Kolumni

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja, puoluessihteeri ja ptkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Onko mitään järkeä haaveilla ”federatiivisesta” Suomesta?

Muutama kuukausi sitten päätin edellisen kolumnini tällä palstalla kysymykseen, mihin tarvitaan maakuntahimmelit? Ennustin, että maakuntamallista tulee vielä tämän eduskunnan suuri draama. Siltä näyttää vahvasti.

Jos olen ymmärtänyt oikein, ollaan soten osalta päätymässä viiteen alueeseen. Peruspalvelujen järjestäjävastuu olisi ilmeisen järkevää säilyttää edelleen kuntatasolla. Kuinka laajasti kyetään tässä harvaan asutussa maassa takaamaan tasavertaista valinnanvapautta kansalaisille, on laajalti resurssikysymys. Olennaista on se, että julkinen valta tunnustaa vastuunsa kansalaisista ja käyttää verotusoikeuttaan mahdollisimman tasa-arvoisella tavalla.

Kun nykyhallitus alusta saakka on tehnyt kaikkensa maalatakseen Suomen tulevaisuuden synkäksi, ja elinkeinoelämän piirissä jopa tuomitaan Suomi toivottomaksi tapaukseksi, olisi nyt oikea ratkaisu kerta kaikkiaan puhaltaa poikki haaveet keskikokoisten kaupunkien kokoisista uusista ”itsehallintoalueista”, maakuntavaaleista, uusista hallintoportaista ja uusista ”maakuntaveroista”.

Tähän meillä ei nyt ole varaa. Onko mitään järkeä haaveilla ”federatiivisesta” Suomesta, joka helposti nostaisi uusia sisäisiä raja-aitoja, kun yhteisen tavoitteen pitäisi olla nykyisten, kuntien välisten  turhien raja-aitojen madaltaminen ja valtion byrokratian karsiminen tuottavuuden nostamiseksi ja kilpailukyvyn parantamiseksi.

Suomen keskustelussa on tapana viitata ja verrata Ruotsiin. Se on sinänsä hyvää. Kun aikanaan 1970-1980-luvun Suomessa tosissaan ryhdyttiin puhumaan Ruotsin taloudellisen etumatkan kiinni kuromisesta, korostettiin kuinka hyvä kirittäjä meillä on Ruotsissa. Niiden argumenttien toistaminen on jälleen ajankohtaista.

Toivottomuus on Suomen elinkeinoelämän omassa peilissä.

Ruotsin malleihin viitattaessa olisi kuitenkin syytä tarkkuuteen. Kun on haikailtu Ruotsin ”maakäräjiä” vaaleineen Suomeen, on unohdettu, että maakäräjien toimivalta alunperin on ollut varsin rajallinen eikä kuntien toimivaltaa ole leikattu siten kuin nyt tavoitellaan keskustan mallissa. Valtion toimivaltaa edustavat edelleen läänit, jotka on haluttu säilyttää siksi että valtio olisi ”läsnä” maan eri osissa. Luulenpa ettei Ruotsissa tänä päivä enää perustettaisi maakäräjiä, jos asia olisi ajankohtainen.

Kun keskusta ajoi ”yhteiskuntasopimusta” tavoitteena työmarkkinaosapuolten sivuuttaminen ja kokoomus säesti tavoitteena ammattiyhdistysliikkeen työntäminen syrjään työehtoneuvotteluista, viitattiin usein Ruotsin ”malliin”, joka ei tunne keskitettyjä ratkaisuja. Keksittiin sanonta ”Suomen malli” kuvaamaan meidän versiotamme vientialavoittoisesta sopimusjärjestelmästä. Se kuulosti oudolta, kun tarkoitettiin ”Ruotsin mallia”. Mutta totuus on toinen.

