Lukijaristeily2017

Kolumni

Pilvi Torsti

Kirjoittaja on Helsingin sosialidemokraattisen piirin puheenjohtaja

”Olkaa ylpeitä harmaudesta ja korostakaa sitä” – Demaripäättäjä jätti ”testamenttinsa”

SDP:llä on kaikki syyt ottaa rohkean rakentavan uudistajan rooli koko Suomessa niin suhteessa vihreisiin, keskustaan kuin perussuomalaisiin.

Sosialidemokraattinen liike ei ole ääripäiden liike vaan siltojen rakentaja ajassa, joka on kaikkialla todella repivä. Älkää välittäkö siitä, jos meitä syytetään harmaiksi. Vaan olkaa siitä ylpeitä ja korostakaa sitä:

Harmaan sävyt maailmalla, Suomessa ja Helsingissä ovat rakentaneet paljon enemmän kuin musta ja valkoinen koskaan! Olkoon SDP ja Helsingin sd-piiri harmaansävyinen rohkea uudistaja.

Juuri nyt Helsingin kaltaiset kaupungit ovat paljon vartijoina. Me voimme näyttää suuntaa, luoda toivoa. SDP:n Helsingin piiri on pyrkinyt olemaan etulinjassa tässä työssä.

Piirin puheenjohtajalla on kaksi tehtävää: Helsingin sd-työn johtaminen ja vaikuttaminen puolueeseen valtakunnallisesti.

Jos nyt arvioin näiden toteutumista niin sanoisin, että tuo valtakunnallinen ulottuvuus ja vaikuttaminen puolueeseen on jäänyt suhteellisen kaukaiseksi. Sanon tämän sekä piirin puheenjohtajana että valtuustoryhmän ja kaupunginhallitusryhmän jäsenenä.

Ensi vuosi on meille valtavan tärkeä vuosi. Asetelma vaalikevääseen on kinkkinen. Helsingissä on paljon solidaarisuutta, kansainvälisyyttä ja yhteisvastuuta painottavia liikkuvia äänestäjiä, jotka valitsevat meidän, vihreiden ja joskus jopa kokoomuksen väliltä.

Perussuomalaiset ja vasemmistoliitto näyttävät monissa kysymyksissä liikkuneen Helsingissä kohti populistisia marginaaleja.

Mikä tekee tilanteen kinkkiseksi SDP:lle Helsingissä? Tiedämme, että menestykselle Helsingissä SDP:n valtakunnan kannatus ja profiili on ratkaiseva.

SDP:n menestys Helsingissä näyttää suuntaa koko puolueelle.

Kesästä asti on ollut selvää, että vihreät on valtakunnan puolueen tasolla asettanut vaalien ykköstavoitteeksi menestyksen Helsingissä. Sitä toistetaan mediassa ja valitut valtakunnan kärjet sovitetaan Helsingin vihreiden tavoitteisiin. Samaan aikaan valtakunnallisen SDP:n painotukset ovat olleet sellaisia, että syntyvän imagon perusteella mennään mieluummin kauemmas kaupunkien ja Helsingin teemoista ja suunnataan kärkeä toisaalle kuin haetaan johtavaa asemaa täällä.

Politiikka on myös miltä näyttää ja vihreät nimenomaan näyttävät imagollisesti tulevaisuuspuolueelta. SDP näyttäytyy enemmän vanhan säilyttäjältä kuin rohkealta edistysliikkeeltä – viimeisenä esimerkkinä Demarinuorten vahva perhepoliittinen avaus, johon puoluejohto olisi voinut tarttua rohkeasti ja kunnolla.

Mutta aikaa muuttaa ja kirkastaa painotuksia on. Viestini puolueelle SDP:n Helsingin piirin puheenjohtajana onkin: jos SDP aikoo menestyä 2017 suurissa kaupungeissa ja Helsingissä, on se oltava yksi keskeinen tavoite koko puolueen kampanjakärkiä ja tavoitteita rakennettaessa.

