D-analyysit

Perinteisellä miesten johdolla asiat aika usein sujuvat päin helvettiä, mutta tipuin väärään poteroon, kun yritin puolustaa sadistiseksi ihmishirviöksi leimattua Aku Louhimiestä

Lehtikuva
Kolumnit

Rane Aunimo

Toimituspäällikkö

Ohjaaja Aku Louhimies MTV:n haastattelussa Jussi-gaalan jälkeen Helsingissä 23. maaliskuuta 2018.
Lehtikuva
Kolumnit

Rane Aunimo

Toimituspäällikkö

Ohjaaja Aku Louhimies MTV:n haastattelussa Jussi-gaalan jälkeen Helsingissä 23. maaliskuuta 2018.
Lehtikuva
Kolumnit

Rane Aunimo

Toimituspäällikkö

Ohjaaja Aku Louhimies MTV:n haastattelussa Jussi-gaalan jälkeen Helsingissä 23. maaliskuuta 2018.

Ohipuhumista, nettikiusaamista, somelynkkauksia, mediakivityksiä, äärimmäisiä mielipiteitä, kadehtimista ja kaunaa – niitä on julkkiksen ja poliitikon elämä täynnä nykyään.

Ensin media nostaa, ja sitten media survoo maanrakoon. Ja mediaa myös manipuloidaan koston välikappaleeksi rakentamalla mielikuvia, joita otsikoita klikkaava yleisö ei vain pysty vastustamaan. Ja kuorossa sitten mylvimme solvauksia toisillemme eri poteroista: vihervasemmisto vastaan oikeistokonservatiivit, naiset vastaan miehet, feministit vastaan sovinistit, metsästäjät vastaan susien suojelijat… Mitä vaan milloinkin.

Tuttua huttua useimmille yhteiskunnalliseen ”keskusteluun” osallistuville, mutta todella turhauttavaa ja väsyttävää sellaista.

Jakolinjat alkoivat muodostua selkeiksi, kun yritin muistuttaa, ettei kaikki ohjaajasta nyt väitetty ihan välttämättä ole totta.

Olen ollut tunnustuksellinen feministi yläasteikäisestä saakka, kun huomasin, että perinteisellä miesten johdolla asiat aika usein sujuvat päin helvettiä. Viime viikolla kuitenkin huomasin yllättäen tippuneeni väärään poteroon, kun yritin puolustaa sadistiseksi ihmishirviöksi leimattua Aku Louhimiestä somessa.

Jakolinjat alkoivat muodostua selkeiksi, kun yritin muistuttaa, ettei kaikki ohjaajasta nyt väitetty ihan välttämättä ole totta, ja että näihin mediamylläköihin liittyy usein piirre, että kun massahurmio saadaan päälle, niin kaikki tarkistamattomatkin väitteet menevät niin sanotusti sukkana lävitse sensaatiolehtien sihdistä.

Lievästi järkytyin, kun persuhenkiset ”äijät” alkoivat kompata kommenttejani, ja normaali viiteryhmäni karsastaa. Lopullinen järkytys tuli, kun laitaoikeiston epäjumalattareksi kohonnut Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti aiheesta kolumnin, jonka kanssa huomasin olevani lähes täysin samoilla linjoilla keskustelukulttuurin tervehdyttämisen tarpeesta ja inkvisitioiden lopettamisesta.

Sain rauhan vasta, kun huomasin myös Maarit Feldt-Rannan twiitin, varustettuna hashtageilla #jussigaala #elämä:

”Ihmiskäsitykseeni kuuluu armo; jokainen meistä tekee virheitä. Oikeuskäytännössämme asianosaiset eivät syytä, tutki, tuomitse; sitä varten on riippumaton oikeuslaitos. Tekonsa ja virheensä voi sovittaa, tuomio ei ole jatkuva.”

Aah, upeaa. Olin taas turvallisesti takaisin omassa poterossani, ainakin Maaritin kanssa, jos en kaikkien tovereiden.

Ihminen on laumaeläin, joka hakee sosiaalista hyväksyntää. Ymmärrän tämän, mutta silti alkoi jurppia, miksi en voinut edes yhtä kertaa tuntea oloani mukavaksi, kun ylitin omalla mielipiteelläni jakolinjan?

Inhoan lähtökohtaisesti poteroihin jumittamista ja aikanaan lähdin politiikkaankin mukaan ajatuksella, että hyvä ajatus on hyvä ajatus, tulee se mistä tahansa leiristä. Käytäntö ja elämä ovat kuitenkin ajaneet juoksuhautoihin.

Todellisuus on, että vastuunotto ja rehellisyys eivät vaan kannata, ja propaganda toimii nyt yhtä hyvin kuin 1930-luvulla.

Ei politiikka mihinkään muutu, eikä vastakkainasettelu poistu niin kauan kuin puolueet kilpailevat keskenään paikasta vallassa. Äänestäjät voivat haastatteluissa jeesustella, että olisi hienoa, jos joku puolue tai poliitikko joskus myöntäisi olleensa väärässä, tai ei kiirehtisi ottamaan ansiota asiasta, josta ansio oikeasti kuuluukin jollekin toiselle, vaikkapa edelliselle hallitukselle. Todellisuus silti on, että vastuunotto ja rehellisyys eivät vaan kannata, ja propaganda toimii nyt yhtä hyvin kuin 1930-luvulla; ainoastaan välineenä radio on vaihtunut logaritmeihin.

Päätin lukea Appelsinin tekstin toiseenkin kertaan. Havaitsin, että päätoimittaja ulkoistaa itsensä täysin lynkkaus- ja koulukiusaamisporukoista, vaikka johtaa Suomen suurinta puheenaiheiden ja keskustelujen villitsemiseen erikoistunutta koneistoa. Mikä on iltiksen vastuu siitä, että vuorollaan jokainen virheen tehnyt julkisuuden henkilö naulataan ristille tai kivitetään Appelsinin ja muutaman muun johtaman kenttäoikeuden pikaistunnon jälkeen?

Jakoa

Jaa tämä artikkeli

Viikon 38 Demokraatti
ANI SUORASUU - Ann Selinille ei ryppyillä
VARAA PAREMPAAN - Eveliina Heinäluoma haluaa herättää puolueet Helsingissä
KUIN ERI PLANEELTA - SDP:n ja hallituksen sote-linjat eivät kohtaa
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat