Kolumni

Pilvi Torsti

Kirjoittaja on Helsingin sosialidemokraattisen piirin puheenjohtaja

Kirjoittaja on Helsingin sosialidemokraattisen piirin puheenjohtaja

”Olkaa ylpeitä harmaudesta ja korostakaa sitä” – Demaripäättäjä jätti ”testamenttinsa”

SDP:llä on kaikki syyt ottaa rohkean rakentavan uudistajan rooli koko Suomessa niin suhteessa vihreisiin, keskustaan kuin perussuomalaisiin.

Sosialidemokraattinen liike ei ole ääripäiden liike vaan siltojen rakentaja ajassa, joka on kaikkialla todella repivä. Älkää välittäkö siitä, jos meitä syytetään harmaiksi. Vaan olkaa siitä ylpeitä ja korostakaa sitä:

Harmaan sävyt maailmalla, Suomessa ja Helsingissä ovat rakentaneet paljon enemmän kuin musta ja valkoinen koskaan! Olkoon SDP ja Helsingin sd-piiri harmaansävyinen rohkea uudistaja.

Juuri nyt Helsingin kaltaiset kaupungit ovat paljon vartijoina. Me voimme näyttää suuntaa, luoda toivoa. SDP:n Helsingin piiri on pyrkinyt olemaan etulinjassa tässä työssä.

Piirin puheenjohtajalla on kaksi tehtävää: Helsingin sd-työn johtaminen ja vaikuttaminen puolueeseen valtakunnallisesti.

Jos nyt arvioin näiden toteutumista niin sanoisin, että tuo valtakunnallinen ulottuvuus ja vaikuttaminen puolueeseen on jäänyt suhteellisen kaukaiseksi. Sanon tämän sekä piirin puheenjohtajana että valtuustoryhmän ja kaupunginhallitusryhmän jäsenenä.

Ensi vuosi on meille valtavan tärkeä vuosi. Asetelma vaalikevääseen on kinkkinen. Helsingissä on paljon solidaarisuutta, kansainvälisyyttä ja yhteisvastuuta painottavia liikkuvia äänestäjiä, jotka valitsevat meidän, vihreiden ja joskus jopa kokoomuksen väliltä.

Perussuomalaiset ja vasemmistoliitto näyttävät monissa kysymyksissä liikkuneen Helsingissä kohti populistisia marginaaleja.

Mikä tekee tilanteen kinkkiseksi SDP:lle Helsingissä? Tiedämme, että menestykselle Helsingissä SDP:n valtakunnan kannatus ja profiili on ratkaiseva.

SDP:n menestys Helsingissä näyttää suuntaa koko puolueelle.

Kesästä asti on ollut selvää, että vihreät on valtakunnan puolueen tasolla asettanut vaalien ykköstavoitteeksi menestyksen Helsingissä. Sitä toistetaan mediassa ja valitut valtakunnan kärjet sovitetaan Helsingin vihreiden tavoitteisiin. Samaan aikaan valtakunnallisen SDP:n painotukset ovat olleet sellaisia, että syntyvän imagon perusteella mennään mieluummin kauemmas kaupunkien ja Helsingin teemoista ja suunnataan kärkeä toisaalle kuin haetaan johtavaa asemaa täällä.

Politiikka on myös miltä näyttää ja vihreät nimenomaan näyttävät imagollisesti tulevaisuuspuolueelta. SDP näyttäytyy enemmän vanhan säilyttäjältä kuin rohkealta edistysliikkeeltä – viimeisenä esimerkkinä Demarinuorten vahva perhepoliittinen avaus, johon puoluejohto olisi voinut tarttua rohkeasti ja kunnolla.

Mutta aikaa muuttaa ja kirkastaa painotuksia on. Viestini puolueelle SDP:n Helsingin piirin puheenjohtajana onkin: jos SDP aikoo menestyä 2017 suurissa kaupungeissa ja Helsingissä, on se oltava yksi keskeinen tavoite koko puolueen kampanjakärkiä ja tavoitteita rakennettaessa.

Tässä on myös hyvä muistaa: SDP tulee pitkällä tähtäimellä olemaan johtava suunnannäyttäjäpuolue vain, jos se pystyy olemaan suurpuolue kasvavissa kaupungeissa. SDP:n menestys Helsingissä näyttää suuntaa koko puolueelle. Meidän on oltava edelläkävijöitä, meidän on menestyttävä Helsingissä.

