Kolumni

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja, puoluessihteeri ja ptkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja, puoluessihteeri ja ptkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Onko mitään järkeä haaveilla ”federatiivisesta” Suomesta?

Muutama kuukausi sitten päätin edellisen kolumnini tällä palstalla kysymykseen, mihin tarvitaan maakuntahimmelit? Ennustin, että maakuntamallista tulee vielä tämän eduskunnan suuri draama. Siltä näyttää vahvasti.

Jos olen ymmärtänyt oikein, ollaan soten osalta päätymässä viiteen alueeseen. Peruspalvelujen järjestäjävastuu olisi ilmeisen järkevää säilyttää edelleen kuntatasolla. Kuinka laajasti kyetään tässä harvaan asutussa maassa takaamaan tasavertaista valinnanvapautta kansalaisille, on laajalti resurssikysymys. Olennaista on se, että julkinen valta tunnustaa vastuunsa kansalaisista ja käyttää verotusoikeuttaan mahdollisimman tasa-arvoisella tavalla.

Kun nykyhallitus alusta saakka on tehnyt kaikkensa maalatakseen Suomen tulevaisuuden synkäksi, ja elinkeinoelämän piirissä jopa tuomitaan Suomi toivottomaksi tapaukseksi, olisi nyt oikea ratkaisu kerta kaikkiaan puhaltaa poikki haaveet keskikokoisten kaupunkien kokoisista uusista ”itsehallintoalueista”, maakuntavaaleista, uusista hallintoportaista ja uusista ”maakuntaveroista”.

Tähän meillä ei nyt ole varaa. Onko mitään järkeä haaveilla ”federatiivisesta” Suomesta, joka helposti nostaisi uusia sisäisiä raja-aitoja, kun yhteisen tavoitteen pitäisi olla nykyisten, kuntien välisten  turhien raja-aitojen madaltaminen ja valtion byrokratian karsiminen tuottavuuden nostamiseksi ja kilpailukyvyn parantamiseksi.

Suomen keskustelussa on tapana viitata ja verrata Ruotsiin. Se on sinänsä hyvää. Kun aikanaan 1970-1980-luvun Suomessa tosissaan ryhdyttiin puhumaan Ruotsin taloudellisen etumatkan kiinni kuromisesta, korostettiin kuinka hyvä kirittäjä meillä on Ruotsissa. Niiden argumenttien toistaminen on jälleen ajankohtaista.

Toivottomuus on Suomen elinkeinoelämän omassa peilissä.

Ruotsin malleihin viitattaessa olisi kuitenkin syytä tarkkuuteen. Kun on haikailtu Ruotsin ”maakäräjiä” vaaleineen Suomeen, on unohdettu, että maakäräjien toimivalta alunperin on ollut varsin rajallinen eikä kuntien toimivaltaa ole leikattu siten kuin nyt tavoitellaan keskustan mallissa. Valtion toimivaltaa edustavat edelleen läänit, jotka on haluttu säilyttää siksi että valtio olisi ”läsnä” maan eri osissa. Luulenpa ettei Ruotsissa tänä päivä enää perustettaisi maakäräjiä, jos asia olisi ajankohtainen.

Kun keskusta ajoi ”yhteiskuntasopimusta” tavoitteena työmarkkinaosapuolten sivuuttaminen ja kokoomus säesti tavoitteena ammattiyhdistysliikkeen työntäminen syrjään työehtoneuvotteluista, viitattiin usein Ruotsin ”malliin”, joka ei tunne keskitettyjä ratkaisuja. Keksittiin sanonta ”Suomen malli” kuvaamaan meidän versiotamme vientialavoittoisesta sopimusjärjestelmästä. Se kuulosti oudolta, kun tarkoitettiin ”Ruotsin mallia”. Mutta totuus on toinen.

