilla on merkittävä, usein kielteinen vaikutus ihmisen elämään. Minut kohtasi noista kuudesta vajaa vuosi sitten kaksi: eläkkeelle jäänti ja vakava sairastuminen.

Seitsemäntoista vuotta kestänyt rupeama erilaisissa ja kiinnostavissa tehtävissä SAK:ssa loppui 1.9.2018 alkaen. Noista vuosista kuusitoista sain olla SAK:n johtoryhmän jäsen, mikä avasi aivan ainutlaatuiset mahdollisuudet yhteiskunnallisen kehityksen seuraamiseen ja vaikuttamiseen.

Yhtäkkiä se kaikki loppui. Havaitsin viimeistään silloin, miten merkittävä toimija SAK on suomalaisessa yhteiskunnassa. Olin ollut etuoikeuteussa asemassa oikeastaan tajuamatta sitä.

Samaan aikaan työterveyslääkärin lähetteen pohjalta käynnistetyt tutkimukset päätyivät diagnoosiin: Minulla on Parkinsonin tauti. Vaikka siihen ei kuole eikä se tartu, tauti voi tehdä elämän sangen hankalaksi: raajojen vapina, tasapainotaidon katoaminen, lihasten jäykistyminen, nielemisvaikeudet. Vaikka vielä en edes tunne kaikkia oireita, sen tiedän, että Parkinsonin tauti ei myöskään parane. Lääkkeillä ja elintavoilla sen etenemistä voi hidastaa.

Tässähän on olemassa kunnon kriisin ainekset. Mutta Linnan Tuntemattoman kapteeni Kaarnaa lainaten: Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Päätin liittyä Uudenmaan Parkinson-yhdistykseen ja sen Lohjan kerhoon. Lohjalaisten ehdotuksesta minut valittiin yhdistyksen hallitukseen.

Näin toimien uskon, että SAK:ssa saatu kokemus saadaan hyötykäyttöön ja minulle mukavaa puuhaa eläkepäiviksi.

Aloitin myös toisen harrastuksen: Liityin mieskuoro Lohjan Miehiin. Se on ollut haaveenani jo kymmeniä vuosia. Erinomainen harrastus myös kamppailussa sairautta vastaan. Suosittelen muillekin, mutta kannustan nöyryyteen: stemmojen laulaminen on vaikeampaa kuin peruskaraoken vetäminen Ruotsin laivalla.

Kun näihin lisätään toiminta Vanhoissa Tovereissa, alan varmasti muistuttaa tyypillistä kiireistä eläkeläistä. Mutta on siinä ero. Tämä on vapaaehtoista.