Uutiset
27.9.2020 16:11 ・ Päivitetty: 27.9.2020 16:14
Onnesta osattomien punaleskien ja -orpojen kohtalot nousevat Porissa päivänvaloon
Työväen historianseura Salinin Selskappi on julkaissut kartoituksen, jossa on tietoja punaleskien ja punaorpojen sosiaalisesta asemasta Porissa ja Porin seudulla vuonna 1918 ja sen jälkeen.
– Millaisia olivat punaleskien- ja orpojen ankeat elinolot Porin seudulla heti sisällissodan jälkeen ja alkavalla 1920 -luvulla? Siitä saamme nyt uutta tietoa, hankkeen puuhamies Salinin Selskapin puheenjohtaja Simo Järvinen kertoi kartoituksen julkistamistilauudessa Porissa 27.9.1918.
Sisällissodan jälkeen orpous kosketti sekä punaisten että valkoisten puolta. Kaiken kaikkiaan sota jätti Suomessa n. 20 000 joko kokonaan tai osaksi huoltajansa menettänyttä lasta. Orpous kosketti enemmän punaista puolta, jonka osuus orpolasten määrästä oli n. 90 %. Aivan täysin orvoiksi jäi toistatuhatta lasta.
Avuntarvitsijoiden määrä yllätti kaupungin
FM Siiri Juustin tekemä selvitys sai nimen Onnesta osattomat – Punaleskien ja orpojen sosiaalinen asema Porissa ja Porin seudulla v. 1918 ja sen jälkeen. Kartoituksen mukaan Porissa ja Porin seudulla oli 31.12.1918 päivättyjen tilastojen mukaan otsikon ”Kapinan johdosta turvattomia lapsia Porin kaupungin hoidettavina” alta seuraavia lukuja: Porissa lastenkodissa oli 42 ja Reposaaren lastenkodissa 32 köyhäintalossa vastaanottokodissa 6 ja kasvatusvanhemmilla 12 lasta. Äitien eli punaleskien oli hoidossa 173 lasta. Voidaankin arvella, että punaorpoja, joiden kohdalla ainakin toinen huoltaja oli kuollut, oli 265 lasta. Luvussa on vain ne, jotka olivat tulleet tietoon. On oletettavaa lapsia ollut paljon enemmän. Kaupungin köyhäinhoitolautakunta yllättyikin siitä, kuinka monta punaleskeä ja lasta tarvitsi apua.
Siiri Juusti
Punaleskien elämä oli jatkuvaa selviytymistaistelua
Myöskään lasten sijoitukset eivät välttämättä olleet onnistuneita. On selvää, että maan valtava elintarvikepula rasitti suurelta osin punaleskien ja -orpojen elämäntilannetta.
– Työttömyys tai pienipalkkainen satunnainen työ ei riittänyt perheen elämiseen. Köyhäinapu olikin viimeinen keino selvitä. Kuitenkin köyhäinapu merkitsi silloin jatkuvaa silmällä pitoa ja avun saattoi joutua maksamaan takaisin, jos esimerkiksi puoliso palasi kotiin. Kaiken lisäksi punaleskiä syyllistettiin. Heidän elämänsä oli jatkuvaa selviytymistaistelua, Siiri Juusti kertoi.
Julkaistu kartoitus piirtää mieleenpainuvan kuvan punaleskien ja punaorpojen puutteesta ja hädästä, työstä ja työttömyydestä, lastenkodeista ja köyhäintaloista. Juustin työssä nousevat esiin myös aikakauden koulutusmahdollisuudet, osuustoimintaliikkeen merkittävä rooli sekä kehittyvä avustustyö 1920- ja 1930-luvulla, jolloin punaorpojen ja muidenkin köyhien lasten avustamisen kannatus alkoi järjestöissä nousta.
– Toivon julkaisun olevan perusta tuleville töille ja saisi aikaan lisätutkimuksia. Tutkittavaa on paljon. monien ihmisten tarinat odottavat kertojaansa. Porin kaupungin köyhäinhoidon arkistossa on paljon materiaalia, joita tutkimalla löytää jälkiä punaleskien ja punaorpojen elämästä.
Paremmin punaorpojen huollosta olisi pitänyt huolehtia
Tilaisuudessa puhui myös perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru.
– Jokaisen lapsen oikea nimi on rakas, ikuisti runoilija Tommi Taberman suomalaisten mieliin, totesi Krista Kiuru julkistamistilaisuudessa.
Ministeri Kiurun mielestä keväällä 1918 suomalaisten suhtautuminen punaorpoihin oli pelokasta. Tosin tunnustettiin, että tarvitaan huoltojärjestelmä. Valkoisten orvot saivat valtion eläkkeen, mutta punaorvot hoidettiin köyhäinhoidon kautta.
– Paremmin punaorpojen huollosta olisi pitänyt huolehtia, Kiuru arvioi.
Punalesket ja punaorvot ovat historian hiljaisia
Tilaisuudessa puhuneen arkkipiispa emeritus Kari Mäkisen mukaan punaisten ja valkoisten muistomerkit kantavat suremaan jääneiden muistoa. Sisällissodan jälkeen värillä on ollut vaikutusta siihen, miten surua on käsitelty.
– Hautaan siunaus kuoleman jälkeen on kaikille tärkeää. Siitä huolimatta punaiset vainajat jäivät usein vaille siunausta, mikä merkitsi ihmisarvon menetystä. Se merkitsi, että surua oli kannettava hiljaisesti. Punaisella surulla ei ollut samaa merkitystä kuin valkoisella. Siksi vielä nykyisinkin toimitetut punaisten siunaukset ovat merkityksellisiä, Kari Mäkinen totesi.
Kari Mäkisen mielestä julkistettu kartoitus vie meidät yhteiskunnan laidalle. Se vie meidät historian hiljaisten pariin. Sellaiseen todellisuuteen, jossa jäljet jäivät vain köyhänhoidon papereihin. Punalesket ja punaorvot ovat historian hiljaisia.
– Punalesket ja punaorvot ovat historian hiljaisia siinäkin mielessä, koska heidät hiljennettiin, alistettiin ja syyllistettiin. Millainen oli punaleskien oma kertomus? Toinen selviytyi paremmin, toinen huonommin. Paljon on kerrottu, mutta ei kaikkea. Ehkä on kerrottu enemmän vain omassa porukassa ja perheen kesken. On valikoitu ja kerrottu, mikä on ollut mahdollista kertoa. On myös sellaista, mitä ei koskaan ole kerrottu. Kipeimmät muistot koteloidaan oman mieleen uumeniin, missä ne elävät unen omaisena sellaisina, millä ei ole sanoja ja kieltä, Kari Mäkinen puhui.
Kartoitusta voi tiedustella Salinin Selskappin puheenjohtaja Simo Järviseltä puh. 044 292 4090, simo.jarvinen@outlook.com
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.