Tässä on myös hyvä muistaa: SDP tulee pitkällä tähtäimellä olemaan johtava suunnannäyttäjäpuolue vain, jos se pystyy olemaan suurpuolue kasvavissa kaupungeissa. SDP:n menestys Helsingissä näyttää suuntaa koko puolueelle. Meidän on oltava edelläkävijöitä, meidän on menestyttävä Helsingissä.

Toivon, että puolue valtakunnan tasolla ymmärtää sen.

Miksi en itse pyri jatkamaan työtä Helsingin piirin johdossa? Moni vastauksen tietääkin. Viimeisen vuoden aikana olen aloittanut kahdessa kansainvälisessä tehtävässä politiikan ulkopuolella, toinen on työ ja toinen luottamustehtävä. Tulevana vuonna on edessä kolme jaksoa, jolloin puheenjohtajan panos on todella merkittävä ja edellyttää läsnäoloa.

Meillä on puoluekokous, meillä on kuntavaalit ja – ehkä kaikkien tärkeimpänä – meillä on kuntavaalien jälkeinen neuvotteluprosessi luottamustehtävistä Helsingissä.

Pilvi Torsti

Kirjoittaja on Helsingin sosialidemokraattisen piirin puheenjohtaja

Kolumni

Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Populistien kauhistelu ei riitä – osattomuuden kokemus on hyvinvointiyhteiskunnan kipupiste

Poliittisten analyysien keskeinen havainto on viime aikoina – muun muassa Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen – ollut osattomiksi itsensä kokevien kansalaisten suuri määrä.

TV1:n ohjelma 4.5. Trumplandiasta kertoi lohdutonta kieltä teollisuutta menettäneiden paikkakuntien asukkaiden osattomuuden kokemuksista ja lujasta ”messiasuskosta” uuden presidentin lupaamaan muutokseen. Sama ilmiö näkyy Britanniassa, Ranskassa, Italiassa ja meidänkin viimeisissä eduskuntavaaleissa.

Poliittiseksi ratkaisuksi populistien kauhistelu ei kuitenkaan riitä. On kysyttävä, onko  hyvinvointiyhteiskunnan nykyisillä instrumenteilla kykyä torjua, vähentää tai poistaa osattomuutta: objektiivista huono-osaisuutta ja subjektiivista kokemusta oman ihmisarvon menetyksestä.

Populismin valinneiden lisäksi osa äänestämättä jättäneistä todennäköisesti kokee oman äänen merkityksen olemattomaksi, uskoa ”poliittisen eliitin” tahtoon muuttaa tilannetta ei ole. Kysymys ei  ole mitättömästä vähemmistöstä.

Oman arvioni mukaan olemme poliittisen järjestelmän uskottavuuden ja edustuksellisen demokratian kohtalonkysymyksessä. On ymmärrettävää, että monet kansalliset ja kansainväliset kysymykset avautuvat vaikeasti tavalliselle ihmiselle eikä yhteyttä omaan elämäntilanteeseen ole helppo tunnistaa. Tässä suhteessa politiikan kielellä on tärkeä merkitys. Jos poliitikko ei osaa selkokielellä kertoa, miten ongelmat ja niiden ratkaisut koskettavat tavallisten ihmisten elämää, on turha odottaa kannatusta politiikalle.

Tarvitaan myös uusia areenoita kansalaiskeskustelulle.

Kuntavaaleissa käsitellään kuitenkin paikallisia kysymyksiä. Kunnat käsittelevät edelleenkin arkisen elämän tärkeitä tehtäviä: varhaiskasvatusta, perusopetusta ja nuorison asioita, liikuntaa ja kulttuuria, asumista, kunnan tulevaisuuden suuntaa ja arkipäivän turvallisuutta. Mutta tarvitaan myös uusia areenoita kansalaiskeskustelulle: asukas- ja kumppanuustaloja, verkostoja niin fyysisissä tiloissa kuin sähköisestikin.

Sosialidemokraattien erityisenä tehtävänä on luoda areenoita ja keinoja, joiden avulla etenkin politiikkaa vierastavat, ”eliittiä” epäilevät, tiedollisesti heikommat, omaa tilannettaan häpeilevät tai eri tavoin avuttomat ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi, ymmärretyiksi ja vakavasti otetuiksi.