Toivon, että puolue valtakunnan tasolla ymmärtää sen.

Miksi en itse pyri jatkamaan työtä Helsingin piirin johdossa? Moni vastauksen tietääkin. Viimeisen vuoden aikana olen aloittanut kahdessa kansainvälisessä tehtävässä politiikan ulkopuolella, toinen on työ ja toinen luottamustehtävä. Tulevana vuonna on edessä kolme jaksoa, jolloin puheenjohtajan panos on todella merkittävä ja edellyttää läsnäoloa.

Meillä on puoluekokous, meillä on kuntavaalit ja – ehkä kaikkien tärkeimpänä – meillä on kuntavaalien jälkeinen neuvotteluprosessi luottamustehtävistä Helsingissä.

Kirjoittaja on Helsingin sosialidemokraattisen piirin puheenjohtaja Pilvi Torsti

Kirjoittaja on Helsingin sosialidemokraattisen piirin puheenjohtaja

Kolumni

Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kirjastolain politisoiminen ei ole kovin toivottavaa, mutta jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä

Kirjakokoelmia pienennetään ja yksipuolistetaan. Samalla kirjaston käyttäjän asema muuttuu. Vielä muutama vuosi sitten hän tutustui kirjoihin sillä tavalla kuin itse halusi ja sai asiantuntevaa apua, jos pyysi. Vuoden 1999 kirjastolain hengen mukaisesti hän kehitti itseään. Nyt käyttäjä joutuu kehittämis- ja aktivointitoimien kohteeksi.

Tilannetta on pohjustettu noin vuodesta 2011 jatkuneella kampanjalla, jonka aikana lehdistössä on julkaistu satoja samanlaisia kirjoituksia. Niiden mukaan kirjasto on yhteinen olohuone, jonne tuodaan elämää ja kodikkuutta. Käytännössä ”kodikkuus” vie tilaa, työaikaa ja rahaa kirjallisuudelta. ”Elämä” estää jäljelle jääneisiin kirjoihin tutustumisen.

Hallituksen esitys laiksi yleisistä kirjastoista enimmäkseen myötäilee olohuonekampanjan näkökohtia. Se on ymmärrettävää. Toisaalta esitys, ja varsinkin sen varhaisemmat luonnokset, hieman hillitsevät tuhoisimpia tendenssejä. Se on yhteiskunnan kaupallistumisen ja manipuloitumisen aikoina yllättävää ja kiitettävää.

Kirjasto oli kirjallisuuden elinehto.

Kirjasto oli ennen olohuoneeksi muuttumistaan monille ihmisille tärkein ilon, mielenrauhan ja sivistyksen lähde. Kirjasto oli kirjallisuuden elinehto. Tässä katsannossa on pantava murheellisesti merkille, että sana ”kirjallisuus” esiintyy vanhassa laissa, mutta ei uuden esityksen tavoitepykälässä.

Huomionarvoista on sekin, että opetus- ja kulttuuriministeriö pyysi asiaa valmisteltaessa lausuntoja monilta kymmeniltä tahoilta, mutta ei Suomen Tietokirjailijoilta eikä Kirjailijaliitolta. Kirjallisuuden tuntemus ja yleisön kirjoja kohtaan tuntema kiinnostus syntyi kirjastokäynneillä ja niiden aikana ja jälkeen käydyissä spontaaneissa keskusteluissa, joten kirjasto oli myös kirjailijoiden elinehto.

Kirjaston uudistajat myönsivät kampanjansa aikana, että käyttäjät haluavat kirjastoon kirjoja ja hiljaisuutta ja että nuoret käyttäjät ovat rauhan kannalla vielä tiiviimmin kuin vanhat. Esimerkiksi Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen haastattelukirjassa Rakastan kirjastoa (BTJ Finland 2015) esitetään vakuuttavia perusteluja kirjastorauhalle. Melun välttämättömyydelle en sen sijaan ole kuullut ainoatakaan perustelua, vaikka olen niitä kirjastotuhoa kuvaavassa Kirjastopäiväkirjassani (ntamo 2013) kysynyt ja vaikka kirjastonjohtajat ovat vastanneet kohteliaasti muihin kysymyksiini.

Tilojen tarjoaminen kannettavien tietokoneiden kanssa liikkuville kirjoittajille on hyvä idea.