Kun Ruotsissa 1990-luvun alussa, keskellä syvää finanssikriisiä  siirryttiin uuteen,  melko hienojakoiseen ja herkkään, osapuolten väliseen luottamukseen perustuvan koordinointimalliin, valmistelusta oli vastuussa  silloinen työmarkkinaviraston pääjohtaja Allan Larsson, josta pääministeri Ingvar Carlsson teki valtiovarainministeri Kjell-Olof Feldtin seuraajan. Allan Larsson kertoo muistelmissaan miten hän sai idean Ruotsin vakauttamissopimukseen Suomesta. Hän oli aikanaan käynyt syviä keskusteluja Keijo Liinamaan kanssa ja ryhtyi erikseen perehtymään Suomen kokemuksiin keskitettyjen ja koordinoitujen työmarkkinaratkaisujen vaikutuksista.

Merkittävin ero, joka perustui erilaiseen työmarkkinahistoriaan, oli se, että valtiovalta ”seurasi” ja ”valvoi” mutta ei toiminut ”osapuolena”.  Oma kokemukseni kertoo, että Ruotsin työmarkkinaministeri, etenkin sosialidemokratian ollessa hallituksessa kuitenkin on ollut varsin aktiivinen ”libero” ja välittäjä.

Kun EK ja Suomen Yrittäjät ovat patistaneet kokoomusta huolehtimaan siitä, että työehtosopimuspolitiikan ”painopiste” siirtyisi yritystasolle,  viitattiin  jälleen Ruotsin kokemuksiin. Tällöin  meinattiin kokonaan unohtaa, että Ruotsin myötämäärämislainsäädäntö on edellyttänyt henkilöstön edustusta yritysten hallituksissa aina 60-luvusta lähtien. Tästä Antti Rinne on heitä muistuttanut konkreettisesti viime aikojen keskustelussa.

Paavo Lipponen
poltti äsken päreensä kun ”ruotsalaispankki” Nordean suomalaiset ekonomistit tuoreeltaan julistivat Suomen toivottomaksi tapaukseksi. Lipposen ärähdys oli ymmärrettävä.

Toivottomuus on Suomen elinkeinoelämän omassa peilissä. Merkille pantava on myös, että ”toivottomuus” on kasvanut suorassa suhteessa porvarien poliittiseen ylivaltaan.

Kolumni

Antti Simola

Kirjoittaja on tekniikan tohtori Hämeenlinnasta.

Mielipide: Suomalaisten johtajien kaikkien aikojen pahimmat bisnesmokat – mitä voimme niistä oppia?

Johtajien tähtitieteellisiä palkkoja ja muita palkkioita perusteellaan usein muun muassa suurien ja kauaskantoisten päätösten teon vaatimuksilla ja suurilla riskeillä. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten johtajien kaikkien aikojen pahimpia bisnesmokia. Eräs määritelmä bisnesmokalle on, että se voi olla yksittäinen päätös, joka osoittautuu epäonnistuneeksi, tai kokonainen kehitystrendi, joka voi koostua useista virhepäätöksistä.

Ehdottomaksi ykköseksi Suomen taloushistoriassa nousee teleyhtiö Soneran Saksasta ja Italiasta vuonna 2000 ostama ”pelkkää ilmaa” 4,3 miljardilla eurolla. Päävastuullisina olivat Soneran silloinen toimitusjohtaja Kaj-Erik Relander sekä yhtiön hallitus. Reilussa vuodessa varakas ja kansainvälisesti lupaava tele- ja pörssiyhtiö oli muuttunut saneerattavaksi ja konkurssin rajalla hoippuvaksi kriisiyhtiöksi.

Tappion maksajina ovat pääosin olleet suomalaiset veronmaksajat, sillä rahat otettiin heidän omistamansa yhtiön kassasta, Relander sai vielä jatkaa huippupalkalla ja eduilla hallituksen puheenjohtajan neuvonantajana. Relander tuomittiin sittemmin kuuden kuukauden ehdolliseen vankeustuomioon törkeästä viestintäsalaisuuden rikkomisesta.

Miksi esitellä ja kaivella vanhoja asioita? Ehkäpä niistä voitaisiin oppia jotain.

Toiseksi suurimmaksi bisnesmokaksi nousee Stora Enso Amerikan valloituksellaan vuonna 2000. Stora Enso teki surkean yrityskaupan ostamalla yhdysvaltalaisen huonokuntoisen Consolidated Papers -yrityksen selvästi ylihintaan 4,9 miljardilla eurolla. Taloussanomien laskelmien mukaan Amerikkaan katosi jopa viisi miljardia euroa. Pahinta oli, että miljarditappiot pimitettiin kirjanpidossa.