Kun Ruotsissa 1990-luvun alussa, keskellä syvää finanssikriisiä  siirryttiin uuteen,  melko hienojakoiseen ja herkkään, osapuolten väliseen luottamukseen perustuvan koordinointimalliin, valmistelusta oli vastuussa  silloinen työmarkkinaviraston pääjohtaja Allan Larsson, josta pääministeri Ingvar Carlsson teki valtiovarainministeri Kjell-Olof Feldtin seuraajan. Allan Larsson kertoo muistelmissaan miten hän sai idean Ruotsin vakauttamissopimukseen Suomesta. Hän oli aikanaan käynyt syviä keskusteluja Keijo Liinamaan kanssa ja ryhtyi erikseen perehtymään Suomen kokemuksiin keskitettyjen ja koordinoitujen työmarkkinaratkaisujen vaikutuksista.

Merkittävin ero, joka perustui erilaiseen työmarkkinahistoriaan, oli se, että valtiovalta ”seurasi” ja ”valvoi” mutta ei toiminut ”osapuolena”.  Oma kokemukseni kertoo, että Ruotsin työmarkkinaministeri, etenkin sosialidemokratian ollessa hallituksessa kuitenkin on ollut varsin aktiivinen ”libero” ja välittäjä.

Kun EK ja Suomen Yrittäjät ovat patistaneet kokoomusta huolehtimaan siitä, että työehtosopimuspolitiikan ”painopiste” siirtyisi yritystasolle,  viitattiin  jälleen Ruotsin kokemuksiin. Tällöin  meinattiin kokonaan unohtaa, että Ruotsin myötämäärämislainsäädäntö on edellyttänyt henkilöstön edustusta yritysten hallituksissa aina 60-luvusta lähtien. Tästä Antti Rinne on heitä muistuttanut konkreettisesti viime aikojen keskustelussa.

Paavo Lipponen
poltti äsken päreensä kun ”ruotsalaispankki” Nordean suomalaiset ekonomistit tuoreeltaan julistivat Suomen toivottomaksi tapaukseksi. Lipposen ärähdys oli ymmärrettävä.

Toivottomuus on Suomen elinkeinoelämän omassa peilissä. Merkille pantava on myös, että ”toivottomuus” on kasvanut suorassa suhteessa porvarien poliittiseen ylivaltaan.

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja, puoluessihteeri ja ptkäaikainen kansanedustaja ja ministeri. Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja, puoluessihteeri ja ptkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Kolumni

Katja Taimela

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

Postin kehittämiseen löytyy vaihtoehtoja

Postin ja kotiin kannetun sanomalehden tulee olla kaikkien suomalaisten saatavilla asuinpaikasta riippumatta. Hallitus on lähtenyt uudistamaan postilakia asteittain.

Sen myötä laista ollaan poistamassa vaatimukset postitoiminnan säännöllisyydestä ja laadusta, riittävistä resursseista ja pitkäjänteisestä postitoiminnan järjestämisestä. Toimiala avataan kermankuorinnalle, kun samalla palvelutasoa ajetaan alas.

Posti on ollut jo jonkin aikaa otsikoissa. Kuva, jota Postin viimeaikainen julkisuus maalaa, ei ole yhtiölle kunniaksi. Olemme jo saaneet tottua uutisiin Postin toistuvista yt-kierroksista ja massairtisanomisista.

Myös Postin henkilöstön kuormitus on ajettu tappiin. Kuormaa lisää se, että Postin henkilöstöpolitiikka on kaikkea muuta kuin avointa ja reilua. Kesän aikana on kuultu postin jakeluhäiriöistä monilla seuduilla.

Posti on valinnut tavaksi reagoida muuttuneeseen markkinatilanteeseen lähinnä kirjepostia vähentämällä, perustoimintoja heikentämällä, irtisanomisilla ja satsaamisella epäolennaisiin toimintoihin.

Viikoittaisia jakelupäiviä ollaan karsimassa kolmeen, ja kerrostalojen luukkujakelusta ollaan luopumassa. Kansan turhautuminen purkautuu postinjakajiin.

Näyttää siltä, että Postista ollaan tekemässä vähän tahallaankin kansallinen naurunaihe ja murheenkryyni.

Samaan aikaan Posti suunnittelee panostuksia ruohonleikkauspalveluun ja kukkien kasteluun. Näillä aloilla se tulee suurena toimijana vääristämään kilpailua ja viemään leivän paikallisten kotipalveluyrittäjien suusta, kuten on jo nähty muun muassa aterioiden kuljetuspalveluiden kilpailutuksissa eri puolilla maata.

