Musiikki
6.2.2017 13:38 ・ Päivitetty: 6.2.2017 13:38
Pidäkkeetön Zagros Ensemble oli Musica novassa tulta ja tappuraa
Zagros Ensemblen kamarikonsertin hienovireisin henki puhalsi islantilaisen Anna Thorvaldsdóttirin jousitriossa “Reflections”. Keskittynyt ja hiljaisten sävyjen teos on tervetullut vaihtoehto suulaan ja mekastavan ajan kyllästämälle kuulijalle.
Avaus on kuin leikin, mäen laskua. Näyttävästi alaspäin kaartuva sellon liuku, glissando, luottaa viulujen hyydyttämän, ehkä jäädyttämän, pohjan pitävyyteen.
Teos etenee meditatiivista levollisuutta lähentelevässä tilassa. Kielten likimain olemattomat kosketukset ovat kuin muusikon käsityön viimeisteleviä hiontaääniä. Silti ylen rauhallisesta otteesta riippumatta mielenkiinto säilyy. Sitä lisäävät mm. ohuet dissonoivat tehot sekä mikrointervallien totutusta poikkeavat sävelkirahdukset. Kuin lisukkeiksi jousisoittimet kuiskaavat aitojen puhallusäänien tapaan. Kuulostaa kuin ilma kiertäisi pahvisessa putkilossa.
Musica nova Helsinki 2017
Zagros Ensemble
Musiikinjohto Petri Komulainen – Orkesterissa Nairi Azezian, huilu, Mikko Raasakka, klarinetti, Elisa Rusi-Matero, viulu, Camilla Vilkman, alttoviulu, Sami Mäkelä, sello, Mirka Viitala, piano
Kuin maailman toiselta laidalta on hollantilaisen Morris Kliphuisin “Space Opera”. Se suorastaan repii esiripun alas. Sahalaitainen ja rämäkkä teos kuitenkin kaipaa aina hetkeksi takaisin makuuasentoon, tempoilua ei levotta jaksa. Vaikka oopperaa ei sanan varsinaisessa mielessä esitettäkään, värikkyyttä sävellyksessä riittää.
Pizzicatot kiertävät soitinpulteissa (istuinasemissa), sellolla on oma näppäilyn nykyttämä ‘rumpu’soolonsa. Riehakas meno ja liki pidäkkeetön voimankäyttö näyttävät olevan teokselle luonteenomaista. Intensiteetti käy korkeilla kierroksilla. Väliin kukin vähän solisteeraa, onpa käytössä aidon harras, lähes uskonnollinen vaihdekin. Sen vastapainona krouvi (ei kievari) tarttumaote muistuttaa, miten huimapäinen tekijä partituurin takana on.
Piano louhinnan kohteena
Gérard Griseyn “Vortex Temporum” avaa nimeänsä heti alkuun. “Ajan pyörre” panee arpeggion sävelet kiirimään ja kieppumaan kirkkaina. Kun yläreuna saavutetaan, katoavat kimalteet kuin pudoten näkymättömiin, kuulumattomiin. Vuoron ottaa hengenohut kahina, joka kiikuttelee säveliä edestakaisin, tuupiskelee niitä liikkeeseen.
Nousu tapahtuu hitaasti ja huolella. Valmistelu kannattaa. Hurja pauhu sysää hempeilyn syrjään ja piano, sooloviulu ja kimeä huilu herättävät viimeisetkin kuulijat levollisuuden harhasta. Virityksen erikoisuudet ovat vain pieni lisuke, kun piano jo tunnustelee eteen nostettua suurta koetinkiveä, täyttä törmäyttämistä. Kiukkuinen soitin soi miltei vailla kontrollia, volyymi on valtava, räiske rajaton.
Toisen osan äärihämärä tunnelma ja hitaus elävät rankan hurman jälkeistä aikaa. Synkkä apeus suo hengähdyshetken. Vähäiset yritykset kurottaa kohti kasvua kilpistyvät kohta jokainen. Kolmas osa herättää alun arpeggio-muistumat, myös yritykset rikkoa saavutettu rikkumaton tila tuovat siihen vaihtelua. Tasapaino häviävien sävyjen ja roihuavan palon välillä löytyy.
Zagros Ensemblessä on tulta ja tappuraa, on hienosyisyyttä ja musikaalista sävykkyyttä. Petri Komulainen ohjailee pienistäkin palasista rakentuvia teoksia tarkasti musiikillinen ilmeikkyys kärkihankkeenaan.
Matti Saurama
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.