Vastuun kaupasta kantaa Stora Enson silloinen toimitusjohtaja Jukka Härmälä ja yhtiön hallitus. Stora Enso maksoi toimitusjohtaja Härmälälle jättimäiset edut, vaikka yhtiö kadotti Amerikkaan nuo karmaisevat viisi miljardia euroa. Härmälä jäi eläkkeelle vuonna 2007 ja nostaa eläkettä 57 000 euroa kuukaudessa, mikä lienee edelleenkin on Suomen ennätys.

Miksi esitellä ja kaivella vanhoja asioita? Ehkäpä niistä voitaisiin oppia jotain. Yleensä bisnesmokista on saatavissa vähän tietoa. Tavallisestihan niitä pyritään piilottelemaan, kuten Stora Enson tapauksessa tehtiin. Jotkin niistä sitten pääsevät julkisuuteen sattumalta. Stora Enson tapaus on sikälikin mielenkiintoinen, että siinä kirjanpitoa ja vuosikertomusta vääristeltiin, vaikka järjestelmä on luotu juuri sen takia, etteivät laittomuudet olisi mahdollisia.

Osakkeenomistajilla ja johdolla on ollut siten yhteinen intressi lyhytnäköiseen voittojen ja osinkojen jakoon.

Ovatko pörssiyhtiöiden johtajien poskettomat korvaukset olleet siunauksellisia osakkeenomistajille? Onko niin sanottu osakkeenomistajien edun maksimointi tullut tiensä päähän?

Ammattijohtajat hyötyvät voittojen ahnehtimisesta, sillä he omistavat itse paljon osakkeita osakeoptioidensa kautta. Voittojen maksimointiin päästään esimerkiksi jatkuvilla kustannusleikkauksilla ja investointeja karttelemalla. Osakkeenomistajat omistavat yrityksen lain silmissä, mutta he ovat yrityksen sidosryhmistä kaikkein vähiten kiinnostuneet yrityksen pitkän aikavälin elinmahdollisuuksista.

Osakkeenomistajat voivat nimittäin jättää yrityksen milloin tahansa. Osakkeenomistajilla ja johdolla on ollut siten yhteinen intressi lyhytnäköiseen voittojen ja osinkojen jakoon. Muiden sidosryhmien, kuten henkilöstön ja tavarantoimittajien tilanne on aivan toisenlainen. Tästä ylenmääräisestä anhneudesta ja siitä seuranneesta moraalikadosta edellä kuvatut tapaukset ovat valaisevia esimerkkejä.

Tutkijat ovat nykyään laajasti sitä mieltä, että aika on ajanut osakkeenomistajien voiton maksimoinnin ohi. Yrityksen pitkäjänteinen yhteiskunnallinen vastuu on nousemassa keskiöön. Yhteiskunnan ja ympäristön ongelmat ovat johtaneet siihen, että yritysten on pakko olla mukana ratkomassa maailman ongelmia. Tässä on kyse liike-elämän poliittisesta legitimiteetistä, yleisestä hyväksyttävyydestä.

Ei tämä mitään uutta ole. On hyvä muistaa, että monet pienet ja keskisuuret yritykset ovat koko ajan toimineet vastuullisesti. Ne ovat lujemmin kiinni yhteisössään, joten niiden on järkevää huolehtia työntekijöistään, asiakkaistaan ja ympäristöstään. Myös suuryritysten olisi aika ottaa tämä esimerkki ja haaste vakavasti. Yritysjohdon palkitsemisen tolkullistaminen olisi merkki tämän yhteiskuntavastuun vakavasti ottamisesta.

Antti Simola

Kirjoittaja on tekniikan tohtori Hämeenlinnasta.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Pentti Salmi: Hulvaton ilotulituspeli lumoaa katsojaköriläänkin, ja sen jäljet johtavat koripallon emämaahan USA:han

Koriksessa eletään ennen näkemätöntä pelityylin muutosta. Enää ei puuduttava puskeminen ja pakittaminen olekaan ottelujen johtava trendi.