Kansalaisvaikuttamiseen ei riitä edustuksellinen demokratia. Sen paikka on paljon ennen päätöksentekovaihetta. Asukaskeskustelua tarvitaan, kun kerätään tietoa ihmisten arkielämää haittaavista käytännöistä, asuinalueiden tärkeistä kehittämiskohteista, kun haravoidaan asukkaiden mielipiteiden kirjoa,  kun laaditaan uudistuksille asialistaa ja kun luodaan yhteisen vastuun suuntaa ristiriitaisissa kysymyksissä. Aikaa kuluu, mutta parhaimmillaan riski korvautuu vahvistuvalla osallisuudella.

Uusia avauksia osattomuuden käsittelyyn ei kuntavaalien keskustelu tuonut, vaikka sekä kuntalaki – entinen ja nykyinen – että ehdotukset maakunta- ja sote-laeiksi edellyttävät valtuustojen huolehtivan asukkaiden ja palvelujen käyttäjien osallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien toteutumisesta.

Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Kolumni

ARMAS LAHONIITTY

Kirjoittaja on entinen Turun kaupunginjohtaja.

Suomi tarvitsee sosialidemokraattisen presidenttiehdokkaan

Mauno Koivisto on kuollut. Presidentti on kuollut. Viimeinen oikea presidentti, kirjoittivat eräät toimittajat. Koko kansan Manua on muistettu suurella kunnioituksella ja lämmöllä kaikkien kansanryhmien piirissä.

Presidentti Koiviston perintö on edelleen vahva. Se käsittää hyvät suhteet naapureihin, aktiivisen osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön ja Suomen pitämisen konfliktien ulkopuolella. Paasikiven linja niin, että maatamme ei käytetä hyökkäysalustana kenenkään kimppuun ja vakauden vahvistaminen kaikilla toimilla.

Koko Suomi odottaa presidentti Sauli Niinistön ilmoitusta ehdokkuudestaan tammikuun vaaleihin. Koko kevät on odotettu myös SDPn presidenttiehdokasta. Media on ollut mielenkiintoisella tavalla huolissaan sosialidemokratian tilasta sekä täällä että koko Euroopassa.

Puheenjohtaja Antti Rinne on ilmoittanut, että SDP asettaa oman ehdokkaan. Osa sosialidemokraateista on liputtanut jo ryhmittymistä presidentti Sauli Niinistön taakse. Tätä on perusteltu sillä, että omaa ehdokasta ei löydy ja että hän ei kuitenkaan voita. Olen suuresti hämmästellyt näitä kommentteja.

Olosuhteet aikoinaan Urho Kekkosen taakse mentäessä olivat kokonaan toisenlaiset.

Historiasta on syytä oppia, mutta historia ei toista sellaisenaan itseään. Olosuhteet aikoinaan Urho Kekkosen taakse mentäessä olivat kokonaan toisenlaiset. Epäonnistuneen Honka-liiton jälkeen puolue asetti oman ehdokkaansa Rafael Paasion. Tulos oli sillä kertaa huono. Seuraavissa kunnallisvaaleissa ja eduskuntavaaleissa SDP nousi suurimmaksi puolueeksi. Vuonna 1968 ja 1978 oltiin Kekkosen takana. Kyseessä oli silloin selvä linjanmuutos. Kun SDP ei voinut voittaa Kekkosta, oli parasta liittoutua hänen kanssaan. Samalla kertaa SDP pääsi pois ulkopoliittisesta paitsiosta ja kasvoi vahvaksi hallituspuolueeksi.

Presidentin asemaa on muutettu, valtaoikeuksia vähennetty ja pääministeristä tehty todellinen poliittisen vallan ykköskäyttäjä. Samoin on siirrytty suoraan kansanvaaliin. Ulkopolitiikka on kuitenkin edelleen presidentin vallan ykkösasia.

