Kolumnit

Onko mitään järkeä haaveilla ”federatiivisesta” Suomesta?

Muutama kuukausi sitten päätin edellisen kolumnini tällä palstalla kysymykseen, mihin tarvitaan maakuntahimmelit? Ennustin, että maakuntamallista tulee vielä tämän eduskunnan suuri draama. Siltä näyttää vahvasti.

Jos olen ymmärtänyt oikein, ollaan soten osalta päätymässä viiteen alueeseen. Peruspalvelujen järjestäjävastuu olisi ilmeisen järkevää säilyttää edelleen kuntatasolla. Kuinka laajasti kyetään tässä harvaan asutussa maassa takaamaan tasavertaista valinnanvapautta kansalaisille, on laajalti resurssikysymys. Olennaista on se, että julkinen valta tunnustaa vastuunsa kansalaisista ja käyttää verotusoikeuttaan mahdollisimman tasa-arvoisella tavalla.

Kun nykyhallitus alusta saakka on tehnyt kaikkensa maalatakseen Suomen tulevaisuuden synkäksi, ja elinkeinoelämän piirissä jopa tuomitaan Suomi toivottomaksi tapaukseksi, olisi nyt oikea ratkaisu kerta kaikkiaan puhaltaa poikki haaveet keskikokoisten kaupunkien kokoisista uusista ”itsehallintoalueista”, maakuntavaaleista, uusista hallintoportaista ja uusista ”maakuntaveroista”.

Tähän meillä ei nyt ole varaa. Onko mitään järkeä haaveilla ”federatiivisesta” Suomesta, joka helposti nostaisi uusia sisäisiä raja-aitoja, kun yhteisen tavoitteen pitäisi olla nykyisten, kuntien välisten  turhien raja-aitojen madaltaminen ja valtion byrokratian karsiminen tuottavuuden nostamiseksi ja kilpailukyvyn parantamiseksi.

Suomen keskustelussa on tapana viitata ja verrata Ruotsiin. Se on sinänsä hyvää. Kun aikanaan 1970-1980-luvun Suomessa tosissaan ryhdyttiin puhumaan Ruotsin taloudellisen etumatkan kiinni kuromisesta, korostettiin kuinka hyvä kirittäjä meillä on Ruotsissa. Niiden argumenttien toistaminen on jälleen ajankohtaista.

Toivottomuus on Suomen elinkeinoelämän omassa peilissä.

Ruotsin malleihin viitattaessa olisi kuitenkin syytä tarkkuuteen. Kun on haikailtu Ruotsin ”maakäräjiä” vaaleineen Suomeen, on unohdettu, että maakäräjien toimivalta alunperin on ollut varsin rajallinen eikä kuntien toimivaltaa ole leikattu siten kuin nyt tavoitellaan keskustan mallissa. Valtion toimivaltaa edustavat edelleen läänit, jotka on haluttu säilyttää siksi että valtio olisi ”läsnä” maan eri osissa. Luulenpa ettei Ruotsissa tänä päivä enää perustettaisi maakäräjiä, jos asia olisi ajankohtainen.

Kun keskusta ajoi ”yhteiskuntasopimusta” tavoitteena työmarkkinaosapuolten sivuuttaminen ja kokoomus säesti tavoitteena ammattiyhdistysliikkeen työntäminen syrjään työehtoneuvotteluista, viitattiin usein Ruotsin ”malliin”, joka ei tunne keskitettyjä ratkaisuja. Keksittiin sanonta ”Suomen malli” kuvaamaan meidän versiotamme vientialavoittoisesta sopimusjärjestelmästä. Se kuulosti oudolta, kun tarkoitettiin ”Ruotsin mallia”. Mutta totuus on toinen.

Kun Ruotsissa 1990-luvun alussa, keskellä syvää finanssikriisiä  siirryttiin uuteen,  melko hienojakoiseen ja herkkään, osapuolten väliseen luottamukseen perustuvan koordinointimalliin, valmistelusta oli vastuussa  silloinen työmarkkinaviraston pääjohtaja Allan Larsson, josta pääministeri Ingvar Carlsson teki valtiovarainministeri Kjell-Olof Feldtin seuraajan. Allan Larsson kertoo muistelmissaan miten hän sai idean Ruotsin vakauttamissopimukseen Suomesta. Hän oli aikanaan käynyt syviä keskusteluja Keijo Liinamaan kanssa ja ryhtyi erikseen perehtymään Suomen kokemuksiin keskitettyjen ja koordinoitujen työmarkkinaratkaisujen vaikutuksista.

Merkittävin ero, joka perustui erilaiseen työmarkkinahistoriaan, oli se, että valtiovalta ”seurasi” ja ”valvoi” mutta ei toiminut ”osapuolena”.  Oma kokemukseni kertoo, että Ruotsin työmarkkinaministeri, etenkin sosialidemokratian ollessa hallituksessa kuitenkin on ollut varsin aktiivinen ”libero” ja välittäjä.

Kun EK ja Suomen Yrittäjät ovat patistaneet kokoomusta huolehtimaan siitä, että työehtosopimuspolitiikan ”painopiste” siirtyisi yritystasolle,  viitattiin  jälleen Ruotsin kokemuksiin. Tällöin  meinattiin kokonaan unohtaa, että Ruotsin myötämäärämislainsäädäntö on edellyttänyt henkilöstön edustusta yritysten hallituksissa aina 60-luvusta lähtien. Tästä Antti Rinne on heitä muistuttanut konkreettisesti viime aikojen keskustelussa.

Paavo Lipponen
poltti äsken päreensä kun ”ruotsalaispankki” Nordean suomalaiset ekonomistit tuoreeltaan julistivat Suomen toivottomaksi tapaukseksi. Lipposen ärähdys oli ymmärrettävä.

Toivottomuus on Suomen elinkeinoelämän omassa peilissä. Merkille pantava on myös, että ”toivottomuus” on kasvanut suorassa suhteessa porvarien poliittiseen ylivaltaan.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat