Urheilukolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Piiri pieni pyörii eli kuinka Suomen urheilua johdetaan vallanhaluisesti poliittisen oikeiston taluttamana

Mari Laukkanen teki temput kahdella peräkkäisellä mc-voitollaan. Riemukkaat onnittelut. Sydän sykähtelee pamppaillen, kun Iivo Niskanen, Matti Heikkinen ja Krista Pärmäkoski ovat kipinöineet Suomen huippu-urheilutaivaalle tähtiloistetta. Pitkästä aikaa on yksilöitä, jotka kilvoittelevat menestyksellä maailmanvalioiden joukossa.

Holmenkollenillakin norskien juhlia häiritsivät pahoin suomalaiset. Kuten Kerttu Niskanen ja Aino-Kaisa Saarinen. Näin hiihdossa. Samalla on kysyttävä kuitenkin yleisemmin, miksi emme tuota enemmän loistetta kv-areenoille.

Vastauskin löytyy. Suomen urheilua johdetaan vallanhaluisesti poliittisen oikeiston taluttamana. Kansakuntamme kaikki voimavarat eivät tule käytetyiksi. Esimerkiksi sellaiset näyttöjä olympia- ja MM-tasolla antaneet Antti Kalliomäki, Arto Bryggare, Valentin Kononen ja Jani Sievinen eivät kelpaa johtotehtäviin olympiatasolla koska eivät liputa kokoomusta.

Aikaisemmin olen jo usein maininnut, ettei työläisolympiavoittaja Väinö Leskinenkään kelvannut OK-ympyröihin, koska oli demaripoiliitikko. Vähemmän urheiluansioitunut kokoomuspoliitikko Kaj Hagelberg kyllä ylitti riman tähän tehtävään. Ei myöskään hyväksytä tunnustusta saanutta urheilujohtaja Sirpa Paateroa.

Lisää esimerkkejä. Kokoomuksen O-P.Karjalainen ja Sari Multala on valittu kokooumuksen Kalervo Kummolan vaikutusvallalla OK:n urheilijajäseniksi, vaikka tarjolla on pätevämpiäkin. Edelleen Kuopion entinen kokoomusvaltuutettu Mika Kojonkoski ohjaa pääministerin suuruisella kk-palkalla taitamattomasti OK:n huippu-urheilua. Näyttöä saatiin Riossa.

Summa summarum. Suomen urheilun johdossa vallitsee ja hallitsee puoluepolitiikka edellä ammattitaidon ja pätevyyden. Lisäesimekkinä kauppaneuvos Jorma Soiron valinta Uimaliiton johtoon aikanaan 1970-luvun alussa. Hänen hotellinsa sai uintiväeltä lisäkäyttöä, mutta uinti kahlasi edelleen lasten altaassa.

Slalomiakaan hän ei pitänyt urheiluna. Koska hissi vei ylös ja painovoima pudotti alas.

Maassamme oli 1930-luvulla Suomen armeijan rinnalla aseellinen järjestö Suojeluskunta. Sitä johti oikeisto. Yksi heistä oikeistolaisista oli Mäntsälän kapinan Pihkalakaartin johtajan veli Lauri ”Tahko” Pihkala. Hänen ajatusmaailmaansa hallitsi suomalaisen miehen fyysisen ja sotilaallisen kunnon kohottaminen ja ylläpito. Naisten urheilemista hän vihasi. Heidän paikkansa oli Tahkon lausuman mukaan keittiö.

Slalomiakaan hän ei pitänyt urheiluna. Koska hissi vei ylös ja painovoima pudotti alas. Eihän se mitään urheilua ollut Tahkon kuvioissa. Palanderin Kalle ja moni muu on kyllä toista mieltä.

Tahkon yksi kuningasjatus oli rakentaa pesäpallosta laji, jossa harjoiteltiin sotaa varten. Pesien välit luotiin kranaatinheittämän pituisiksi. Pelaajat kuolivat ja haavoittuivat. Tai heidät tapettiin tai poltettiin.

Pesäpallosta muodostui sinällään kiinnostava ja suosittu kansallislaji. Mutta samalla lajin kansainvälinen esikuva baseball jäi unohduksen suohon. Siinä kärsi ja kärsii edelleenkin Suomen urheilun kansainväisyys.