Suomen Keskusta ja vasemmistoliitto ovat jo asettaneet ehdokkaansa. Vihreät on nimennyt Pekka Haaviston vaikka Ville Niinistö voisi ehkä olla nyt vahvempi ehdokas. Perussuomalaiset asettavat omansa ja kokoomus odottaa Sauli Niinistön ilmoitusta.

Toivon että kaikki, myös jo kerran kieltäytyneet, ovat valmiita ehdokkuuteen.

Olisi omituista, ellemme nyt pysty hoitamaan omaa ehdokasta ja kunnollista kampanjaa. Toivon edelleen, että puolueelta paljon saaneet valtiomiehet ja naiset olisivat käytettävissä vaaleissa. Toivon että kaikki, myös jo kerran kieltäytyneet, ovat valmiita ehdokkuuteen. Se on kunniakas tehtävä Suomen ja sosialidemokraattisten arvojen puolesta.

Viimeksi Lahdessa pidetty puoluekokous oli innostunut ja eteenpäin katsova. Se oli myös itseensä luottava ja optimistinen. Vaikka kunnallisvaaleissa ei saavutettu suurimman puolueen asemaa, SDP selvisi kuitenkin toiseksi ja monilla paikkakunnilla tuli voittoja. Mihin nyt on luottamus ja usko omiin voimiin katoamassa?

Meillä on myös loistavia nuoria poliitikkoja, joista voidaan nimittää ehdokas, joka jatkossa on entistä vahvempi tulevaisuuden tekijä. Voidaan tehdä hieno ja tyylikäs tulevaisuuteen katsova kampanja.

Euroopan poliittinen kenttä on liikkeessä. Viimeksi sen osoittivat Ranskan presidentinvaalit. Miksi siis jättää juuri tässä tilanteessa pelikenttä muille puolueille?

Voimme arvostaa presidentti Sauli Niinistön työtä monessa kysymyksessä, erityisesti hänen aktiivisuuttaan suhteiden ylläpitämisessä Venäjään ja Ruotsiin ja läntisiin maihin. Välillä hän on myös tyylikkäästi hillinnyt innokkaimpia liittoutujia ja aseiden kalistelijoita. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa löytyy yhteinen sävel, mutta edelleen on myös keskusteltavaa. Tarvitaan Suomen poliittisen johdon lisäpanoksia aseistariisunnan ja rauhan vahvistamisessa.

Globalisaation rumat jäljet näkyivät USAn presidentinvaaleissa. Ne näkyvät myös monessa Euroopan maassa.

Presidentti Sauli Niinistöltä olen odottanut voimakkaampia puheenvuoroja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymistä vastaan. Globalisaation rumat jäljet näkyivät USAn presidentinvaaleissa. Ne näkyvät myös monessa Euroopan maassa. Suomessa monella mittarilla mitattuna eriarvoisuus lisääntyy jo lapsesta saakka.

Globalisaatio ja maailman avautuminen on tärkeä ja kannatettava kehitys, mutta sen aiheuttamia kustannuksia ei saa jättää yksittäisten kansalaisten ja heidän perheittensä maksettaviksi. Niiden, jotka keräävät globalisaation kasvattamat pääomat, on myös osallistuttava rakennemuutosten kustannuksiin.

Eriarvoistumisen pysäyttäminen Suomessa on omissa käsissämme. Siinä presidentin arvojohtajuudella olisi tehtävää. Siinä SDPn ehdokas voisi toimia innoittajana.

ARMAS LAHONIITTY

Kirjoittaja on entinen Turun kaupunginjohtaja.

Kolumni

Pertti Paasio

Kirjoittaja on ministeri ja sosialidemokraattinen vaikuttaja.

SDP:n julkikuvaa marginalisoidaan – ”Sosialidemokraatteja ei noissa yhteyksissä nähdä”

Vaalikevät on tuonut julkisuuteen hämmästyttävän suuren joukon sosialidemokratian tilan ja tilanteen tuntijoita, omia ja oudompia. Suosittu suositus varoittaa puoluetta omaksumasta jatkuvaa ”ei-puolueen” roolia. Näillä varoituksilla annetaan ymmärtää SDP:n ajautuneen yhteistyökyvyttömyyden tilaan, jossa kaikille ja kaikkeen vastataan aina vain ”ei”. Enemmittä pohdinnoitta jätetään kuitenkin, mitä kysytään ja kuka kysyy.