Nyt on kysyttävä, onko kirja säilyttämisen arvoinen kulttuuritallenne. Jos ei ole, niin on melko sama, mitä laissa säädetään. Jos on, niin lailla on pyrittävä siihen, että kirjastossa on kirjoja ja mahdollisuus niihin tutustumiseen. Tähän ei päästä, jos esitys hyväksytään ilman muutoksia.

Muutoksia kaipaavat varsinkin rahoitusta, tehtäviä ja käyttäjän velvollisuuksia koskevat pykälät. Rahoitusta koskeva 18§ voisi kuulua näin: ”Kunta saa valtionosuutta yleisen kirjaston niihin käyttökustannuksiin, jotka koituvat kirjojen tai muiden kulttuuritallenteiden hankinnasta ja hoidosta”. Kirjan elinmahdollisuuksia pystyttäisiin jossakin määrin säätelemään. Kunta saisi etsiä eri rahoituksen kirjastojensa muihin tehtäviin.

Vuoden 1999 kirjastolaki ei luettele kirjaston tehtäviä. Uusi esitys listaa niitä liikaa. Pykälän 6 ongelmalliset momentit velvoittavat yleisen kirjaston tarjoamaan ”tiloja oppimiseen, harrastamiseen, työskentelyyn ja kansalaistoimintaan” sekä edistämään ”yhteiskunnallista ja kulttuurista vuoropuhelua”.

Tilojen tarjoaminen kannettavien tietokoneiden kanssa liikkuville kirjoittajille on hyvä idea. He tarvitsevat kirjaston kirjoja eivätkä yleensä häiritse muita. Muuten esitys on ongelmallinen.

Ensinnäkin kirjoille tarkoitettu tila pienenee ja mahdollistaa kokoelmien supistamisen. Toiseksi harrastaminen ja kansalaistoiminta estävät kirjojen etsimisen ja lukemisen, jos ne tapahtuvat aukioloaikana samassa tilassa kirjastonkäytön kanssa. Kolmanneksi velvoite tilojen luovuttamisesta voi tuoda kirjastolle riittävyyttä ja tasapuolisuutta koskevia ongelmia. Jos tilojen luovutus määritellään laissa kirjaston tehtäväksi, niin monet tiloja tarvitsevat kansalaiset voivat vaatia niitä yhtä aikaa.

Jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä.

Yhteiskunnallisen vuoropuhelun pohja on näihin asti luotu kirjastoissa. Se on syntynyt siten, että yleisölle on annettu mahdollisuus tutustua kirjallisuuteen, ajatella asioita, ja mahdollisesti myös kirjoittaa itse. Vuoropuhelun alku on yksinäinen rauhoittuminen kirjan kanssa. Tämä vain kirjastolle ominainen yhteiskunnallisen vuoropuhelun muoto olisi hyvä säilyttää myös tulevaisuudessa. Sitä häiritsevä vuorovaikutus olisi järjestettävä jossakin muualla kuin kirjastossa.

Aidon vuoropuhelun ainoa muoto ei siis ole se, että kansalaiset kokoontuvat samaan tilaan ja puhuvat toisilleen. Myös tällaisella toisia häiritsemättömällä keskustelulla on kirjastoissa kunniakkaat perinteet (vrt. esim. Mäkelän piiri Tampereella). Sähköisesti vahvistetut vuoropuhelut sen sijaan ovat häpeäksi. Häirintä pitää kieltää lailla.

Hallituksen ehdotuksen elokuinen luonnos puhui häirinnästä näin:

”Yleisen kirjaston käyttäjä ei saa aiheuttaa häiriötä kirjaston muille käyttäjille ja henkilökunnalle eikä vaarantaa kirjaston viihtyisyyttä ja turvallisuutta.”

Hallituksen lopullinen esitys määrittelee asian näin: ”Yleisen kirjaston käyttäjän on käyttäydyttävä kirjastossa asiallisesti. Kirjaston toiminnan häiritsemiseen ja turvallisuuden vaarantamiseen sovelletaan järjestyslakia (612/2003)”. Kirjasto ei mielestäni kaipaa monitulkintaista asiallisuuden toivomusta, vaan häirinnän selvän kiellon.

Se voisi olla tällainen:

”Kirjaston käyttäjä tai henkilökunnan jäsen ei saa häiritä kirjaston toimintaa äänekkäällä käytöksellä. Henkilökunnan velvollisuutena on huolehtia siitä, että kirjastossa säilyy kohtuullinen hiljaisuus.”