Tahkolle on kyllä annettava täysi tunnustus, sillä hänen ansiotaan on pitkälti koko kansan liikunta.

Tilannekuva vaihtelee tässä ja nyt, kaiken aikaa.

Yhteislähtö vaiko väliaikalähtö hiihdossa. Kuuma peruna. Yksi tykkää tyttärestä, toinen äidistä. Sama vertaus sopii tähänkin.

Väliaikalähdössä ajantasaisella tilannenäytöllä on vaativa osansa. Sitä ei saada kuitenkaan paikan päällä olevan katselijan tietoon tässä ja nyt hetkellä. Television osaavat selostajat kyllä taitavat tuoda esille kihelmöivää jännitystä ajan hermolle. Voittajan odotus tuo oman jännityksensä loppuun asti.

Yhteislähtö on puolestaan trilleriä katsojan silmissä ja herpaantumatonta odotusta. Tilannekuva vaihtelee tässä ja nyt, kaiken aikaa. Kuka maalilinjan ylittää ensimmäisenä hän on myös voittaja ilman väliaikaodotuksia.

Yleisurheilupuolella on täysin mahdoton ajatus juoksujen väliaikalähdöt.

Jotkin lajit ovat sydäntäni lähempänä.

On mukava seurata lajiniilojen fanaattisuutta, Kasvion uintisuvun grand old man Taisto purki aikanaan mieltään, kun television urheiluruutu ei noteerannut kaikkia kyläaltaan tuloksia.

Nykyään kuuntelen hymyhuulin yhden entisen yksilöurheiluun rakastuneen johtajan mielenilmaisuja siitä, että jääkiekko ja muut joukkuelajit hallitsevat yli äyräiden mediatilaamme. Minä kyllä rakastan yli rajojen kaikkea urheilua ja liikuntaa. Vaikka tietenkin jotkin lajit ovat sydäntäni lähempänä.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan seuraajaa – ”Enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari”

Palloilusarjamyllyt ovat taitekohdissaan. Jalkapallo lopettelee HJK:n mestaruudella ja vielä toistaiseksi selvittämättömällä putoajalla. Pikkumusta lätkä on jo täydessä vauhdissaan. Yllättäviä tuloksia on jo nähty. Joukkueiden pelaajapakat ovat nurinkurin ja nyt vielä tarkkaillaan minkälaisia skoutteja ja kauppamiehiä on työssään ollut ja miten onnistuneet kaupoissaan.

Lätkässä on jo kohuttu. Kaukalossa on pelattu rumia ja usea pelaaja on joutunut ottamaan vastaan. päähän kohdistuneita taklauksia. Kurinpitovaliokunta on valppaasti puuttunut tekoihin ja pyrkii rangaistuksillaan saamaan siisteyttä peliin. Hyvä, urheilu ei saa olla väkivaltaa. Se on kitkettävä pois. Onkohan muuten niin, että kiekon pariin tulee poikkeavan paljon rämäpäitä mukaan?

Käsittämätöntä poliittista peliä.

Urheilun kokoomuslainen liikemies Harkimo haluaa poistaa urheilumme kartalta aikaansaavat toimijat, kansalaisia liikuttavan TUL:n ja ruotsinkielisiä harrastajia mukaan vetävän SFI:n. Vievät muka turhaan valtion rahoja. Käsittämätöntä poliittista peliä. Pikemminkin Harkimon pitäisi tukistaa ja opastaa niitä kokoomuslaisia urheilujohtajia, joiden johdolla maamme urheilu on saatettu rapakuntoon.

Kokoomus ajaa soteen valinnanvapautta saadakseen valtion terveysrahoja omilleen. Urheilussa ei kuitenkaan saa olla muita kilpailijoita edesauttamassa urheilumme rikkautta. Urheilussamme tulee antaa kaikkien kukkien kukkia. Näyttöjä tästä on ollut silloin, kun työväen ja ruotsinkieliset urheiluseurat ovat olleet terveen ruumiin ja sielun voimin mukana elävöittämässä ja kehittämässä  urheiluareenoitamme.

