Nyt te-toimiston ja teatterin välinen yhteistyö päättyy. Pajat hiljenevät. Toukokuu viimeiseen päivään saakka esitettävä “Pelko pois, Rosemarie!” jää viimeiseksi työpajatyöksi.

Pelon ja vihan laitokset

Pelko sopii Legioonateatterin työpajojen päättäjäisesityksen aiheeksi, sillä aikaisemmissakin töissä on ollut tavalla tai toisella kyse pelosta vapautumisesta. Pelkoa käsitellessään ohjaaja Timo Seppälän työryhmä löytää kaksoisrakenteen, joka tuntuu, miten tuon nyt sanoisi, pelottavalta, mutta myös huvittavalta.

Rakenteen toisena puolena on pelkoa tuottavia instituutioita. Niiden toiminnasta on kiusallista puhua, sillä se on totaalisen hullua. Demokraattisen hallinnon nimittäminen hulluksi kuulostaa poliittisesti korrektia kieltä puhuvassa maailmassa ylenmääräisen tuohtuneelta. Mutta asiasta ei pääse mihinkään: pelkoa pahennetaan niin hyvin kuin osataan, vaikka kukaan ei hyödy ja kaikki kärsivät. Rakenteen toisena puolena on ihmisiä, jotka näkevät pelon tuotannon mielettömyyden ja pyrkivät siitä eroon. Se on huojentavaa, ja Legioonateatterin esittämänä myös huvittavaa. Suurin tragedia syntyy huvituksesta: pelon laitokset sen kun porskuttavat, vaikka niiden hulluus ja hupaisuus on ilmeistä.

Legioonateatteri käy läpi pelon laitoksia lastentarhasta yläasteen kautta pörssimaailmaan asti. Ja aina on aihetta pelkoon. Pelkäämme kuolemaa. Pelkäämme elämää. Pelkäämme vastuuta, vanhuutta, yksinäisyyttä, väkivaltaa, muutoksia, vastakkaista sukupuolta, samaa sukupuolta, maailman epävarmuutta, länsimaisen yhteiskunnan perikatoa, puliukkoja, palloja ja pölynimuria. Mutta myös turva on lähellä. ”Onhan meillä poliisi ja armeija. Ne hyökkäävät taas Venäjälle, jos ja kun tilanne niin vaatii”, toteaa puutyönopettaja Antsa (Antti Matikainen).

Esitys kannattaa katsoa jo pelkästään sen hauskuuden vyöryn takia, joka syntyy pelkojen pelottomassa käsittelyssä. Noin 20 näyttelijää pitää yllä suurta mylläkkää, josta silmukoituu monologeja ja dialogeja. Osa monologeista on pelottoman parodisia, osa ehdottoman vakavia. Vakavat puolet saavat koskettavuutta, kun jotkut näyttelijät esittävät rooliensa ohessa omaa itseään. Muiden muassa teatterin vanhaan kaartiin kuuluva Jetro Sukkela esittää liikunnanopettajaa, omaa itseään ja Ruijanpallasta sekä oman itsensä ja Ruijanpaltaan yhdistelmää. Musiikki luo optimisia. Johanna Pätsin tulkitsema Kotkan ruusu todistaa, että kansanomainen elämäntunto kukoistaa nuorissa sukupolvissa yhä.

Hymyn ja armon näytökset

Pelon laitoksille tyypillinen terveyden ja hulluuden yhdistelmää vallitsee myös te-hallinnossa. Hallitukset keksivät keinoja työttömyyden lisäämiseksi, koska työn tarjonta kasvattaa kapitalistien voittoja.

Hallinnolle lankeaa kaksi tehtävää. On huolehdittava siitä, että osa työn tarjonnasta on todellista. Se ei ole todellista, jos kaikki työttömät nöyryytetään työkyvyttömiksi. Työkyvyn hyväksi on tehtävä jotakin. Samalla hallinnon on huolehdittava siitä, että työttömyys tuntuu pelottavalta. Se on sitä, kun työttömiä syyllistetään ja häpäistään näkyvästi. Kun työttömyys on sietämätön häpeä, niin työssä käyvä antaa ay-johtajien tehdä minkälaisia kiky-sopimuksia tahansa, vaikka ne lisäävät työttömyyttä. Ehkäpä joku muu jää työttömäksi ja minä säästyn. Toisesta työläisestä tulee kilpailija. Pelko aiheuttaa vihaa ja viha pelkoa.

Seppälä lupaa, että Legioonateatteri jatkaa toimintaansa, vaikka te-rahoitus loppuu. Sivullisesta tuntuu, että yhteistyön loppu on silti ikävä juttu. Työkkäristä löytyi uusia näyttelijöitä, joilla oli elävä kosketus teatteria kiinnostaviin asioihin, kuten esimerkiksi laitosperäiseen pelko-viha –kierteeseen,

Legioonateatteri katkaisee kierteen käsittelemällä pelon ja vihan laitoksia rohkeasti ja lempeästi. Hyväntuulisuus ei ole mielevää. Mielevät teatterit palvelevat keskiluokkaa tarjoamalla sille hyvää taidetta samalla tavalla kuin sille tarjotaan hyvää juustoa ja viiniä ravintolassa. Legioonateatteri palvelee työväenluokkaa luomalla ja näyttämällä sellaista elämää, jota ei eletä muualla. Toiminnan soisi jatkuvan.

Pertti Julkunen