Eduskunta ei luultavasti tee muutoksia lakiin, eikä kirjastolain niin sanottu politisoiminen ole kovin toivottavaakaan. Mutta jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä. Olisi ihastuttavaa, jos joku nuori, reipas ja hillitysti käyttäytyvä ihminen tekisi heti eduskunnan päätöksen perään kansalaisaloitteen kirjan ja kirjastorauhan puolesta.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija. Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kolumni

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

SDP:n ex-puheenjohtaja: ”Oman maamme tilanne ei ole kaikilta osin kehuttava, joskaan ei katastrofaalisen huono”

Joulukuun alussa vuonna 1917 Suomen valtiopäivät päättivät siirtää Suomen itsenäisten valtioiden joukkoon, keskellä sotaa, kaaosta ja kumousta lähialueella, Euroopassa ja maailmassa. Se oli rohkea ja kauaskantoinen teko. Sitä voimme ylpeinä juhlia valmistautuessamme ensi vuonna vietettävään tasavaltamme 100-vuotisjuhlaan.

Olemme pian siirtymässä maamme 100-vuotisjuhlavuoteen melko ristiriitaisten tunnelmien vallitessa. Oman maamme tilanne ei ole kaikilta osin kehuttava, joskaan ei katastrofaalisen huono kansainvälisen mittapuun mukaan. Kansainvälinen tilanne sen sijaan näyttää uhkaavalta, vaikka sitä ei tietenkään voi verrata sadan vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin erittäin tuhoisa ensimmäinen maailmansota oli juuri päättymäisillään kaikkine myöhempine seurauksineen.

Suomi on Euroopan vakaimpia demokratioita. Se on Pohjolan ainoa maa, jota johtaa parlamentaarinen enemmistöhallitus. Se on maa, jonka kansalaiset luottavat harjoitettuun ulkopolitiikkaan, uskovat maamme harjoittamaan puolustuspolitiikkaan, kunnioittavat tasavallan presidenttiä ja arvostavat eduskuntaa ja hallitusta. Muut kansalliset instituutiot, oikeuslaitos, poliisi, koulu ja kirkko ovat niinkään edelleen vahvassa asemassa.

Oppositiopuolueet, SDP ensimmäisenä, ovat usein tällä vaalikaudella syystä moittineet hallitusta kapeasta ja opposition syrjivästä valmistelutyöstä.

Kansallisen perustan ollessa näin vahva voisi ajatella, että strategisten toimintalinjojen löytäminen Suomelle 100-vuotisjuhlien kynnyksellä ei olisi ihan mahdoton tehtävä. Kuluneen vuoden suurimpia saavutuksia Suomessa oli laajapohjaisen kilpailukykysopimuksen aikaansaaminen. Se vaati kaikilta osapuolilta joustoa ja vastaantuloa, neuvottelukykyä ja kompromissihalua. Ihan turhaan tätä kansallista talkoohenkeä on jälkeenpäin aliarvioitu ja vähätelty. Se oli merkittävä saavutus, jolla ylitettiin parlamentaarinen blokkiraja, murrettiin yritykset tuhota Suomen työmarkkinoiden neuvotteluperinteet ja palautettiin pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeiset periaatteet kunniaan.

Suomen alkavan juhlavuoden kunniaksi voitaisiin kilpailukykysopimuksen hengessä käynnistää laajapohjainen projekti, eräänlainen uusi ”Korpilampi”, joka keskittyisi Suomen koulutuspolitiikan menestyksen jatkuvaan varmistamiseen, työllisyyskysymyksen vakavaan hoitamiseen ja Suomen surkean vientikehityksen kääntämiseen uuteen kasvuun.

Oppositiopuolueet, SDP ensimmäisenä, ovat usein tällä vaalikaudella syystä moittineet hallitusta kapeasta ja opposition syrjivästä valmistelutyöstä. Tällaiseen ”Vuosisataprojektiin”, jolla pyrittäisiin hakemaan uusia aineksia globalisaatio- ja digiajan vaatimalle konsensuspolitiikalle, pitäisi olla mielekästä osallistua kaikkien blokkirajojen yli. Suomen rakenteelliset ongelmat ovat myös sen kokoiset, että tämänkertaisen blokkihallituksen tähänastiset yksipuoliset yritykset ovat epäonnistuneet. Näin kävi mahtipontisesti julistetulle ”yhteiskuntasopimushankkeelle” ja niin uhkaa nyt käydä jälleen kerran sotelle.

Siksi laajapohjaisempi ”koulutus, työllisyys ja vienti”-hanke olisi paikallaan.