Poliitikot ovat suunnannäyttäjiä Suomen urheilussa. He päättävät verovarojen käytöstä. Aina 1950-luvulle asti Suomessa oli vain yksi yksityisin pankin varoin 1928 rakennettu uimahalli Helsingin Yrjönkadulle numeroon 25. Helsinkiläiset uimaseurat HU, HSS, HTU, MaU ja Vetehiset, alkuaan Ylioppilasuimarit, hallitsivat suvereenisti koko Suomen uintia. Lyhyen ajan kylmissä järvivesissä muun Suomen uimarien harjoittelu oli vaatimatonta.

Kun kuntien poliitikot lähtivät mukaan tukemaan uimahallien perustamista, on halleja nyt Suomessa jo yli 200. Uintiharrastus on levinnyt tehokkaan laajasti ympäri maatamme niin, että stadilaiset uintimenestyjät ovat harvassa.

Tässä vain yksi osoitus urheilun ja politiikan hedelmällisestä yhteenkuuluvuudesta.

Entä sitten kun entinen palvottu urheilusankari on raunio?

Eriarvoisuus on vallitseva olotila myös ammatissa nimeltään urheilu. Vallitsee varsinkin alan osaamisessa ja palkoissa. On lajeja, joissa menestys palkitaan ruhtinaallisesti miljoonilla, Kuten formuloissa, jalkapallossa. baseballissa, tenniksessä, golfissa, koripallossa, jääkiekossa, uinnissa ja monessa muussakin lajissa maasta riippuen. Tälle tasolle yrittäjiä riittää. Kaikki eivät luonnollisestikaan onnistu. Mutta lajit tarvitsevat heitä. Kilpailun ja viihteen vuoksi.

Huippuja suitsutetaan ja selkään taputtajia riittää teemalla, että kyllä me sitten ollaan hyviä. Huippu-urheilulla on kyllä varsinkin henkilökohtainen mitalin kääntöpuoli. Parrasvaloissa oleminen ei ole kovin pitkäikäistaä. Alkaa arki. Olet yhä nuori. Elämää elettävänä kymmeniä vuosia. Kenties urheiluammatti ei ole tuottanut säästöjä. Sinulla ei ole muuta ammattia. Elämänmuutos on henkisesti raju. Kestätkö sen? Kaikki eivät. Toimettomana olemiseen tulee mukaan kenties alkoholi, huumeet. Entinen palvottu urheilusankari on raunio. Monien unohtama. Keltaisen lehdistön saalis.

Urheilusta vastaavien järjestöjen ja myös poliitikkojen on ojennettava auttava ja huolehtiva kätensä. Tähän seikkaan on jo jonkin verran meilläkin kiinnitetty huomio. Mutta ei läheskään riittävästi. Jääkiekkoilija Juha Rantasila oli aikanaan maamme kiekkoykkösiä ja huolehti juristiopintonsa kunniakkaasti siinä ohessa. Nyt hän on ollut edelläkävijänä huolehtimassa kiekkouran lopettaneiden kohtaloista esimerkillisesti.

Suomen urheilusankareita ei pidä jättää unholaan. Sivistysvaltiolla on oltava sivistystä. Vakuutusyhtiön ja samalla olympiakomitean johtajalla Timo Ritakalliolla on näytön paikka.

Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa.

Kuningas on kuollut. Eläköön kuningas. Jalkapallomme on menettänyt vasta 65-vuotiaan puheenjohtajansa, tulisieluisen Pertti Alajan.

Nyt haetaan korvaajaa. Ehdolla on Seinäjoen Raimo Sarajärvi. Mies on johdattanut Seinäjoen seuransa Suomen mestaruuteen ja rakennuttanut paikkakunnalle kelvollisen pelinäyttämön. Mutta kuinka ovat sosiaaliset taidot? Tällä kaudella jo kolme valmentajaa on saanut kenkää hänen lapikkaistaan.

Suomen Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan korvaajaa. Varsinkin kun valitsijoiden enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari. Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa. Olympiakomiteankin viimeksi nimitetyt molemmat urheiijajäsenetkin ovat kokoomuksen aktiivipoliitikoita.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Maija Anttila, Helsinki

Mielipide: SDP:n sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua

Yli neljäkymmentä vuotta puolueen jäsenyyttä on iso juttu elämässä. Päätös liittyä puolueeseen ei ollut mikään ”kunhan nyt liityn” -päätös. Ei. Se oli noin kymmenen vuoden harkinta ja pohdiskelu. Sinä aikana kuljin erilaisissa yleisvasemmistolaisissa tilaisuuksissa, myös stallareiden tapahtumissa. Luin myös puolueen ohjelmia ja seurasin ajankohtaisia keskusteluja.

Kun sitten valitsin SDP:n ja liityin Haagan Työväenyhdistykseen, halusin vielä ennen liittymiskokousta keskustella puolueen tilasta ja toimintatavoista yhdistyksen puheenjohtajan kanssa. Muistan, miten hämmästynyt hän oli ehdotuksestani.

Tapasimme ja keskustelimme. Kun sitten liittymiskokouksessa kerrottiin uusista jäsenistä, eräs pitkäaikainen yhdistyksen jäsen kysyi; ”mitä virkaa sinä aiot hakea, kun liityt SDP:eeseen”. Hämmästyin ja hiukan närkästyinkin. ”En mitään virkaa, minulla on hyvä työpaikka, mutta ajattelin edistää sosialidemokraattisten arvojen mukaista yhteiskuntaa”, vastasin.

Tämä ensimmäinen kohtaaminen puolueen järjestöväen kanssa on syöpynyt syvälle sydämeeni. Se kuvasti tietyllä tavalla sen ajan politisoitunutta tilaa yhteiskunnassa. Puolueesta tultiin hakemaan myös ponnahduslautaa omalle uralle. Puolue oli henkilökohtainen etujärjestö.

Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi.

Jotakin samanlaista ajattelua koen tämän päivän sosialidemokratiassa. Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi. Kokonaisuus ja isot aatteet ovat hämärtyneet.

Muistan, miten minua nuorena puolueen jäsenenä elähdytti SDP:n kansainväliset rauhan ja solidaarisuuden edistämisen tavoitteet ja toiminta eri puolilla maailmaa. Tälle työlle olisi taas suuri kysyntä. SDP oli myös merkittävin yhteiskunnallisten rakenteiden ja uudistusten eteenpäin viejä – peruskoulu, kansanterveystyö, päivähoito ym. Ay-liike tuki puolueen tavoitteita omilla tavoitteillaan ja kansainvälisellä yhteistyöllä.

Nyt on toisin. Puolueen sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua, milloin eläkeläiset vastaan nuoret, työssä käyvät vastaan opiskelijat, palkansaajat vastaan yrittäjät, pätkätyöläiset tai sirpaletyöläiset jne. Poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen tavoitteet ja asiat ovat sekoittuneet ja epäonnistumiset heittävät varjon kummankin liikkeen ylle.

Mielestäni kiireellisin tehtävä olisi selkiyttää poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen roolit ja omat tavoitteet ja yhteistyön muodot. SDP:n kannalta on tärkeätä, että myös ay-liike uudistuu.

Puolue hakee ohjelmatyöhönsä osanottajia uudella tavalla. Teemat on hahmotettu myös suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Se vaikuttaa hyvältä. Toivon, että tässä työssä otetaan tavoitteeksi maalata uusi maailma suurella ja kunnianhimoisella pensselillä. On huomattava, että nuoria elähdyttää idealismi ja suuret tunteet. Sitä herätti SDP aikoinaan ja nyt sen pitää tehdä sama uudelleen. Pois ryhmäkohtaisesta etuajattelusta kohti suurta maailman rauhaa ja solidaarisuutta!

Maija Anttila, Helsinki
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

Jutta Urpilainen: Suomen EU-linja kirkkaaksi

Keväällä eri puolilla vanhaa mannerta jännitettiin Ranskan presidentinvaaleja. Helpotus oli suuri, kun EU-myönteinen Emmanuel Macron valittiin presidentiksi. Saksassa vaalit pidetään syyskuun lopussa. Riippumatta siitä kummasta kärkiehdokkaasta, Angela Merkelistä vai Martin Schultzista, tulee liittokansleri, Saksan vahva ote EU:n kehittämiseksi jatkuu.