Näyttää siltä, että Postista ollaan tekemässä vähän tahallaankin kansallinen naurunaihe ja murheenkryyni. Näin sitä on helpompaa vaatia yksityistettäväksi ja alistettavaksi markkinoille.

Olennaista Postilain uudistuksen seuraavissa ratkaisevissa vaiheissa on se, että yhdenvertaiset, saavutettavat ja kohtuuhintaiset postipalvelut voidaan turvata koko maassa.

Ratkaisuja tähän on haettava hyvässä ja avoimessa keskustelussa, jossa huomioidaan toimialan eri toimijat ja johon otetaan mukaan avoimesti myös oppositiopuolueet.

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta Katja Taimela

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Haudattu talentti

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua.

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua.

Kisaturisteja vai huippu-urheilijoita?

Jonkin ison kehitysmaan kisakylän pressihuoneen kulmapöytä neljän vuoden välein.

”En tajua mikä oli pielessä. Aamulla tuntui, että ennätys tulee, mutta tahmeaa oli. Ehei vuosien työ hukkaan mennyt. Sain arvokasta kokemusta ja täällä on ollut kiva joukkuehenki.”

Kesäolympialaisissa leikkautuivat samaan pisteeseen – taas – ylitoiveikkuus, alisuorittaminen ja apatia. Kyyti Rion helteessä oli kokonaisuutena hyytävää, kuin harjateräs Antarktiksella. Ison joukon tavoitteeksi a priori ei asettunut maailman, vaan oma paras.

Ison yleisön mielenmaasto on toki omaa hassua matalikkoaan. Tiedostetaan kyllä mahdollisuuksiemme herttainen rajallisuus. Ehkä tajutaan, että jos ammattiurheilun edellytykset ovat kilpailijamaissa kuin Jupiter, me olemme harvoin tuikahtava asteroidi (vrt. steroidi). Muistetaan, että muualla dopingvalvonta on Putous-parodiaa ja tunnustetaan, että elintaso-Suomesta ei tule pelintaso-Suomea, koska hyvinvoinnit. Pädit tai podium. Paaponnan lomaan annostellaan nokare kyynisyyttä ja loraus halvanhelppoa ivaa. Tuomitaan tai ollaan ymmärtävinään – ylhäältä – vaikka tajutaan urheilun arjesta vain asioiden nimiä ja muotoja.

Keitos hapanimeltyy, kun kaiken edellisen alle valetaan puolisalaisia odotuksia. ”Josko Kristus-patsaan liepeillä sittenkin ihmeitä?” Media kampeaa kahta vipua: luo odotuksia ”mustille hevosille”, vaikka Kyra Kyrklund ja Matador puuttuvat maneesilta. Toisaalta myydään lehtiä ja mainoksia surkeudella. Joku kollega korosti urheilijoiden elämän rankkuutta hoitaen näiden sieluja kolumneissaan, kun taas ravakalla vastatuulella Rion jätevesissä purjehtineet skribentit penäsivät vain tulosvastuuta.

***

Voiko rahoille sitten vaatia vastinetta? Onko siellä lajipuristeja vai kisaturisteja? Olympiaurheilija antaa lajille aina kaikkensa. Kieltäymystä, kipua, puolihullua tavoitteellisuutta, psykofyysistä painetta ja nuoren elämän ehtojen kuormaamista yhteen hauraaseen munakoriin. Yksikään heistä ei ole vätys tai pelle. Mutta onko yleisöllä oikeus vaatia ja sättiä, koska veroista ne urheilijapalkat ja reissut kuitataan. Totta kai on! Demokratiassa Pasi Muhokselta saa katkeroitua, jos pikajuoksijat eivät vaskoolaa kultaa. Eri asia taas on, kuinka merkitsevää se on.

Vaatiminen on relevanttia vain heiltä, joilla on oikeus reagoida käytännössä. Jos on oikeasti panos pöydällä, ne voi vetää myös pois. Mitta saa täyttyä, jos mitta ei täyty. On tietysti urheilija itse valmennuksineen. Sitten ovat läheiset, joille urheilijalla on elämäntavastaan tilivelvoite. Kolmas klusteri on valtio, lajijohto ja sponsorit, jotka maksavat. Edes medialla ei ole veto-oikeutta.