Nyt pallo liikkuu entistä nopeammin, taitopelaajat ottavat siekailematta hulvattomiakin ratkaisuja ja kolmen pisteen heittoja satelee alvariinsa.

Tämä tietää sitä, että katsomojen lehtereillä mököttävä kriitikkoköriläskin innostuu pelin tuomista uusista nautinnoista. Ilotulituskoripalloilu on päivän sana.

Kun Slovenia voitti sunnuntaina EM-finaalissa naapurinsa Serbian, niin pelissä nähtiin juuri ne ainekset, joista edellä mainitsin. Vaikka vain 2 miljoonan asukkaan Sloveniasta nousee nyt Euroopan paras korismaajoukkue, niin se ei vielä tarkoita sitä, että nimenomaan juuri siellä olisi keksitty tämä koripallopelin uusi suuntaus.

Kyllä jäljet sittenkin johtavat pelin emämaahan USA:han. Siellä kun viime vuosien vauhdikkain joukkue Golden State pisti pakan ihan uusiin uomiin. Joukkue pelasi vuosikymmenet NBA:ssa taviskorista, vailla säihkyvyyttä. Mutta sitten tulivat Stephen Curry ja kumppanit, heillä oli taitoa ja uutta ajattelua. Vahvalla itseluottamuksella ja pelihurmioon latautuneina he löivät itsensä läpi ja yleisö hullaantui uudesta pelitavasta.

Kappas vaan, Suomi antoi mestareille kaikkein kovimman vastuksen!

Mitä tämä ilotulituskoripalloilu sitten sisältää?

Se alkaa siitä, että joukkueessa on huipputaitavia yksilöitä. He pystyvät luomaan pallon nopean liikkeen ja siten korintekopaikkojen avautumisen. Ja kun pallo pistetään pussiin vaikeistakin paikoista, niin onnistumisia seuraa hurmostila sekä jatkumona usein pitkä pisteputki ja siten vastustajan henkinen kyykyttäminen. Pelin yleisöystävällisyys vaatii komeita koreja ja niitähän tällä pelitavalla tulee. Kun tähän lisätään vielä joukkuekemia, jossa huippumies pelaa koko joukkueen eteen, niin keitos on maukasta.

EM-kisojen parhaaksi pelaajaksi valittu Slovenian vasenkätinen Goran Dragic oli malliesimerkki nykykoriksen taiturista. Hänen tekemisensä parketilla oli häikäisevää, varsinkin se kuinka hän pystyy lähikontaktissa luomaan itselleen vapaan heittopaikan pitkienkin pelaajien edestä.

Vaikka tässä onkin hehkuteltu menestyvän nykypelin loistokkuutta, niin eihän siitä mihinkään päästä, että matsissa myös puolustetaan, tehdään ns. likaista työtä. Muutenhan ei voittoja oteta. Uhrautuvan puolustuspelin sankarit jäävät kuitenkin usein huomaamatta.

Slovenia voitti EM-kisoissa siis kaikki ottelunsa, mutta kappas vaan, Suomi antoi mestareille kaikkein kovimman vastuksen! Susijengihän johti peliä vielä 32 sekuntia ennen loppua ja taipui lopputrillerissä vain kolmella pisteellä.

Suomi oli lopulta kisojen 11:s kun mukana lopputurnauksessa oli 24 joukkuetta. Kotipelien aikana lähenneltiin yleisöä hyväilevää ilotulituskorista.

Susijengi oli kisoissa toiseksi tarkin vapareissa (83,3 %), kuudenneksi tarkin kolmosissa (37,1 %), kahdeksas torjunnoissa (2,7) sekä yhdeksäs pisteissä (83,3) ja levyreissä (36,5).

Ilotulituskoris saa jatkoa kun tuosta vielä petrataan.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan seuraajaa – ”Enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari”

Palloilusarjamyllyt ovat taitekohdissaan. Jalkapallo lopettelee HJK:n mestaruudella ja vielä toistaiseksi selvittämättömällä putoajalla. Pikkumusta lätkä on jo täydessä vauhdissaan. Yllättäviä tuloksia on jo nähty. Joukkueiden pelaajapakat ovat nurinkurin ja nyt vielä tarkkaillaan minkälaisia skoutteja ja kauppamiehiä on työssään ollut ja miten onnistuneet kaupoissaan.