Ensimmäistä kertaa EU:n historiassa on käynnissä neuvottelut yhden jäsenmaan irtautumiseksi jäsenyydestä. Ollaan täysin uudenlaisessa tilanteessa. Samaan aikaan vaatimukset EU:n suuntaan ovat lisääntyneet. Uudet turvallisuusuhat, lisääntyvä maahanmuutto ja jännittynyt kansainvälinen tilanne asettavat vaatimuksia entistä tiiviimmälle yhteistyölle unionissa. Myös toiveet unionin sosiaalisen ulottuvuuden kehittämiseksi ovat kasvaneet. Samoin näkemykset euroalueen yhteistyön syventämiseksi ovat saaneet tuulta siipiensä alle.

EU onkin nyt tienristeyksessä. Todennäköistä on, että Saksan vaalien jälkeen Saksalta ja Ranskalta tullaan näkemään yhteinen esitys Euroopan Unionin yhteistyön syventämiseksi. Kysymys kuuluukin, mikä on Suomen hallituksen linja EU:n tulevaisuuden rakentamiseksi. Se näyttää epäselvältä. Nyt pitäisi olla aktiivinen ja tuoda esille omia ehdotuksia EU:n kehittämiseksi.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi.

Näin olemme aiemmin toimineet. Lipposen hallituksen aikana Suomen ja Ruotsin ulkoministerit ajoivat EU:n kriisinhallintakykyjen kehittämistä. Kataisen hallituksessa ajoimme Saksan kanssa sijoittajavastuuta osaksi euroalueen riskienjakojärjestelyjä.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi. Yksin tai yhdessä muiden kanssa. Esimerkiksi ehdotuksia EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta voisi työstää punavihreällä yhteistyöllä. EU:n turvallisuusulottuvuuden visiointiin tuntuisi sinipunayhteistyö luontevimmalta. Pääministeripuoluetta voisimme haastaa kokoamaan kansallista EU-tahtotilaseminaaria vuoden 2009 tapaan.

Suomen kansainvälisimpänä puolueena SDP:llä on uskottavuutta ja perinteitä EU-linjan luomisessa. Suomen paikka on EU:n kaikissa päättävissä pöydissä. Tämän linjan jatkamisessa hallitus tarvitsee opposition tukea – ja ehkä vähän työntöäkin.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Matti Lehesniemi, Porvoo

Mielipide: Laput silmiltä ravintotieteilijät, keskinäinen nokittelu ei edistä hyvinvointiamme

Ilta-Sanomat julkaisi jutun heinäkuussa jutun ”8 järjetöntä ruokatrendiä” asiantuntijana Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm. Kyseessä ei ollut tieteellinen artikkeli, mutta kun hän antaa ymmärtää, että kovat rasvat, kuten voi, ovat vain vahingollisia eikä aikuiselle sokeri ole tietyissä rajoissa haitaksi. Kenen asialla professori on?

IS:n toisessa numerossa ravitsemusterapian professori Ursula Schwab Itä-Suomen yliopistosta oli huolissaan nimenomaan lasten ruokatottumuksista ja välipalojen käytön lisääntymisestä. Se johtaa päivittäisen sokerimäärän nousuun. Hänen mukaansa tähän vaikuttaa myös välipalojen koostumuksen muutos. Edes minun ei ole vaikea ymmärtää, miksi makeutta näihin tuotteisiin lisätään: kuluttajaa ”koukutetaan” lisämyynnin toivossa.

Välipalakulttuurilla on perheiden hyvinvoinnin ja lasten kehittymisen kannalta kaksi todellista haittaa: sosiaalisen ruokahetken positiiviset vaikutukset eliminoidaan ja yksilöiden irrallisuus arvomaailmamuutoksineen kasvaa. Ylipainon lisääntyminen on kunkin havaittavissa. Tämä kulttuurimuutos ei ole hyväksi aikuisille eikä missään tapauksessa aikuisuutta tarvitsevalle lapselle.

Maaperä on hyvin otollinen kyseenalaisillekin laihdutusohjelmille. Ja niitä on paljon.

Schwabin näkemykset olivat asial­lisia ja ymmärrettäviä, Mikael Fogelholmin vähätteleviä. Esimerkiksi karppauksen hän katsoi johtaneen hiilihydraattien vähentämiseen, jonka tilalle tuli ”kauheasti eläinrasvaa ja eläinkunnan tuotteita”. Hän samalla ohittaa tämän mallin ja sen sovellusten tuomat hyödyt: painonpudotus, diabetesriskin aleneminen tai jopa ongelmien hallinta ilman lääkitystä.

Paino- ja sokeriongelmat sekä diabetes ovat kasvava kansallinen uhka. Maaperä on siis hyvin otollinen kyseenalaisillekin laihdutusohjelmille. Ja niitä on paljon. On harmillista huomata ravitsemustieteilijän sanovan, että ”netissä liikkuu aktiivisia kirjoittajia ja mielipidevaikuttajia, jotka luottavat vain sellaisiin tutkimustuloksiin, jotka tukevat heidän omia kokemuksiaan tai mielipiteitään”.

Alan asiantuntijoiden keskinäinen taistelu, nokittelu, ei edistä hyvinvointiamme.

Huomattavasti fiksumpaa ja kansakunnan kannalta hyödyllisempää olisi lisätä ravitsemustietojamme esimerkiksi kakkostyypin diabeteksesta, sen synnystä, vaikutuksista ja hoidosta. Ongelmiin vaikuttamiseksi on keskusteluun saatava samaa julkista otetta, jolla torjuttiin tupakoinnin haittoja. Ja tämä ei synny ilman demarien julkilausuttua poliittista tahtotilaa.

Sokeriin liittyvien riskien vähättely ja suomalaisen ruokakolmion ylistys on huono yhtälö, kun siihen liitetään niin sanotusta virallisesta ravitsemussuosituksesta poikkeavien lääketieteellisten tutkimusten ja näkemysten aliarviointi. Alan asiantuntijoiden keskinäinen taistelu, nokittelu, ei edistä hyvinvointiamme, mutta on kädenojennus lääke- ja elintarviketeollisuudelle. Ja sehän siis on kahden kauppa, mutta kolmannen korvapuusti.

Matti Lehesniemi, Porvoo

Kolumni

Kaarin Taipale

TkT, kaupunkitutkija, Helsinki.

Mielipide: Mitä kaupunkipolitiikka on: maaseutuvihaa, raskaan teollisuuden halveksuntaa, urbaanin keskiluokan mielistelyä vai mitä?

Keskustavetoinen aluepolitiikka on tullut suomalaisille tutuksi, mutta mitä tarkoittaa kaupunkipolitiikka, jonka SDP nyt haluaa nostaa yhdeksi ohjelmakärjistään? Onko se kaupunkisuunnittelua, maaseutuvihaa, raskaan teollisuuden halveksuntaa, urbaanin keskiluokan mielistelyä vai mitä? Vastaan heti alkuun, ettei ole!

Miksi keskuskaupunkien erityistarpeisiin sitten pitäisi kiinnittää aiempaa enemmän huomiota? Yksinkertaisesti siksi, että yhä useampi ihminen muuttaa yhä suurempiin kaupunkeihin, ja kasvava osa kansantuotteesta syntyy kaupunkiseuduilla.

Kaupunkipolitiikkaa tekevät kaupungit itse määritellessään toimintaansa ja ohjatessaan resurssejaan. Ovat ne siitä aina tietoisia tai ei, kaupunkipolitiikkaa tekevät myös ministeriöt, eduskunta, EU, YK ja kansainväliset rahoituslaitokset. Yhä useampi taho, yksityinenkin sektori, on alkanut ymmärtää kaupunkien roolin itsenäisinä toimijoina ja toimintaedellytysten turvaajana.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa paikallishallinnolla on lähes kaikki samat vastuualueet kuin kansallisvaltiolla – lukuunottamatta lainsäädäntöä, oikeuslaitosta, poliisitointa ja maanpuolustusta. Ulkopolitiikan ajateltiin aiemmin olevan diplomaateille rajattu pelikenttä, mutta kaupunkien globaalit verkostot ovat nykyään aktiivisen vuoropuhelun foorumeita. Kaupunkeja vertaillaan kansainvälisesti, ne tekevät kehitysyhteistyötä ja kotouttavat maahanmuuttajia.

Miten järjestetään vettä, energiaa, asuntoja, liikennettä, työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhoitoa kasvavalle väestölle?

