Holmenkollenillakin norskien juhlia häiritsivät pahoin suomalaiset. Kuten Kerttu Niskanen ja Aino-Kaisa Saarinen. Näin hiihdossa. Samalla on kysyttävä kuitenkin yleisemmin, miksi emme tuota enemmän loistetta kv-areenoille.

Vastauskin löytyy. Suomen urheilua johdetaan vallanhaluisesti poliittisen oikeiston taluttamana. Kansakuntamme kaikki voimavarat eivät tule käytetyiksi. Esimerkiksi sellaiset näyttöjä olympia- ja MM-tasolla antaneet Antti Kalliomäki, Arto Bryggare, Valentin Kononen ja Jani Sievinen eivät kelpaa johtotehtäviin olympiatasolla koska eivät liputa kokoomusta.

Aikaisemmin olen jo usein maininnut, ettei työläisolympiavoittaja Väinö Leskinenkään kelvannut OK-ympyröihin, koska oli demaripoiliitikko. Vähemmän urheiluansioitunut kokoomuspoliitikko Kaj Hagelberg kyllä ylitti riman tähän tehtävään. Ei myöskään hyväksytä tunnustusta saanutta urheilujohtaja Sirpa Paateroa.

Summa summarum. Suomen urheilun johdossa vallitsee ja hallitsee puoluepolitiikka edellä ammattitaidon ja pätevyyden. Lisäesimekkinä kauppaneuvos Jorma Soiron valinta Uimaliiton johtoon aikanaan 1970-luvun alussa. Hänen hotellinsa sai uintiväeltä lisäkäyttöä, mutta uinti kahlasi edelleen lasten altaassa.

Maassamme oli 1930-luvulla Suomen armeijan rinnalla aseellinen järjestö Suojeluskunta. Sitä johti oikeisto. Yksi heistä oikeistolaisista oli Mäntsälän kapinan Pihkalakaartin johtajan veli Lauri ”Tahko” Pihkala. Hänen ajatusmaailmaansa hallitsi suomalaisen miehen fyysisen ja sotilaallisen kunnon kohottaminen ja ylläpito. Naisten urheilemista hän vihasi. Heidän paikkansa oli Tahkon lausuman mukaan keittiö.

Slalomiakaan hän ei pitänyt urheiluna. Koska hissi vei ylös ja painovoima pudotti alas. Eihän se mitään urheilua ollut Tahkon kuvioissa. Palanderin Kalle ja moni muu on kyllä toista mieltä.

Tahkon yksi kuningasjatus oli rakentaa pesäpallosta laji, jossa harjoiteltiin sotaa varten. Pesien välit luotiin kranaatinheittämän pituisiksi. Pelaajat kuolivat ja haavoittuivat. Tai heidät tapettiin tai poltettiin.

Pesäpallosta muodostui sinällään kiinnostava ja suosittu kansallislaji. Mutta samalla lajin kansainvälinen esikuva baseball jäi unohduksen suohon. Siinä kärsi ja kärsii edelleenkin Suomen urheilun kansainväisyys.

Tahkolle on kyllä annettava täysi tunnustus, sillä hänen ansiotaan on pitkälti koko kansan liikunta.

Yhteislähtö vaiko väliaikalähtö hiihdossa. Kuuma peruna. Yksi tykkää tyttärestä, toinen äidistä. Sama vertaus sopii tähänkin.

Väliaikalähdössä ajantasaisella tilannenäytöllä on vaativa osansa. Sitä ei saada kuitenkaan paikan päällä olevan katselijan tietoon tässä ja nyt hetkellä. Television osaavat selostajat kyllä taitavat tuoda esille kihelmöivää jännitystä ajan hermolle. Voittajan odotus tuo oman jännityksensä loppuun asti.

Yhteislähtö on puolestaan trilleriä katsojan silmissä ja herpaantumatonta odotusta. Tilannekuva vaihtelee tässä ja nyt, kaiken aikaa. Kuka maalilinjan ylittää ensimmäisenä hän on myös voittaja ilman väliaikaodotuksia.

Yleisurheilupuolella on täysin mahdoton ajatus juoksujen väliaikalähdöt.

On mukava seurata lajiniilojen fanaattisuutta, Kasvion uintisuvun grand old man Taisto purki aikanaan mieltään, kun television urheiluruutu ei noteerannut kaikkia kyläaltaan tuloksia.

Nykyään kuuntelen hymyhuulin yhden entisen yksilöurheiluun rakastuneen johtajan mielenilmaisuja siitä, että jääkiekko ja muut joukkuelajit hallitsevat yli äyräiden mediatilaamme. Minä kyllä rakastan yli rajojen kaikkea urheilua ja liikuntaa. Vaikka tietenkin jotkin lajit ovat sydäntäni lähempänä.