Sosialidemokraattisten puolueiden luonteeseen, niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa, kuuluu toimia kysymysten asettajan, niin kuin oppineet sanovat, agendan rakentajan asemassa. Ei suomalaisenkaan sosialidemokratian päätehtävänä voi olla hankkia kannatusta ja vastauksia muiden tekemiin kysymyksiin. Kuunnella kuitenkin aina kannattaa. Vai mitä?

Vaalitulokseen vaikuttaa aina jossain määrin, usein olennaisestikin puolueen yleinen kuva kansalaisten keskuudessa. Tätä kuvaa muotoillaan ueassakin pajassa, milloin missäkin tarkoituksessa. Muotoilijoina ovat poliittiset toimijat, media, politiikan tutkijat ja monet muut.

Menetelmä on turvallinen. Siitä ei oikein voi protestoidakaan. Tuloksena on vain säälivä hymy.

Sosialidemokratian roolia ja yleistä kuvaa maan, varsinkin median taholla näyttää vähitellen muodostuneen jonkinlainen marginalisaatio, reunailmiö.

Poliittisen julkisuuden mittareilla mitattuna SDP:n yleinen kuva ei ulotu puolueen yleisen merkityksen tasolle juuri missään asiassa.

Sosialidemokraattisen puolueen julkikuvaan ei katsota kuuluvan erityisosaamista, ei ainakaan niin paljon, etteikö jollakulla muulla puolueella olisi sitä enemmän. Eri aloja käsittelevät televisio-ohjelmat tarjoavat tälle teorialle hyvän esimerkin, useitakin.

Taannoin TV2 lähetti keskusteluohjelman, illan mittaisen, jossa käsiteltiin mm. työllisyyttä ja perhepolitiikkaa, SDP:n leipälajeja kumpikin. Keskustelijoina oli edustajia mm. poliittista puolueista, ei kuitenkaan SDP:stä. Menetelmä on turvallinen. Siitä ei oikein voi protestoidakaan. Tuloksena on vain säälivä hymy. Kampanjasuunnittelijoiden on kuitenkin syytä ottaa ilmiö huomioon.

Jos vaikkapa televisio-ohjelmissa käsitellään ideologioita esimerkiksi vasemmisto-oikeisto -akselilla, vasemmistoa edustaa aina vasemmistoliiton ja vastaavasti oikeistoa kokoomuksen edustaja. Sosialidemokraatteja ei noissa yhteyksissä nähdä. Asiantuntemusta sosialidemokraattien puolella on enemmän, mutta ei auta.

Ympäristöpoliittisessa julkisuudessa vihreille on annettu jonkinlainen virallisluonteinen asiantuntijarooli ja -asema. Sosialidemokraattien avainasema ympäristönsuojelussa jää aina mainitsematta, vaikka jo 1969 puoluekokouksessa hyväksyttiin Suomen ensimmäinen ympäristöpoliittinen ohjelma.

Ympäristöministeriön perustaminen toteutui sosialidemokraattien ja ennen kaikkea Matti Ahteen henkilökohtaisen osaamisen vuoksi. Näitä tosiasioita ei näe tai kuule korostettavan näiden aikojen poliittisissa mittelöissä.

Vihreille on kasaantunut erityinen asiantuntijavirkamiesrooli useissa merkittävissä poliittisissa kysymyksissä, esimerkkeinä mainittakoon Soininvaara, Haavisto, Kasvi, Tynkkynen jne. Paljon muitakin voisi mainita. Heidän asiantuntemustaan ei voi kiistää, mutta ei voi poliittistakaan roolia. Tällaisen roolin vihreät ottavat tietysti vastaan.

Voidaan puhua myöhästyneestä kaaoksesta.

Kuntavaalien tulokseen vaikutti varmaan suurimpanakin kokonaisuutena kaikkien aikojen ongelmakimppu. Vaikutti nimenomaan sillä, että se ei ehtinyt mahtipontisia julistuksia ja huutokilpailua lukuunottamatta ratkaisuvaiheeseen. Kyseessä on tietenkin sote. Kansalaisten kannalta se oli varmaan hyvä, julkisuuden ja todellisuuden kannalta ei niinkään.

Voidaan puhua myöhästyneestä kaaoksesta. Kyseessähän on prosessi, jossa viedään kunnilta  päätösvaltaa, omaisuutta ja rahaa ennennäkemättömissä määrin. Rahat viedään maakunnille, joille tulee mm. toimeenpanotehtäviä. Maakuntia ei tosin ole olemassa. Tulevat kyllä. Kyseessähän on keskustan pyhä asia, vuosikymmeniä tavoiteltu.

Muutama pikkuasia on vielä ratkaisematta, kunhan ensin ratkaistaan, miten tehdään jättiläismäinen organisaatiouudistus, jonka prosessi ei maksa mitään. Pääministerin jatko-opinnot perustuslaista ja sen merkityksestä vienevät oman aikansa nekin.

Termit sellaiset kuin ”pakkoyhtiöittäminen” tulevat tutummiksi soten myötä. Kysessä on kokoomuksen harjoitus teemasta ”vaaleissa valittujen päättäjien ensimmäinen ja ainoa tehtävä lopettaa omat tehtävät”. Tämä puolestaan on vuosikymmeninen kokoomuksen haave.

Pertti Paasio

Kirjoittaja on ministeri ja sosialidemokraattinen vaikuttaja.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Suomi ei enää halua olla pelkkä kokousten hovimestaripalveluja tarjoava maa

Arktinen politikka on ollut pitkään ”salainen” harrastukseni niin kansanedustajana kuin nyt viime vuosina Euroopan parlamentissa. Olen toista kautta ryhmäni esittelijä arktista politiikkaa koskevissa kysymyksissä.

Sanon ”salainen” siksi,  että arktinen politiikka ei ole herättänyt laajempaa kiinnostusta, mutta nyt tilanne on hieman toinen – erityisesti Suomessa, kun Suomi on Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa.

Hienoa olisi, jos Suomessa pidettäisiin kaikkien aikojen ensimmäinen arktinen huippukokous ja vieraaksemme saapuisivat Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trump.

Olen kuitenkin presidentti Sauli Niinistön kanssa samaa mieltä siitä, ettei ”turhia” kokouksia kannata järjestää. Tuloksia pitää tulla. Eikä Suomikaan enää halua olla pelkkä kokousten hovimestaripalveluja tarjoava maa, vaan esityslistan tekijä ja tasa-arvoinen päättäjä muiden päättäjien joukossa.

Kokouksia, diplomatiaa ja dialogia tarvitaan kuitenkin erityisesti nyt, kun kansainvälisen jännityksen kiristyminen ja voimapolitiikka uhkaa yhteisiin pelisääntöihin perustuvaa maailmanjärjestystä.

”Salainen” harrastukseni – arktinen politiikka.

EU:n kannattaa välttää kaikkitietävän opettajan roolia ylipäätään, mutta erityisesti arktisessa politiikassa. Suhteita  Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Norjaan pitää vaalia,  puhumattakaan Venäjästä, joka on ollut rakentava voima arktisessa politiikassa.

Yhteistyötä Venäjän kanssa pitää vaalia siellä missä se toimii. Työ Venäjän kanssa arktisissa kysymyksissä onkin ollut hedelmällistä, sillä se kokee itsensä tasa-arvoiseksi kumppaniksi. Venäjä haluaa olla esityslistan tekijä eikä vain valmiin agendan hyväksyjä, mitä roolia EU on liian usein Venäjälle tarjonnut.

Suomi  on ollut EU:n pohjoisen ulottuvuuden kantava voima. Se ei ole ollut paljon otsikoissa, mutta tulokset ovat sitäkin konkreettisempia. Nyt kasvava  globaali kiinnostus aluetta kohtaan on Suomelle arvokas asia.