Demokratiassa Pasi Muhokselta saa katkeroitua, jos pikajuoksijat eivät vaskoolaa kultaa. Eri asia taas on, kuinka merkitsevää se on.

***

”Nyt sataa sontaa niskaan!”, sanoi karsiutunut rintauimari Mattson. Uhriutuvat ja etukäteiset kritiikin vesittämisyritykset ovat kiusallisia. Sonnasta puhutaan hetimiten siksi, että sitä ei viitsittäisi niin paljon kaataa, lyötäisi lyötyä. Mutta ei ketään ole kukaan oikeasti murjonut paitsi vastustaja, ja se on hänen hommansa. Sekunnit, metrit ja pisteet ovat äärireiluja. Uimari vieläpä julisti hakevansa Riosta kultaa antaen erityisluvan arvioida sanansa mittaisuutta.

Kansan odotukset ovat toki poskettomia. Maan koko ei paljon povaa ja suurmaiden järjestelmille annetaan etumatkaa. Kansallisista päiväunista ponnistavat toimittajat yhdistävät kiehtovasti pinta-knowhown ja otsikonnälän. Mutta. JOS urheilija tahtoo menestyä, hänen on kestettävä joutava surina. Maailma ei muuksi muutu, mutta urheilija voi aina kasvaa niin, että iso mielipidetunkio ei sanele hyvinvointia. Jos taas maksajien lompsa ei helly, niin silloin hän ei riittänyt. Urheilijana. Ihmisenä varmasti.

***

Mikä nyt eteen? Yleisavain on aina systeemillä. Ehdotus opetusministeriöön: muutetaan mokatun HuMu-työn jälkeen huippu-urheilun prioriteetit tyystin. Lakataan leikkimästä suurvaltaa vain siksi, että olimme sitä vuosisata sitten. Miksemme lataa kaikkea tarkoin valittuihin lajeihin? Nyt väki sirottuu laajalle spektrille.

Pesis päiviltä; tiedät kyllä, miksi. Ja näivetetään salibandy, koska se on talenttirosvo ja liki mikään maa ei pelaa sitä tosissaan. Unohdetaan jopa lätkä, joka hotkii rahaa, on asenteiltaan arkaaista ja lilliputti maailmalla. Uhrataan MM-huumat, jotta Mertsi voi huutaa yu:lle ja futikselle. Silputaan myös pikkuoksia, jotka yhdessä vievät liikaa. Minilajit eläköön ylpeinä, mutta ei tueta, eikä odoteta.

Norja ja Itävalta elävät lumilajeista ja Balkan huohottaa palloilua. Pikku Uruguayssa ja Belgiassa on vain futis, mutta huipulla. Kaukasia pumppaa painoja, Korea potkii ja ampuu. Kanada pitäköön hokinsa. Tykitetään mekin harvoilla, mutta tuhdeilla tykeillä eli pannaan paukut isoihin ja urbaaneihin lajeihin: futis, koris, lenttis, yu, mäkihyppy, ah, alppi, uinti, tennis ja pingis. Suodatetaan pikkulajien episraivo ja aletaan pärjätä.

Jos taas tahdomme, että ylätasonkin sportin ydinarvot uivat syvemmällä, iloitaan vain kilvasta. Sitä en sano, kumpi tulee valita, mutta sen tiedän, että molempia ei voi saada.

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua. Haudattu talentti

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua.

Kolumni

Satu Taavitsainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Arvon hekin ansaitsevat

Ammattien todellinen arvostus testataan työyhteisöjen arjessa. Siivoaminen on ammattilaisten työtä. On harmi, ettei se vielä näy siivoojien tilipussissa. Työyhteisöissä annetaan arvo, että on puhdasta, mutta se kuuluu myös hänelle, joka työn tekee.

Parhaillaan opetus- ja kulttuuriministeriössä valmistellaan ammatillisen koulutuksen tutkintorakenteen uudistusta, joka tulisi yhdistämään eri tutkintoja ja vähentämään ammattien määrää. Hyvänä tarkoituksena on laajentaa opiskelijoiden osaamista ja parantaa työllistymistä.

Toivon, että uudistuksen keskiössä on opiskelijoiden osaamisen kehittyminen työelämän tarpeita varten ja työllistyminen. Toivon, että se ei vie kohti työelämää, jossa kuka tahansa voi tehdä mitä työtä tahansa ilman taetta osaamisen laadusta ja samalla heikentäen työntekijöiden työehtoja. Uudistuksen lopputuloksena on oltava monipuoliset osaajat, jotka pystyvät työllistymään muuttuvilla työmarkkinoilla ja saavat palkkaa, jolla tulee toimeen.

Ammattiosaamisen merkitys ja työn sisältöjen kehittäminen ovat tärkeitä asioita. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla ammatillisen koulutuksen saaneet laitoshuoltajat ovat vastuussa muun muassa sairaaloiden, kuntoutuslaitosten, palvelutalojen ja hoivakotien puhtaanapidosta, ruoka- ja välinehuollosta, pyykki- ja vaatehuollosta sekä avustus- ja palvelutehtävistä. Ennen heitä kutsuttiin sairaala-apulaisiksi, mutta nykyinen nimike kuvaa paremmin työn sisältöä. Laitoshuoltajan työhön sisältyy paljon muutakin kuin siivoamista, joka sekin kohdistuu erityisesti turvallisuuteen ja terveyteen liittyvään korkeatasoisen hygienian ylläpitämiseen.

Sote-uudistuksen onnistuminen on ratkaisevasti kiinni hoitoketjujen toimimisesta. Siksi henkilöstön osaamistasosta ei ole tinkimistä.

Ministeriön valmistelussa on tullut esille, että laitoshuoltajan tutkinto aiotaan yhdistää kiinteistöpalvelualan tutkintoon. Mielestäni tämä on huolestuttavaa, koska kiinteistöalan osaamisvaatimuksiin ei ainakaan tällä hetkellä sisälly sosiaali- ja terveyspalvelujen laatu- ja hygieniavaatimustason opintoja. Sote-uudistuksen onnistuminen on ratkaisevasti kiinni hoitoketjujen toimimisesta. Siksi henkilöstön osaamistasosta ei ole tinkimistä.

Tutkintouudistuksessa ei saa jättää huomiotta sitä, että sosiaali- ja terveysalalla laitoshuoltajien työ ja osaaminen eroavat merkittävästi kiinteistöpalvelutehtävistä. Tutkintouudistuksessa laitoshuoltajan tilalle hoitoketjuun oltaisiin nostamassa hoiva-avustaja, joka kuitenkaan ei ole tutkinto, vaan pääsääntöisesti työllistämiskoulutuksella annettu lyhyt koulutus.

Mielestäni ammatillisen koulutuksen uudistusta tehtäessä on varmistettava, että koulutuksella pystytään jatkossakin vastaamaan sosiaali- ja terveyspalvelujen laatuun, hoitoketjujen sujuvuuteen, potilasturvallisuuteen ja palveluiden tarvitsijoiden ja muiden ammattilaisten tarpeisiin sekä tulevaisuuden työvoimatarpeisiin.

Tarvitsemme jatkossakin laitoshuoltajien monipuolista osaamista, jossa yhdistyvät korkeaa laatu- ja hygieniatasoa vaativat puhtaus-, ravitsemis- ja huolenpitopalvelujen työkokonaisuudet.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja. Satu Taavitsainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Tilinteon aika: Suomi on urheilevan maailman matonen

Apeat ovat mielet Rion olympiakisojen jälkeen. Suomi ei koskaan aikaisemmin ole tarponut olympiakisoja näin huonolla menestyksellä. Olimme koko Pohjolankin heikoin.

Mikä meni pieleen? On tehtävä analyysi paremman tulevaisuuden vuoksi. On oltava nöyriä ja haettava muilta oppia ja ojennusta.