Lätkässä on jo kohuttu. Kaukalossa on pelattu rumia ja usea pelaaja on joutunut ottamaan vastaan. päähän kohdistuneita taklauksia. Kurinpitovaliokunta on valppaasti puuttunut tekoihin ja pyrkii rangaistuksillaan saamaan siisteyttä peliin. Hyvä, urheilu ei saa olla väkivaltaa. Se on kitkettävä pois. Onkohan muuten niin, että kiekon pariin tulee poikkeavan paljon rämäpäitä mukaan?

Käsittämätöntä poliittista peliä.

Urheilun kokoomuslainen liikemies Harkimo haluaa poistaa urheilumme kartalta aikaansaavat toimijat, kansalaisia liikuttavan TUL:n ja ruotsinkielisiä harrastajia mukaan vetävän SFI:n. Vievät muka turhaan valtion rahoja. Käsittämätöntä poliittista peliä. Pikemminkin Harkimon pitäisi tukistaa ja opastaa niitä kokoomuslaisia urheilujohtajia, joiden johdolla maamme urheilu on saatettu rapakuntoon.

Kokoomus ajaa soteen valinnanvapautta saadakseen valtion terveysrahoja omilleen. Urheilussa ei kuitenkaan saa olla muita kilpailijoita edesauttamassa urheilumme rikkautta. Urheilussamme tulee antaa kaikkien kukkien kukkia. Näyttöjä tästä on ollut silloin, kun työväen ja ruotsinkieliset urheiluseurat ovat olleet terveen ruumiin ja sielun voimin mukana elävöittämässä ja kehittämässä  urheiluareenoitamme.

Poliitikot ovat suunnannäyttäjiä Suomen urheilussa. He päättävät verovarojen käytöstä. Aina 1950-luvulle asti Suomessa oli vain yksi yksityisin pankin varoin 1928 rakennettu uimahalli Helsingin Yrjönkadulle numeroon 25. Helsinkiläiset uimaseurat HU, HSS, HTU, MaU ja Vetehiset, alkuaan Ylioppilasuimarit, hallitsivat suvereenisti koko Suomen uintia. Lyhyen ajan kylmissä järvivesissä muun Suomen uimarien harjoittelu oli vaatimatonta.

Kun kuntien poliitikot lähtivät mukaan tukemaan uimahallien perustamista, on halleja nyt Suomessa jo yli 200. Uintiharrastus on levinnyt tehokkaan laajasti ympäri maatamme niin, että stadilaiset uintimenestyjät ovat harvassa.

Tässä vain yksi osoitus urheilun ja politiikan hedelmällisestä yhteenkuuluvuudesta.

Entä sitten kun entinen palvottu urheilusankari on raunio?

Eriarvoisuus on vallitseva olotila myös ammatissa nimeltään urheilu. Vallitsee varsinkin alan osaamisessa ja palkoissa. On lajeja, joissa menestys palkitaan ruhtinaallisesti miljoonilla, Kuten formuloissa, jalkapallossa. baseballissa, tenniksessä, golfissa, koripallossa, jääkiekossa, uinnissa ja monessa muussakin lajissa maasta riippuen. Tälle tasolle yrittäjiä riittää. Kaikki eivät luonnollisestikaan onnistu. Mutta lajit tarvitsevat heitä. Kilpailun ja viihteen vuoksi.

Huippuja suitsutetaan ja selkään taputtajia riittää teemalla, että kyllä me sitten ollaan hyviä. Huippu-urheilulla on kyllä varsinkin henkilökohtainen mitalin kääntöpuoli. Parrasvaloissa oleminen ei ole kovin pitkäikäistaä. Alkaa arki. Olet yhä nuori. Elämää elettävänä kymmeniä vuosia. Kenties urheiluammatti ei ole tuottanut säästöjä. Sinulla ei ole muuta ammattia. Elämänmuutos on henkisesti raju. Kestätkö sen? Kaikki eivät. Toimettomana olemiseen tulee mukaan kenties alkoholi, huumeet. Entinen palvottu urheilusankari on raunio. Monien unohtama. Keltaisen lehdistön saalis.