Kaupunkipolitiikka ei ole vain paikallista vaan myös maail­manlaajuista. Maanosasta riippumatta kaupungit ratkaisevat päivittäin samoja kysymyksiä. Miten järjestetään vettä, energiaa, asuntoja, liikennettä, työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhoitoa kasvavalle väestölle? On aika yleispätevä nyrkkisääntö, että mitä demokraattisempi yhteiskunta, sitä enemmän vastuuta ja veronkanto-oikeut­­ta on delegoitu paikallishallinnolle.

Mahdollisen sote-ratkaisumallin yhteydessä pitää muistaa, että uudet maakunnat olisivat osa paikallishallintoa. Vahvan veronkanto-oikeuden turvin suomalaiset kaupungit ovat olleet kansainvälisillä lainamarkkinoilla unelma-asiakkaita. Jos kuitenkin yli puolet vero­äyreistä ja isoja kiinteistöjä katoaa soten myötä valtion salkkuihin, kaupungit tarvitsevat jatkossa takuumiehiä investointiensa vaatimille lainoille.

Ilmastopolitiikan vaatimukset näkyvät kaikkialla, esimerkiksi julkisessa hankintapolitiikassa.

Kun mietitään, miten kestävän kehityksen globaalit tavoitteet täytetään, esimerkiksi voi ottaa ilmastonmuutoksen pysäyttämisen. Valtionpäämiehet kyllä allekirjoittavat sopimuksia ja ministeriöt lähettävät ohjeita, mutta käytännön toteutuksessa kaupungeilla on iso osa. Kiirehtiikö valtio apuun?

Joihinkin pääkaupunkiseudun raideinvestointeihin valtio on toki osallistunut, mutta ruuhkamaksuja raamittavaa lainsäädäntöä ei näy syntyvän. Tiehallinnon tiukka omistajan ote syvälle kaupunkirakenteeseen leikkaavista moottoriteistä on surkuhupaisa. Nykyhallituksen lepsu hyväksyntä hajarakentamiselle lyö joka tapauksessa kaikkia hyviä tavoitteita korvalle.

Ilmastopolitiikan vaatimukset näkyvät kaikkialla, esimerkiksi julkisessa hankintapolitiikassa. Kaupungit ovat merkittävä asiakas yksityiselle sektorille ja voivat niin halutessaan tukea ostoillaan innovatiivisten tuotteiden ja palveluiden pääsyä markkinoille. Tai elinkeinopolitiikassa: onko kaupungeilla porkkanoita yrityksille, jotka sitoutuvat paitsi julkisen liikenteen asiakkaiksi ja uusiutuvan energian käyttäjiksi, myös veroparatiisien välttäjiksi ja vajaatyökykyisten henkilöiden työnantajiksi?

Valtion näkökulmasta kaupunkien etu on kaikkien etu.

Kaupunkipolitiikassakin on muotivirtauksensa. Jo vuosia monen kaupungin strategiassa on ykköstavoitteeksi määritelty kansainvälinen kilpailukyky. Sillä tarkoitetaan kolmea asiaa: lisää ulkomaisia sijoituksia tuotantolaitoksiin tai pääkonttoreihin, lisää turisteja ja lisää ”luovaa luokkaa”. Kansainvälistä luovaa luokkaa on houkuteltu vapaamielisellä kaupunkikulttuurilla, tapas-baareilla ja cappuccinokahviloilla.

Nyt aletaan oivaltaa, ettei kaupunkien ja koko maan elinkeinoelämän kehitys vaadi vain intialaisia huippujohtajia, vierailevia professoreita ja Slush-nörttejä vaan myös ruohonjuuritason tekijöitä. Kummatkin tarvitsevat, paitsi työlupia myös peruspalveluita ja katon päänsä päälle, yhdet luksuskämpän, mutta paljon useammat kohtuuhintaisen vuokra-asunnon. Asuntopolitiikka on sekä kansainvälisen kilpailukyvyn, elinkeinopolitiikan että koko kaupunkipolitiikan ytimessä. Siinäkin hallituksen säätämä lisäbyrokratia ara-asuntojen asukasvalintaan on elämälle vierasta.

Kaupunkipolitiikan suuren kuvan voi hahmottaa niin, että jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se menestyy myös kansainvälisissä vertailuissa, kuten Helsinki on osoittanut. Valtion näkökulmasta kaupunkien etu on kaikkien etu.

Kaarin Taipale

TkT, kaupunkitutkija, Helsinki.