Pohjoismaiden tulisikin yhdessä tiivistää ja tehostaa keskinäistä yhteistyötään ihan kaikilla kansainvälisillä tasoilla.

Helsingin Sanomien Matti Kalliokoski kirjoitti mielenkiintoisen ja syvällisen kolumnin 2.12.2016 otsikolla ”Suomen lippu on jäsenmerkki”. Hän toteaa, että sen ohella, että siniristilippumme meille symbolisoi jotakin ainutlaatuista ja erityistä suomalaista, ulkomaailman silmissä se mieluummin symbolisoi Pohjoismaiden kerhon jäsenyyttä. ”Jokainen uutinen maailmalla, joka kertoo, että jossain Pohjoismaassa tasa-arvo, sivistys, kansanvalta tai ympäristö voivat hyvin, koituu suomalaisten hyödyksi”, toteaa Kalliokoski. Tähän käsitykseen on helppo yhtyä.

Siirrymme pian alkavaan juhlavuoteemme kasvavan kansainvälisen epävarmuuden vallitessa. Euroopan unionin sisäinen poliittinen epävakaus, kasvava nationalismi ja populismi, Britannian populismin voitto, joka vie ulos Euroopasta, Yhdysvaltain presidentin vaalien aiheuttama arvaamattomuus, Venäjän suurvaltastrategia, Lähi-Idän kasvava kaaos, Kiinan poliittinen kasvustrategia jne. Kaikki nämä kysymykset vaikuttavat suoraan myös meihin, vaikka kuinka haluaisimme pysäyttää maailman ja hypätä pois.

Tällaisessa tilanteessa on mielekästä hakea yhteistyötä ja turvaa lähiystävien piiristä. Pohjoismaiden tulisikin yhdessä tiivistää ja tehostaa keskinäistä yhteistyötään ihan kaikilla kansainvälisillä tasoilla. Meillä on yhdessä niin paljon annettavaa maailmalle ja niin paljon puolustettavaakin, että lisää aloitteellisuutta todella kaivattaisiin nyt myös ristilippumailta. Pohjoismaat ovat tunnettuja rauhan edistäjiä ja välittäjiä. Sitä työtä tarvitaan tällä hetkellä ja sitä tarvitaan tulevaisuudessa. Suomi voisi tässä suhteessa myös merkittävästi nostaa profiiliaan, sopivasti satavuotiaan itsenäisen taipaleen kunniaksi.

Rauhan työ on Suomelle kunniaksi.

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri. Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

Miljardien hävittäjähankintoja tehdään paroni-menetelmällä — tätä saksalais-brittiläis-italialais-espanjalaista konetta ei yksi moottorivika pudota

Suomea odottavat lähivuosina jättiläismäiset investoinnit, joista niiden kokoluokkaan nähden puhutaan yllättävän vähän. Itsenäinen ja uskottava puolustus edellyttää, että uusimme ilmavoimien ja merivoimien kalustoa. Torjuntahävittäjien hankinnat vievät laskentatavasta riippuen 5-10 miljardia euroa ja alusten uusiminenkin ainakin 1 miljardia euroa.

Tuollaiset summat eivät mahdu mitenkään budjettikehyksiin, joten käyttöön on otettu eräänlainen paroni -menetelmä. Siinä tehdään hankinnat budjetin ulkopuolelta velaksi. No, veronmaksajien piikissä sekin on loppupeleissä. Velaksi ostamisella voi kuitenkin olla EU-tason hyväksyntä. Unioni ehkä sallii ylivelaksi elämisen asioissa, joilla on jäsenmaalle aivan ratkaiseva kansallinen merkitys. Puolustuskykymme ylläpito täyttää tämän vaatimuksen.

Mistä saisimme vanhenevien yhdysvaltalaisten Hornetien tilalle ehkä hieman yli 60 uutta torjuntahävittäjää meille sopivine asejärjestelmineen?

Suomella ovat ilmavoimien hävittäjähankinnat jo vireillä. Puolustusvoimien mukaan kysymykseen tulevat seuraavat valmistajat ja konetyypit: Boeing (F/A-18), Dassault Aviation (Rafale), BAE Systems (Eurofighter Typhoon), Lockheed Martin (F-35) ja Saab (JAS Gripen).