Urheilusta vastaavien järjestöjen ja myös poliitikkojen on ojennettava auttava ja huolehtiva kätensä. Tähän seikkaan on jo jonkin verran meilläkin kiinnitetty huomio. Mutta ei läheskään riittävästi. Jääkiekkoilija Juha Rantasila oli aikanaan maamme kiekkoykkösiä ja huolehti juristiopintonsa kunniakkaasti siinä ohessa. Nyt hän on ollut edelläkävijänä huolehtimassa kiekkouran lopettaneiden kohtaloista esimerkillisesti.

Suomen urheilusankareita ei pidä jättää unholaan. Sivistysvaltiolla on oltava sivistystä. Vakuutusyhtiön ja samalla olympiakomitean johtajalla Timo Ritakalliolla on näytön paikka.

Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa.

Kuningas on kuollut. Eläköön kuningas. Jalkapallomme on menettänyt vasta 65-vuotiaan puheenjohtajansa, tulisieluisen Pertti Alajan.

Nyt haetaan korvaajaa. Ehdolla on Seinäjoen Raimo Sarajärvi. Mies on johdattanut Seinäjoen seuransa Suomen mestaruuteen ja rakennuttanut paikkakunnalle kelvollisen pelinäyttämön. Mutta kuinka ovat sosiaaliset taidot? Tällä kaudella jo kolme valmentajaa on saanut kenkää hänen lapikkaistaan.

Suomen Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan korvaajaa. Varsinkin kun valitsijoiden enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari. Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa. Olympiakomiteankin viimeksi nimitetyt molemmat urheiijajäsenetkin ovat kokoomuksen aktiivipoliitikoita.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Maija Anttila, Helsinki

Mielipide: SDP:n sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua

Yli neljäkymmentä vuotta puolueen jäsenyyttä on iso juttu elämässä. Päätös liittyä puolueeseen ei ollut mikään ”kunhan nyt liityn” -päätös. Ei. Se oli noin kymmenen vuoden harkinta ja pohdiskelu. Sinä aikana kuljin erilaisissa yleisvasemmistolaisissa tilaisuuksissa, myös stallareiden tapahtumissa. Luin myös puolueen ohjelmia ja seurasin ajankohtaisia keskusteluja.

Kun sitten valitsin SDP:n ja liityin Haagan Työväenyhdistykseen, halusin vielä ennen liittymiskokousta keskustella puolueen tilasta ja toimintatavoista yhdistyksen puheenjohtajan kanssa. Muistan, miten hämmästynyt hän oli ehdotuksestani.

Tapasimme ja keskustelimme. Kun sitten liittymiskokouksessa kerrottiin uusista jäsenistä, eräs pitkäaikainen yhdistyksen jäsen kysyi; ”mitä virkaa sinä aiot hakea, kun liityt SDP:eeseen”. Hämmästyin ja hiukan närkästyinkin. ”En mitään virkaa, minulla on hyvä työpaikka, mutta ajattelin edistää sosialidemokraattisten arvojen mukaista yhteiskuntaa”, vastasin.

Tämä ensimmäinen kohtaaminen puolueen järjestöväen kanssa on syöpynyt syvälle sydämeeni. Se kuvasti tietyllä tavalla sen ajan politisoitunutta tilaa yhteiskunnassa. Puolueesta tultiin hakemaan myös ponnahduslautaa omalle uralle. Puolue oli henkilökohtainen etujärjestö.

Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi.

Jotakin samanlaista ajattelua koen tämän päivän sosialidemokratiassa. Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi. Kokonaisuus ja isot aatteet ovat hämärtyneet.

Muistan, miten minua nuorena puolueen jäsenenä elähdytti SDP:n kansainväliset rauhan ja solidaarisuuden edistämisen tavoitteet ja toiminta eri puolilla maailmaa. Tälle työlle olisi taas suuri kysyntä. SDP oli myös merkittävin yhteiskunnallisten rakenteiden ja uudistusten eteenpäin viejä – peruskoulu, kansanterveystyö, päivähoito ym. Ay-liike tuki puolueen tavoitteita omilla tavoitteillaan ja kansainvälisellä yhteistyöllä.