Tavoitteiden tulee olla kunnianhimoisia. Voisiko nykyinen päättäjäsukupolvi olla todellakin olla ensimmäinen, joka  luonnonvaroja hyödyntäessä ottaa huomioon luonnon, alueella asuvan väestön ja alkuperäiskansat.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Pentti Salmi: Taikuria tarvitaan vielä, tervetuloa takaisin Teemu

Siitä on kohta jo kolme vuotta kun Teemu Rannikko pelasi viimeksi maaottelun Susijengin paidassa. Sehän tapahtui MM-kisoissa Bilbaossa Uutta-Seelantia vastaan.

Sen jälkeen Suomen peliälykkäin koripalloilija on pakertanut vain seuratasolla, josta viime viikonvaihteessa palkkiona Suomen mestaruus ja valinta finaalien MVP:ksi.

Kun nyt päävalmentaja Henkka Dettmann on julkistanut 34 pelaajan ehdokasringin tuleviin suurkilpailuihin, niin sieltähän löytyy taas taikurin nimi.

Joten tervetuloa takaisin, Teemu.

Tietysti somessa maailmanparantajat antavat syyskuussa 37 vuotta täyttävälle Rannikolle jo nyt huutia, ettei jalka muka enää riitä kansainvälisissä karkeloissa. Kuitenkin tälläkin kaudella ketarat riittivät Euroopan kentillä vallan mainiosti mestareiden liigassa, josta tehokkuutta osoittavat 12,6 pisteen ja 6,9 passin keskiarvot.

Onneksi kukaan ei sentään kyseenalaista Teemun pelinjohtoa, mikä mielestäni on tämän pallopelin merkittävin taiteenlaji. Rannikon tapaista johtajaa tarvitaan siis Helsingissä elo-syyskuun vaihteen EM-koriksessa. Siinä on samanlaista karismaa, mitä Jorma Pilkevaara toi maajoukkueeseen 50 vuotta sitten.

Silloinhan Euroopan mestaruudesta kisattiin edellisen kerran Helsingissä ja ”Pilkku” valittiin kisojen ykkösviisikkoon. Kukaan toinen suomalainen miespelaajahan ei tätä kunniaa ole vuosien saatossa arvokisoissa saanut.

Lätkähuuma saa kiittää voittokulustaan nimenomaan joka niemeen ja notkelmaan nousseiden jäähallien lobbareita.

Rannikon johtamana Joensuun Kataja vei siis odotetusti Suomen mestaruuden. Eihän se mikään yllätys ollut, joukkueen pelaajamateriaali oli yksinkertaisesti muita parempi. Salo käpristeli vastaan ja pelasi seurahistoriansa parasta korista, mutta paremmilleenhan ei pitkässä juoksussa voi mitään.

Kun Vilppaan joukkueenjohtaja Keijo Poutiainen keskiviikkona palkittiin pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta seuratyöstään Koripalloliiton juhlagaalassa Heikki Tuomala –plaketilla niin finaalitappio oli jo unohtunut ja hopea maistui sittenkin maukkaalta. Hopea ei ollutkaan häpeä, vaan se oli voitettu mitali.

Korisliiga keräsi tällä kaudella ensi kertaa yli tuhannen katsojan keskiarvon matsia kohden, mikä tietysti osoittaa kiinnostuksen kasvua. Valitettavasti pelihallitilanne on onneton, meillä on pelipaikkoina ”puolapuuhalleja”, jotka eivät ole katsojille enää nykypäivää. Se karkottaa satunnaisia kävijöitä, lajifriikithän menevät sen sijaan vaikka millaiseen murjuun.

Mistähän löytyisivät sellaiset puolestapuhujat, jotka saisivat palloiluhalli-idean iskostettua päättäjien arvomaailmaan? Tosiasiahan on se, että lätkähuuma saa kiittää voittokulustaan nimenomaan joka niemeen ja notkelmaan nousseiden jäähallien lobbareita.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.