Edessä ovat vielä monenmoiset raportoinnit ja testaukset, mutta pudotuspeli on selvästi käynnissä. Mistä saisimme vanhenevien yhdysvaltalaisten Hornetien tilalle ehkä hieman yli 60 uutta torjuntahävittäjää meille sopivine asejärjestelmineen?

Moni pitää yhä Yhdysvaltoja ässäkorttina, mutta en olisi tästä niin varma. Ainakin pitäisi saada ensin takeet, mitä presidentiksi noussut Donald Trump tarkoittaa teollisuuden protektionismillaan ja vaatimuksellaan, että EU-maiden pitää ottaa suurempi vastuu puolustuskustannuksissa.

Tämä kone on nopeudeltaan ylivoimainen ja erittäin lentokelpoinen yliääninopeuksissa.

Suomalais-ranskalaisen yhteistyön takana puolestaan kummittelee ikävä sana – Areva. Lentokoneyhteistyö ei toki ole sama kuin ydinvoimateollisuus, mutta ranskalaisten kanssa voi jäädä Rafale-ratkaisulla hanttikortti käteen.

Tämän jälkeen tiedän, että moni sosialidemokraatti ja keskustalainen liputtaa ruotsalaisen JAS Gripenin puolesta. Ja mikäpä siinä. Hävittäjähankinta Ruotsista niittaisi kahdenkeskisen puolustusyhteistyön entistä selvemmin yhteen.

Ratkaiseva puute on kuitenkin, että JAS Gripenillä ei ole ammattisotilaiden arvostamaa referenssiä eli merkittäviä tilauksia ja näyttöä kovista taistelutilanteista.

Näin ollen jäljelle jää saksalais-brittiläis-italialais-espanjalainen Eurofighter Typhoon. Tämä kone on nopeudeltaan ylivoimainen ja erittäin lentokelpoinen yliääninopeuksissa. Sen asejärjestelmä on muokattavissa helposti suomalaisiin tarpeisiin. Ja mikä tärkeätä, tämä hävittäjä on kaksimoottorinen, mitä on syytä arvostaa. Yksi moottorivika ei pudota koko kallista laitetta. Kaiken lisäksi Suomi voisi päästä osaksi yhteiseurooppalaista puolustusteollisuuden ketjua.

Jalkaväen korpraalin natsoilla en tietenkään ole minkään sortin asiantuntija Suomen torjuntahävittäjähankkinnoissa. Veronmaksajana ja sotilasvalan vannoneena katson kuitenkin oikeudekseni ja jopa velvollisuudekseni lausua puserokansan edustajan mielipiteen asiasta.

Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, niin nyt istuva porvarihallitus on valmis konsensusta rakentavaan yhteistyöhön puolustusvälinehankkinnoissa. Niin pitää ollakin. Hankinnat ja niiden ylläpitokustannukset ovat useiden hallituskausien mittaisia.

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja. Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

Kolumni

Ulpu Iivari

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

Lähiaikoina politiikassa näkyy entistä enemmän pikkutrumpeja ja orbaneita

Käsite ”post-fact society”, totuudenjälkeinen yhteiskunta, on noussut voimalla aikaamme kuvaavaksi termiksi. Se on tullut todeksi vaaleissa ja äänestyksissä, joiden keskustelua ovat leimanneet tosiasioista piittaamattomuus, suoranaiset valheet ja räävittömyys.

Epätodennäköinen on toteutunut Ison-Britannian brexitissä ja Yhdysvaltain vaaleissa. Tosiasiat työnnettiin sivuun myös Unkarin maahanmuuttoa koskevassa äänestyksessä, jossa maan hallitus jakoi häikälemättömästi manipuloivaa propagandaa.

Yllätystuloksia on selitetty muun muassa ”norsukäyrällä”, joka osoittaa, ettei kehittyneiden teollisuusmaiden keski- ja työväenluokka ole kyennyt entiseen tapaan parantamaan asemaansa.

Perinteisiä teollisia työpaikkoja on siirtynyt kehittyviin maihin. Aiemmin kukoistaneet teollisuuspaikkakunnat ränsistyvät. Turhautumista ei helpota, että samaan aikaan köyhyys on vähentynyt maailmassa ja digitaalisen ajan älylaitteet ovat tulleet jokamiehen ulottuville.