Nyt on toisin. Puolueen sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua, milloin eläkeläiset vastaan nuoret, työssä käyvät vastaan opiskelijat, palkansaajat vastaan yrittäjät, pätkätyöläiset tai sirpaletyöläiset jne. Poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen tavoitteet ja asiat ovat sekoittuneet ja epäonnistumiset heittävät varjon kummankin liikkeen ylle.

Mielestäni kiireellisin tehtävä olisi selkiyttää poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen roolit ja omat tavoitteet ja yhteistyön muodot. SDP:n kannalta on tärkeätä, että myös ay-liike uudistuu.

Puolue hakee ohjelmatyöhönsä osanottajia uudella tavalla. Teemat on hahmotettu myös suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Se vaikuttaa hyvältä. Toivon, että tässä työssä otetaan tavoitteeksi maalata uusi maailma suurella ja kunnianhimoisella pensselillä. On huomattava, että nuoria elähdyttää idealismi ja suuret tunteet. Sitä herätti SDP aikoinaan ja nyt sen pitää tehdä sama uudelleen. Pois ryhmäkohtaisesta etuajattelusta kohti suurta maailman rauhaa ja solidaarisuutta!

Maija Anttila, Helsinki
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

Jutta Urpilainen: Suomen EU-linja kirkkaaksi

Keväällä eri puolilla vanhaa mannerta jännitettiin Ranskan presidentinvaaleja. Helpotus oli suuri, kun EU-myönteinen Emmanuel Macron valittiin presidentiksi. Saksassa vaalit pidetään syyskuun lopussa. Riippumatta siitä kummasta kärkiehdokkaasta, Angela Merkelistä vai Martin Schultzista, tulee liittokansleri, Saksan vahva ote EU:n kehittämiseksi jatkuu.

Ensimmäistä kertaa EU:n historiassa on käynnissä neuvottelut yhden jäsenmaan irtautumiseksi jäsenyydestä. Ollaan täysin uudenlaisessa tilanteessa. Samaan aikaan vaatimukset EU:n suuntaan ovat lisääntyneet. Uudet turvallisuusuhat, lisääntyvä maahanmuutto ja jännittynyt kansainvälinen tilanne asettavat vaatimuksia entistä tiiviimmälle yhteistyölle unionissa. Myös toiveet unionin sosiaalisen ulottuvuuden kehittämiseksi ovat kasvaneet. Samoin näkemykset euroalueen yhteistyön syventämiseksi ovat saaneet tuulta siipiensä alle.

EU onkin nyt tienristeyksessä. Todennäköistä on, että Saksan vaalien jälkeen Saksalta ja Ranskalta tullaan näkemään yhteinen esitys Euroopan Unionin yhteistyön syventämiseksi. Kysymys kuuluukin, mikä on Suomen hallituksen linja EU:n tulevaisuuden rakentamiseksi. Se näyttää epäselvältä. Nyt pitäisi olla aktiivinen ja tuoda esille omia ehdotuksia EU:n kehittämiseksi.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi.

Näin olemme aiemmin toimineet. Lipposen hallituksen aikana Suomen ja Ruotsin ulkoministerit ajoivat EU:n kriisinhallintakykyjen kehittämistä. Kataisen hallituksessa ajoimme Saksan kanssa sijoittajavastuuta osaksi euroalueen riskienjakojärjestelyjä.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi. Yksin tai yhdessä muiden kanssa. Esimerkiksi ehdotuksia EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta voisi työstää punavihreällä yhteistyöllä. EU:n turvallisuusulottuvuuden visiointiin tuntuisi sinipunayhteistyö luontevimmalta. Pääministeripuoluetta voisimme haastaa kokoamaan kansallista EU-tahtotilaseminaaria vuoden 2009 tapaan.

Suomen kansainvälisimpänä puolueena SDP:llä on uskottavuutta ja perinteitä EU-linjan luomisessa. Suomen paikka on EU:n kaikissa päättävissä pöydissä. Tämän linjan jatkamisessa hallitus tarvitsee opposition tukea – ja ehkä vähän työntöäkin.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta