Mitä kaikkea voi merkitä koti tai juuret? Mitä niiden menettäminen? Syyskuun viimeisenä viikonloppuna Työväen Näyttämöide Liiton festariperheeseen kuuluvalla Pakko sanoa! -taidefestivaalilla aiheita piiritettiin yhden retken ja yhdeksän esityksen avulla, joissa myös kuolema oli vahvasti läsnä. Ja Venäjän rajan läheisyydessä Suomussalmella kun oltiin, väritti historia kodin ja kotiseudun tunnemaastoa vahvasti.

Raatteentien taistelut, partisaanien pelko, rajakylien polttaminen – toinen maailmansota ja sen seuraukset ovat elävinä paikallisten mielissä. Tätä hetkeä leimaavat muuttotappio, kiistat metsätaloudesta ja Hukkajoen raakkutuhot, mutta ne eivät festivaaliväkeä puhuttaneet. Vieraalle näyttäytyi vapaaehtoistyöntekijöiden myötä yhteisöllisyys, jota festivaalin kotinäyttämö, harrastajateatteri Retikka, sekä paikkana että organisaationa edustaa.

PAKKO SANOA! on lähtökohdiltaan paikkasidonnainen. Ilman Suomussalmea ei olisi tätä festivaalia, jonka ohjelmistossa kohtaavat harrastajat ja vierailevat ammattilaiset.

Teemu Viinikainen, Hannu-Pekka Björkman, Jukka Perko ja Jarmo Saari olivat festivaalilla runon äärellä.

Björkmanin rauhallinen mutta väkeviä tuntoja kantanut runopuhe kävi jatkuvaa dialogia huippumuusikoiden tulkintojen ja improvisoinnin kanssa. Kun Viinikainen ja Saari virittivät välilleen intensiivisen kitaradialogin, Björkman kuittasi yleisölle, että taisitte juuri nähdä näyttämöllä jazzsodan. Kuolemakaan ei ole huumorintajuton.

Yksi festivaalipäivistä oli omistettu katoamassa olevalle vienankarjalaiselle kulttuurille ja kielelle. Vienan Karjala ei ole koskaan kuulunut Suomeen, mutta rajan tällä puolen sijaitsee kolme pientä vienalaiskylää: Suomussalmella Hietajärvi ja Kuivajärvi sekä Kuhmossa Rimmin kylä. Niissä, kuten muuallakin Vienan Karjalassa, on puhuttu suomen läheisintä sukukieltä, karjalan kieltä, jolla muun muassa suurin osa Kalevalan runoista on laulettu. Kieli on vaarassa hävitä, mutta sen elpymisestä on merkkejä uudelleen virinneen kiinnostuksen myötä.

Festivaaliväki pääsi seuraamaan hietajärveläisessä perinnetalossa kansanmuusikko ja itkuvirsiasiantuntija Emmi Kuittisen konserttia. Lähinnä ortodoksisten vienankarjalaisten perinteeseen kuuluvat itkuvirret ovat olleet yksityisiä, häissä, hautajaisissa ja muissakin tilaisuuksissa harjoitettuja rituaaleja. Itkijät eivät ole esiintyneet, he ovat käyneet läpi omaa suruaan kuoleman, kodin menettämisen tai vaikka eron kohdattuaan.

Kuittisen kohdalla kyse on kuitenkin esityksestä, sillä kuulemme itkuja eri aiheista sekä runonlaulantaa ja joikumistakin. Kuittinen säestää itseään haitarilla tai kanteleella. Jostain syvältä pienikokoisen ihmisen sisältä lähtevä ääni saa sen tuntumaan selkärangassa asti, se läpäisee kuulijan kehon. Pysäyttävin on äidin itku naimisiin menevälle tyttärelle eron hetkellä. Kuittinen vaipuu syvään kumaraan, peittää osan kasvoistaan liinalla, itku ja valitus ryöppyävät kuin virta, ja katsomossakin on vaikea hengittää. Sen jälkeen Kuittisen on pidettävä pieni tauko. Surun läpikäyminen on fyysisestikin raskasta.

Myöhemmin päivällä näimme Vuokin työväentalolla nuoren näyttelijä Heli Hyttisen ja ohjaaja Laura Rämän esityksen Itkujuhla. Hyttinen on Kuittisen oppilas ja halunnut valmistaa esiäidistään, tunnetusta itkijänaisesta Irinja Reijosesta inspiraation saaneen itkemisen ylistyksen. Se näyttää, että itkemisellä on karjalaiskulttuurissa ollut parantava tehtävä.

Temppeliaukion kirkossa viime vuonna ensiesitetty Itkujuhla asettaa löyhästi yhteen Hyttisen haikean eron lapsuuden kodistaan sekä tarinan siitä, kuinka hän etsi tietoja Reijosesta ja löysi arkistonauhoituksia tämän itkuista. Esityksessä tapaamme koomisen tutkija-Hyttisen sekä vakavamman näyttelijä-Hyttisen, joka opettelee karjalan kieltä ja harjoittelee itkemistä sekä lopulta uskaltautuu itse itkemään Irinjaa. Melkein kadonnutta kulttuuria voidaan herättää henkiin, kun liekki syttyy nuorissa ihmisissä.

FESTIVAALILLA VIERAILLUT kirjailija ja äidinkielen opettaja Merja Mäki on kirjoittanut karjalaisuudesta kaksi romaania, Ennen lintuja (2022) ja Itki toisenkin (2024), jota varten hän tutki itkijäperinnettä.

Itki toisenkin kertoo aunuslaisen opettajan kohtalosta suomalaisten ja venäläisten miehitysten välissä. Se kertoo valtioiden ja kulttuurien rajoista, mutta myös rajasta nuoren opettajan mielessä, kun järki vastustaa itkijänä heittäytymistä tunteen mukaan. Mäki kertoo, että ortodoksisuus ja kansanusko elivät luontevasti yhdessä vienankarjalaisessa perinteessä. Ikonit ja haltijat asuivat samoissa taloissa.

Tällaista ei Suomen puolella katsottu kovin ymmärtäväisesti, ja tänne evakoituneet oppivat peittämään tapansa ja tuntonsa.

– SA-kuvan arkistovalokuvista näkee, kuinka meillä lännempänä suurin suru oli mykkää. Siitä ei uskallettu lausua sanaakaan. En vertaile, kumpi tapa oli parempi, mutta erot olivat huomattavia, sanoo Mäki.

SUOMUSSALMEN FESTIVAALILLA todistetaan joka vuosi sanomisen voimaa: monologikavalkadissa paikalliset harrastajat ja Teatterikorkeakoulun nelosvuosikurssilaiset kohtasivat. Yhdeksän esityksen kokonaisuus oli raikas ja tiivis kooste erilaisista teksteistä ja tulkintatavoista.

Korkeatasoisista harrastajesityksistä hämmästyttävin oli nuoren Aku Moilasen omaan tekstiin perustunut terävä tuokiokuva Vielä niin nuori.

Pieteetillä tulkittujen esitysten perusteella voi sanoa, että Teatterikorkeakoulusta on valmistumassa monitaitoinen sukupolvi.

Tanssitaiteilija Reijo Kelan juuret kasvoivat ilmaan.

Iltajuhlassa juuriinsa pureutui vielä Suomussalmelta kotoisin oleva seitsemänkymppinen tanssimestari ja festivaalin kantapeikko Reijo Kela, jonka monitaiteiset esitykset syntyvät paikasta ja hetkestä. Heti perään Suistamon sähkö -yhtye räjäytti musiikkipommin, jossa rapattiin karjalaisaiheista. Reivimeininki kävi jalan alle, halusi tai ei.

Päätöspäivän aamuna koettiin Ilkka Heiskasen sekä huutonaurattava että haikea monologi Pari sanaa parisuhteesta. Avioliittoaan hämmästyttävillä havainoilla kuvaileva Heiskasen baariverbaalikkohahmo Tapi kohtaa vastoin odotuksia senkin hetken, kun jostain on luovuttava.

KUUDENNEN KERRAN nyt järjestetyn festivaalin taiteellinen johtaja, TNL:n toiminnanjohtaja Annukka Ruuskanen iloitsee tämänvuotisesta ennätyksestä.

– Katsojia oli 1300. Kaikki halukkaat eivät valitettavasti mahtuneet mukaan.

7000 asukkaan Suomussalmella, lähes 700 kilometrin päässä Helsingistä ei puhuta tuhansien festivaaliyleisöistä. Käytännön realiteetit sanelevat toiminnalle kehykset. Paikallinen Retikka on ainoa varsinainen teatteritila, ja sinne mahtuu parisataa katsojaa.

– Rakennan ohjelmistoon enimmäkseen eräänlaista nykyajan kansanteatteria, jossa kaikille yhteisiä aiheita katsotaan uusista kulmista. Ajattelen festaria viikonlopun mittaisena korpipyörteenä, joka kokoaa piiriinsä tiiviin yhteisön: esiintyjät, yleisön ja kaikki meidät järjestäjät, summaa festarijohtaja Ruuskanen

Yleisön kuljettaminen kylille ja luontoon esityksiä katsomaan on erityisen tärkeä osa festivaalia. Esitykset on mietitty sopiviksi juuri kyseisiin tiloihin ja tilanteisiin.

– Ja jos joku joskus epäili, ettei keskiaikaisesta kuolemantanssikuvastosta kimmokkeensa saanut runoutta ja jazzia yhdistävä esitys vetäisi yleisöä korpiympäristössä, oli pahasti väärässä. Korkeatasoinen taide kuuluu ehdottomasti muuallekin kuin suuriin kaupunkeihin.

Huolimatta taidekentän yllä leijuvista synkistä pilvistä uskoo festivaalijohtaja, että Pakko sanoa! järjestetään jatkossakin vuosittain, mutta festivaalia ei ole tarkoitus kasvattaa.

– Yleisöä toki tulee nykyisin muualtakin kuin Kainuusta – viime vuonna tehdyn yleisökyselyn mukaan 18 eri paikkakunnalta. Kulttuurin rahoitusleikkaukset uhkaavat tietysti meitäkin, mutta jatkuvuutta osittain turvaa Suomussalmen kunnan sitoutuminen tapahtuman vuosittaiseen rahoittamiseen.