Vaalianalyysi Yhdysvaltain presidentinvaaleista on vielä kesken. Selvää on, että demokraattien duunariäänestäjiä siirtyi demokraateilta Trumpin taakse. Välttämättä ei ollut kuitenkaan kyse köyhien protestista, vaan voittajaa kannattaneiden arvellaan keskimäärin olleen hyvätuloisempia kuin Clintonin äänestäjien. Trumpia tukivat ihmiset, jotka kokivat elämäntapansa ja arvojensa olevan uhattuina ja näkivät nyt tilaisuuden revanssiin.

Populististen liikkeiden nousu, gallupien kaatuminen ja faktojen halveksunta haastaa vakavasti maltilliset poliittiset liikkeet. Jos ne eivät pysty vahvistamaan uskottavuuttaan kansalaisten silmissä ja tarjoamaan heille tulevaisuuden toivoa, seuraukset voivat olla kohtalokkaat.

Faktojen vähättelyn rinnalla näkyy toinen kehityskulku. Sen myötä vasemmisto vasemmistolaistuu ja oikeisto oikeistolaistuu.

Vaikka tiedämme, ettei historia sellaisenaan toista itseään, nykyisessä kehityksessä voi vaivatta havaita piirteitä, jotka ovat tuttuja viime vuosisadan alkupuoliskolta.

Faktojen vähättelyn rinnalla näkyy toinen kehityskulku. Sen myötä vasemmisto vasemmistolaistuu ja oikeisto oikeistolaistuu. Merkkejä siitä on nähtävissä Suomessakin. Viimeksi niitä on selvitelty Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen tutkimuksessa ”Miksi hallitukset kompuroivat?”.

Tässä ajatuspaja e2:n julkaisussa käy ilmi, että vasemmisto-oiikeisto-jako on syventynyt meillä erityisesti viime eduskuntavaalien jälkeen. Monissa Euroopan sosialidemokraattisissa puolueissa on nähtävissä pyrkimys löytää vasemmistolainen identiteetti uudelleen. Kolmas tie ei ole enää huudossa.

Lähiaikoina politiikassa näkyy varmaan entistä enemmän pikkutrumpeja ja orbaneita. Ihmisten voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen on kyettävä vastaamaan, mutta houkutuksista huolimatta sitä ei pitäisi tehdä helpomman kautta. Linjausten taustalle tarvitaan nyt entistä enemmän kunnollista tutkimustietoa – ja kunnollista dialogia kansalaisten kanssa. Heitä ei saa pitää enää vain päätösten kohteina, vaalikarjana.

Brittiläinen tieteenfilosofi Stephen Toulmin on todennut: ”Ne, jotka kieltäytyvät ajattelemasta tulevaisuutta johdonmukaisesti, jäävät vastaavasti alttiiksi vain pahemmalle ja jättävät kentän vapaaksi epärealistisille, irrationaalisille profeetoille.” Toulminin mukaan tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, mutta se ei voi olla syy luopua suurten linjojen hahmottamisesta.

Juuri nyt on aika luopua kvartaalipolitiikasta. Kun gallupitkin mittaavat tilanteita epätarkasti, niihin tuijottamista kannattaa vähentää.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko. Ulpu Iivari

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Antton Rönnholm

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa.

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa.

Tämä populismin tai protestien kehitys on lähestynyt meitä pinnan alla kuin tsunami

Vaaleissa äänestetään aina toivosta tai sen vastakohdista. Ja näiden vastakohtien noustessa hiipii pelko, että menneisyyden aaveet ovat tulossa takaisin. Mietimme miksi?

Kuten heti Brexit-äänestyksen jälkeen, äimistelemme taas, miten yhden suurimman ja vanhimman demokratian äänestäjät voivat valita kokemuksen ja sirkuksen sekä faktan ja fiktion väliltä jälkimmäisen. Uskomme, että asiat kuitenkin kääntyvät oikeaan suuntaan, kun pääsemme totuuden jälkeisestä politiikasta takaisin faktojen politiikkaan. Toivomme löytävämme syitä ja ratkaisumalleja ilmiölle niin arvon jakautumisesta pääoman ja työn välillä kuin maailmantalouden voittajista ja häviäjistä. Osittain koska se on rationaalista, osittain koska se vahvistaa omaa maailmanselitystämme.

Tarkastellessamme analyyseja niin Brexit-äänestäjistä kuin jakaumasta Trumpin ja Clintonin välillä meidät valtaa hämmennys: kummallakaan puolella ei ole yksiselitteisesti globalisaatiossa takkiin ottanut työläinen. Brexitin kannatus ei ollut selitettävissä tulonjaolla, ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Clinton hävisi collegen käyneiden valkoisten äänestäjien enemmistön Trumpille. Yhden selkeän jaon tilastot tuntuvat kuitenkin näyttävän iän ja urbaaniuden muodossa: nuoret ja kaupunkilaiset eivät halua muureja, eroja tai rajoja.