Tiedämme, että niin OKn puheenjohtaja Risto Nieminen kuin huippu-urheilumme johtaja Mika Kojonkoski ovat läpikotaisin urheiluihmisiä. Heidän on asemiensakin perusteella ensisijaisesti kannettava vastuu olympiaurheilustamme. Liike-elämässä päästään tulokseen asettamalla tavoitteet. Urheilussa Suomella ei ollut nyt poikkeuksellisesti asetettuja tavoitteita. Kojonkoskelle riitti, että kisakylässä oli kiva fiilis.

Suomen olympiaurheilun johtaminen on asetettava suurennuslasin alle muistakin syistä. Stefan Wallinin (r.) perustama ja valtion rahoittama HuMu eli huippu-urheilun muutostyöryhmä oli limbo. Sen aloittaessa urheilumme jaksoi paremmin kuin nyt.

Se käytti rahaa miljoonittain ja tulos oli pakkasen puolella. Valtiohan perii nyt OK:lta rahoja takaisin. Tämäkin puoli on puitava julkisuudessa kohtuuttomia sisäpiirin synttärilahjoja myöten. On aivan selvää näiden näkymien perusteella se johtopäätös, että muutoksen Olympiakomitean toiminnassa tulee tapahtua tulevaisuuteen ilman uutta muutostyöryhmääkin.

Onko suomalainen valmennus maailman huipputasoa?

Vaikka olympiakisojen motto onkin ”tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto”, niin käytäntö on tasan tarkkaan se, että olympiavoitto on se tärkein tavoite.

Valmistautumisvirheitämme pohdittaessa tulevat ajatuksiin ovatko meillä oikeat kyvyt oikeissa lajeissa? Toimiiko meillä kykyjenetsintä? Ovatko valmentajamme riittävän oppineita? Onko heitä riittävästi?

Arvostetaanko meillä huippu-urheilua? Riittääkö nykyinen vaatimaton koululiikunta iskostamaan liikunnan sanomaa kansalaisille? Onko suomalainen valmennus maailman huipputasoa? Onko huippu-urheilijaksi pyrkiminen riittävän houkutteleva nuorisollemme?

Asennoituuko urheilija askeettiseen elämän muutokseen? Takaako urheilu ammattina elinikäisen toimeentulon? Otammeko oppia menneiden polvien niistä menetelmistä, mitkä ovat johdattaneet Suomen aikanaan kunnian kukkuloille? Onko keskinäinen kateus voitettavissa?

Paljon kysymyksiä.

Eikä tässä kaikki.

Rahan puutetta ei voi syyttää. Kultamitalijuoksija Pekka Vasalakin kysyi, miksi urheilijat käyvät kalliilla ulkomaan kaukoleireillä kun tulokset eivät kuitenkaan parane.

Kun noihin kysymyksiin löydämme vastaukset, niin tulevaisuuskin selviää siinä samalla.

Urheilua pitää johtaa myös kentällä eikä vain kansliasta käsin.

Jo pitkään eläkkeellä ollut tv-urheilutoimittaja Juha Jokinen soitteli ja ehdotti, että nyt olisi saatava Mika Kojonkoski keskustelemaan televisioon maineikkaan ja tuloksellisen urheilujohtaja Jukka Uunilan (93 v.) kanssa. Innostuin ja kysyin Uunilalta lähtisikö hän tähän. Tiesin kyllä vastauksen, ettei hän lähde.

Juttelin myös OK:n ex-puheenjohtaja Roger Talermon kanssa. Hän arveli, etteivät nykyiset olympiajohtajamme ole tarpeeksi läheisissä yhteyksissä suoraan urheilijoiden kanssa. Urheilua pitää johtaa myös kentällä eikä vain kansliasta käsin.

Rion kesäkisoihin Suomi lähetti 54 urheilijaa, jotka osallistuivat 14 lajiin. Vain jo 35-vuotias kuntonyrkkeilyllä lajin aloittanut Mira Potkonen iski yllättäen toiveet tosiksi. Potkonen toi Suomelle sen ainoan pronssimitalin.

Vain muutamalle muullekin kehut. Yleisurheilijoista Kristiina Mäkelä (12,), David Söderberg (8.) sekä Antti Ruuskanen (6.) kisasivat finaaleissa. Purjehduksen tuulet selvitti kunnialla Tuula Tenkanen (5.). Jenna Laukkanenkin oli uinnissa parhaanamme vasta 14:s.

Järki ei voita vaan raha.

Rion kisat herätti muitakin ajatuksia. Onko ylipäätään mielekästä rakentaa joka neljäs vuosi toinen toistaan hienompia ja tosi kalliita suorituspaikkoja, joiden myöhempi käyttö jää varsin vajavaiseksi? Eikö voitaisi keskittää olympiaurheilu vain muutamalle jo valmiille paikkakunnalle?

Kun olympiakisat ovat nykyään suuri bisnes, niin raha ratkaisee. Siis järki ei voita vaan raha. Rio oli myös rampakisojen näyttämö. Doping oli tällä kertaa se este, mikä ei saanut koko olympiaperhettä koolle.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Antti Alaja

Kirjoittaja on Sorsa-säätiön projektitutkija.

https://twitter.com/AlajanAntti

Julkisuudessa on väitelty elvytyksestä ja hintakilpailukyvystä, mutta keskustelusta on puuttunut jotakin tärkeää

Ennen finanssikriisiä elinkeinopolitiikka oli pitkään epäsuosiossa kansainvälisissä talousjärjestöissä ja poliitikkojen puheissa. Washingtonin konsensukseksi kutsuttu suuntaus korosti, että valtioiden ei kannata valita voittajia vaan luoda suotuisa toimintaympäristö yritysten kasvulle. Olemattoman elinkeinopolitiikan ajateltiin olevan parasta elinkeinopolitiikkaa.

Elinkeinopolitiikka teki paluun talouspolitiikan agendalle finanssikriisin puhjettua. Yhdysvalloissa ja Britanniassa huomattiin, että rahoitussektorin osuus taloudessa oli kasvanut kestämättömästi. Euro­alueen eteläisissä maissa havahduttiin siihen, että uusien kasvualojen ja kilpailukyvyn kehittäminen vaatii elinkeinopolitiikkaa.

***

Suomessa elinkeinopolitiikka on kuitenkin jäänyt viime vuosina paitsioon, vaikka juuri elinkeinorakenteen kriisin keskellä tarvittaisiin uusia avauk­sia. Julkisuudessa on väitelty elvytyksestä ja hintakilpailukyvystä, mutta keskustelusta on puuttunut näköala uusien kasvualojen rakentamisesta julkisen vallan toimin.

Jos vielä 1990-luvulla lisättiin julkisia tutkimus- ja kehitysinvestointeja ja korostettiin kansallisen innovaatiojärjestelmän kehittämistä yritysten kilpailukyvyn edellytyksenä, niin nyt tutkimusmenoja on leikattu merkittävästi. Yritysten tutkimusta tukevia Strategisen huippuosaamisen keskittymiä ollaan lopettamassa, ilman korvaavia avauksia.

Elinkeino- ja innovaatiopolitiikalla on ollut aikai­semmin historiassa merkittävä talouskehitystä tukeva rooli. Suomi teollistui valtionyhtiöiden, kuten Outokummun ja Nesteen, vauhdittamana. Valtio tuki merkittävästi Nokian ja elektroniikkateollisuuden nousua 1980- ja 1990-luvulla.

***

Mutta minkälaista elinkeinopolitiikkaa tarvittaisiin tulevina vuosina? Sitran Timo J. Hämäläinen on esittänyt, että uudessa elinkeinopolitiikassa painopisteen pitäisi olla uusien kilpailuetujen ja liiketoiminnan kehittämisessä, ei yksittäisten yritysten tai vallitsevien rakenteiden tukemisessa. Viime vuosina on myös huomattu, että uuden liiketoiminnan kehittymistä voi tukea paitsi valtion avustusten ja lainojen mutta myös julkisten hankintojen kautta.

Talouspoliittisessa keskustelussa on keskitytty työmarkkinarakenteisiin, joiden muuttamisen ajatellaan ratkaisevan Suomen kilpailukykyongelman. Realistisempi ratkaisu löytyy kuitenkin pitkäjänteisestä elinkeino- ja innovaatiopolitiikasta, joka tukee talouden uudistumista.

https://twitter.com/AlajanAntti Antti Alaja

Kirjoittaja on Sorsa-säätiön projektitutkija.