Taustalla on kansallisvaltioiden voimattomuus, jonka ne ovat ulkoistaneet ihmisten hädäksi.

Olemme jo tottuneet ottamaan populistien voitot ja vaalit yksittäisinä tapauksina, torppaamaan ja hoitamaan ne yksi kerrallaan. Mutta jos kyse onkin poliittisen muistimme ja ymmärryksemme ylittävästä trendistä? Muistatteko ne useat kerrat, kun Euroopan unionilla on ollut vaikeuksia saada perussopimuksiaan ratifioitua jäsenmaissa, kun multimiljonääri Silvio Berlusconi palasi toistuvasti Italian politiikan huipulle tai kun yhtäkkiä Ranskan presidentinvaaleissa olikin toisella kierroksella äärioikeiston J-M Le Pen?

Jacques Chiracin vaalivoitosta on nyt 15 vuotta, ja tytär Le Pen kurkottaa toiselle kierrokselle ensi vuoden vaaleissa. Tämä populismin tai protestien kehitys on lähestynyt meitä pinnan alla kuin tsunami, joka kulkee yli valtamerten näkymättömissä, kunnes nousee pintaan, tunnetuin seurauksin.

Tämän aallon ovat laittaneet liikkeelle monet järistykset. Taustalla on kansallisvaltioiden voimattomuus, jonka ne ovat ulkoistaneet ihmisten hädäksi. Osasyynä on valkoisen keski-ikäisen miehen niin sosiaalisen kuin taloudellisen valta-aseman mureneminen. Muutosta on vauhdittanut arvoliberalismin nopea liike sinne, missä siihen ei koeta oltavan vielä valmiita. Ja ympärillämme näemme reaaliaikaisen tiedonvälityksen tarjoamien kiiltokuvien ja näennäisten mahdollisuuksien luomaa katkeruutta.

Tästä kaikesta ja paljosta selittämättömästä muodostuu kokemus, joka on alitajuinen mutta joka määrittää käyttäytymistämme. Tämä kokemus on pelko. Se on ratkaisuja janoava epätoivo siitä, että lapsillani ei mene yhtä hyvin kuin itselläni. Se on syyllisiä etsivä katkeruus siitä, että minulla voisi mennä paremmin. Se on kunniaa janoava kiukku siitä, että maani ei tuota minulle enää ylpeyttä.

Jos ihminen etsii toivoa, hänen katseensa kääntyy kangastuksesta vain sinne, missä sitä on enemmän tarjolla.

Me perinteiset puolueet ja ideologiat mietimme, millä konkreettisilla politiikkatoimilla voimme padota tämän aallon ja rauhoittaa nämä ihmiset. Mutta he löytävät aina helpompia ratkaisuja kangastuksista, joille totuus ei aseta reunaehtoja.

Pyrimme ampumaan populismin ja epärehellisyyden aaveet hajalle ratkaisuilla ongelmiin, jotka olemme itse määritelleet: tarjoamme tulonsiirtoja, parempaa hoivaa ja lisää investointeja taantuville teollisuuspaikkakunnille. Mutta ruutia on rajallisesti, ja aaveet laskevat haulimme läpi. Emme edes tiedä, olemmeko aallon harjalla vai vasta sen alkupärskeissä – vasta kun haaveet ovat vakaalla pohjalla, kaatuvat aaveet.

Me demarit olemme tunnettuja siitä, että meillä on faktoja ja konkreettisia ehdotuksia, ja niitä tulee olla jatkossakin. Mutta tarvitaan myös enemmän ymmärrystä siitä, miten mieli toimii. Jos ihminen etsii toivoa, hänen katseensa kääntyy kangastuksesta vain sinne, missä sitä on enemmän tarjolla.

Aalto pysäytetään vain vaihtamalla pelon tilalle toivo ja tulevaisuuden usko. Siihen tarvitaan uskottava viestinviejä ja määrätietoinen sanoma: eilinen ei palaa, ja enää koskaan maailma ei tule olemaan niin kuin ennen. Mutta tulevaisuus on tätä päivää parempi. Sillä toivon viesti voittaa kaiken ja sen tuojat voittavat kaikki.

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa. Antton Rönnholm

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa.