Lukijaristeily2017
tuntematonsotilas

Urheilukolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Piiri pieni pyörii eli kuinka Suomen urheilua johdetaan vallanhaluisesti poliittisen oikeiston taluttamana

Mari Laukkanen teki temput kahdella peräkkäisellä mc-voitollaan. Riemukkaat onnittelut. Sydän sykähtelee pamppaillen, kun Iivo Niskanen, Matti Heikkinen ja Krista Pärmäkoski ovat kipinöineet Suomen huippu-urheilutaivaalle tähtiloistetta. Pitkästä aikaa on yksilöitä, jotka kilvoittelevat menestyksellä maailmanvalioiden joukossa.

Holmenkollenillakin norskien juhlia häiritsivät pahoin suomalaiset. Kuten Kerttu Niskanen ja Aino-Kaisa Saarinen. Näin hiihdossa. Samalla on kysyttävä kuitenkin yleisemmin, miksi emme tuota enemmän loistetta kv-areenoille.

Vastauskin löytyy. Suomen urheilua johdetaan vallanhaluisesti poliittisen oikeiston taluttamana. Kansakuntamme kaikki voimavarat eivät tule käytetyiksi. Esimerkiksi sellaiset näyttöjä olympia- ja MM-tasolla antaneet Antti Kalliomäki, Arto Bryggare, Valentin Kononen ja Jani Sievinen eivät kelpaa johtotehtäviin olympiatasolla koska eivät liputa kokoomusta.

Aikaisemmin olen jo usein maininnut, ettei työläisolympiavoittaja Väinö Leskinenkään kelvannut OK-ympyröihin, koska oli demaripoiliitikko. Vähemmän urheiluansioitunut kokoomuspoliitikko Kaj Hagelberg kyllä ylitti riman tähän tehtävään. Ei myöskään hyväksytä tunnustusta saanutta urheilujohtaja Sirpa Paateroa.

Lisää esimerkkejä. Kokoomuksen O-P.Karjalainen ja Sari Multala on valittu kokooumuksen Kalervo Kummolan vaikutusvallalla OK:n urheilijajäseniksi, vaikka tarjolla on pätevämpiäkin. Edelleen Kuopion entinen kokoomusvaltuutettu Mika Kojonkoski ohjaa pääministerin suuruisella kk-palkalla taitamattomasti OK:n huippu-urheilua. Näyttöä saatiin Riossa.

Summa summarum. Suomen urheilun johdossa vallitsee ja hallitsee puoluepolitiikka edellä ammattitaidon ja pätevyyden. Lisäesimekkinä kauppaneuvos Jorma Soiron valinta Uimaliiton johtoon aikanaan 1970-luvun alussa. Hänen hotellinsa sai uintiväeltä lisäkäyttöä, mutta uinti kahlasi edelleen lasten altaassa.

Slalomiakaan hän ei pitänyt urheiluna. Koska hissi vei ylös ja painovoima pudotti alas.

Maassamme oli 1930-luvulla Suomen armeijan rinnalla aseellinen järjestö Suojeluskunta. Sitä johti oikeisto. Yksi heistä oikeistolaisista oli Mäntsälän kapinan Pihkalakaartin johtajan veli Lauri ”Tahko” Pihkala. Hänen ajatusmaailmaansa hallitsi suomalaisen miehen fyysisen ja sotilaallisen kunnon kohottaminen ja ylläpito. Naisten urheilemista hän vihasi. Heidän paikkansa oli Tahkon lausuman mukaan keittiö.

Slalomiakaan hän ei pitänyt urheiluna. Koska hissi vei ylös ja painovoima pudotti alas. Eihän se mitään urheilua ollut Tahkon kuvioissa. Palanderin Kalle ja moni muu on kyllä toista mieltä.

Tahkon yksi kuningasjatus oli rakentaa pesäpallosta laji, jossa harjoiteltiin sotaa varten. Pesien välit luotiin kranaatinheittämän pituisiksi. Pelaajat kuolivat ja haavoittuivat. Tai heidät tapettiin tai poltettiin.

Pesäpallosta muodostui sinällään kiinnostava ja suosittu kansallislaji. Mutta samalla lajin kansainvälinen esikuva baseball jäi unohduksen suohon. Siinä kärsi ja kärsii edelleenkin Suomen urheilun kansainväisyys.

Tahkolle on kyllä annettava täysi tunnustus, sillä hänen ansiotaan on pitkälti koko kansan liikunta.

Tilannekuva vaihtelee tässä ja nyt, kaiken aikaa.

Yhteislähtö vaiko väliaikalähtö hiihdossa. Kuuma peruna. Yksi tykkää tyttärestä, toinen äidistä. Sama vertaus sopii tähänkin.

Väliaikalähdössä ajantasaisella tilannenäytöllä on vaativa osansa. Sitä ei saada kuitenkaan paikan päällä olevan katselijan tietoon tässä ja nyt hetkellä. Television osaavat selostajat kyllä taitavat tuoda esille kihelmöivää jännitystä ajan hermolle. Voittajan odotus tuo oman jännityksensä loppuun asti.

Yhteislähtö on puolestaan trilleriä katsojan silmissä ja herpaantumatonta odotusta. Tilannekuva vaihtelee tässä ja nyt, kaiken aikaa. Kuka maalilinjan ylittää ensimmäisenä hän on myös voittaja ilman väliaikaodotuksia.

Yleisurheilupuolella on täysin mahdoton ajatus juoksujen väliaikalähdöt.

Jotkin lajit ovat sydäntäni lähempänä.

On mukava seurata lajiniilojen fanaattisuutta, Kasvion uintisuvun grand old man Taisto purki aikanaan mieltään, kun television urheiluruutu ei noteerannut kaikkia kyläaltaan tuloksia.

Nykyään kuuntelen hymyhuulin yhden entisen yksilöurheiluun rakastuneen johtajan mielenilmaisuja siitä, että jääkiekko ja muut joukkuelajit hallitsevat yli äyräiden mediatilaamme. Minä kyllä rakastan yli rajojen kaikkea urheilua ja liikuntaa. Vaikka tietenkin jotkin lajit ovat sydäntäni lähempänä.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Suomi jälleen MM-kisoihin – pelasivat olkapäissään numero 1

Lentopallo on kansainvälisesti menestyvin suomalaislaji. Tshekin Karlovy Varin turnauksessa Suomi silotti tiensä jälleen MM-kisoihin. Viiden päivän putkessa kaatuivat Kypros, Pohjois-Irlanti ja Ruotsi – kukin 3–0 – Espanja ja Tshekki 3–1. Joukkueemme pelasi 17 erää häviten vain kaksi.

Kun maailmassa on 220 lentopalloa pelaavaa maata ja Suomi on rankattu 17:nneksi, niin voidaan olla ylpeitä.

Jälleen kerran maajoukkueemme osoitti myös sivistyneisyyttään kunnioittamalla maamme ykköslentopalloilijan presidentti Mauno Koiviston hautajaisia pelaamalla olkapäissään numero yksi.

Siis tuimiin toimiin!

Jatkosotamme aikana Italian diktaattori Benito Mussolini lähetti Suomelle aseapua Terni-kiväärien muodossa. Suomalaisten sotilaiden, minä muiden mukana, kokemus niistä oli lähinnä itsestäänlaukeavia itsemurha-aseita.

Nyt Italian tekniikka on loihtinut maailman nopeimmat Ferrari-autot.

Monacossa F1-kisassa Ferrarit ottivat kaksoisvoiton ja Saksan Mersut on ohitettu. Vaikka Kimi ajoikin kakkoseksi ja Bottas oli neljäs, niin olimme pettyneitä. Sebastian Vettel on taitava kuski ja älykäs strategi. Juuri nyt jälleen maailman ykkönen. Pisteitä hänellä on 128, Hamiltonilla 104, Bottaksella 75 ja Räikkösellä 67.

Jääkiekkomme floppasi nelostilastaan huolimatta MM-kisoissa. Alkulohkossamme selvisimme niukin naukin jatkoon. Sokea kana löysi sitten jyvän ja passitimme USA:n siihen joukkoon, johon me olisimme itse kuuluneet.

Tosi on kuitenkin edelleen se, että jääkiekkomme rämpii keskinkertaisena maana isojen joukossa.

Kiekkosaralla kyllä tehdään työtä ja siitä erikoiskiitos Kummolan Kalelle, mutta paikkaamme emme ole vakiinnuttaneet maailmanmestarien joukossa. Silloin tällöin kyllä tärppää. Kuten nuorissa, mutta miksei kypsällä iällä? Korjaustoimenpiteet ovat herrojen hallinnassa ja heidän rootelissaan.

Siis tuimiin toimiin!

Euroopan mestaruuden ratkaisevat edelleenkin vain Ruotsi, Venäjä, Tshekki ja Suomi. MM-kisat osoittivat, että tähän EM-kisaan pitäisi sallia osanotto monelle muullekin maalle. EHL ei ole urheilullisesti ajan tasalla.

Sympatiani oli HIFK:n kotimaisuuden puolella.

En pidä enää HJK:ta Suomen jalkapallomestaruuden tavoittelijan arvoisena suomalaisseurana.

Kun mestariksi povattu HJK kävi hakemassa 1–0 voiton jumbopään Kemistä, niin HJK:n avauskokoonpanossa oli 4 suomalaista ja 7 ulkomaista pelaajaa. Kun Klubi kamppaili stadin derbyssä HIFK:ta vastaan 0–0, niin suomalaisia oli vain 3 ja ulkomaisia 8. Puhu siinä sitten suomalaisesta jalkapallosta.

HIFK:lla puolestaan oli vain 3 ulkomaista, joten sympatiani oli HIFK:n kotimaisuuden puolella. HIFK puolestaan on kieliseura, mutta kuinkahan moni sen pelaaja taitaa edes ruotsin aakkosia. Tiedän, ettei monikaan.

Ei suomalainen jalkapallo voi kehittyä näin, että omat tulevat kykymme istuvat katsomossa seuraamassa vain keskitasoisten ulkomaisten temmellystä. Heidän määränpäänään vain kuukausipalkka ja siinä ohessa kenties Suomen mestaruus. Sekin vain oman uran siivittämiseksi.

Tässä yksi syy, miksi Suomi on jalkapallon kääpiömaa. Omalta jalkapallouraltani Helsingin Kullervossa vuoden 1950 SM-sarjasta muistan seurahenkisyyden. Ottelujen ja harjoitusten ulkopuolella vietimme aikaa yhdessä. Kävimme elokuvissa, tansseissa tyttöjä pyörittämässä ja muuten vaan kuljeksimme yhdessä pitkin katuja niitä näitä rupatellen. Oluttuoppikierrokset eivät siihen aikaan olleet muodissa.

Olimme tiimi myös kentän ulkopuolella.

Ei raha ratkaise kaikkea.

Menneitä muistellen nykypolvella olisi opittavaa miten joukkue koostetaan. Ei kaikki menestys riipu palkan suuruudesta. Ei raha ratkaise kaikkea. Palkkapelaajilla ei ole seurahenkirakkautta.

On käyty keskustelua pelaako maajoukkueen jäsen tehtävässään roolia itselleen vai maalleen. Sanovat, että on kunnia-asia pukea siniristilippuasu ylleen. Sanat ovat usein kuin herrojen juhlapuheet. Kauniita ja lupaavia, mutta eivät toteutettuja.

Tietysti tässäkin asiassa on monta totuutta. Ruotsin paitaa tavoiteltiin aidosti NHL-pelaajien keskuudessa ja tulos oli MM. Jo kymmenes maailmanmestaruus rakkaalle naapurillemme.

Jotkut ovat isänmaallisia. Toiset raharakkaita oman uransa pönkittäjiä itsekkäästi. Jotkuthan kannustavatkin Suomessa jokaista olemaan oman onnensa seppä, viis Suomesta.

Yleistyksenä voisi kuitenkin kuvitella, että rahan merkitys urheilussa on nykyään niin suuri, että sitä ei voi sivuuttaa kun sanoja asetellaan. Kyllä Paavo Nurmikin  amatööriaikanaan rahastuksen osasi.

Kerrotaanpa legendana sekin, että kun Eläintarhan keväässä kymppitonnin juoksussa järjestäjillä oli varaa juoksijoidemme kuninkaalle maksaa vain kahdeksan tonnia, niin Paavo keskeytti 8 000 metrin kohdalla. Hänen taksansa oli silloin markka per metri pitemmillä matkoilla.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Johanna Ojala-Niemelä

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.)

Arktisen politiikan mahdollisuuksia ei saa hukata

Suomen kaksivuotinen puheenjohtajuus Arktisessa neuvostossa alkoi toukokuussa.

Arktinen alue on herättänyt mielenkiintoa kansainvälisissä toimijoissa alueen luonnonvarojen kuten öljyn, maakaasun ja mineraalien vuoksi. Luonnonvarojen hyödyntäminen ei kuitenkaan ole helppoa herkän arktisen luonnon sekä alkuperäiskansojen oikeuksien näkökulmasta.

Arktinen alue tarjoaa paljon taloudellisia mahdollisuuksia, jotka osaltaan voisivat tukea alueen kehitystä. Potentiaalit digitalisaatioon, kuten e-palveluiden kehittämiseen, kiertotalouteen ja arktisen alueen olosuhteiden tuomiin mahdollisuuksiin kuten kylmäosaamiseen, jossa Suomella on paljon menestymisen mahdollisuuksia.

Suomella on nyt näyttämisen paikka.

Jäämerenrata ja Suomen jäänmurtajaosaamisen vahvistamisen ja hyödyntämisen olisi hyvä näkyä Suomen agendalla puheenjohtajuuskaudella. Pohjoisessa toimineen Barents-keskuksen lakkautaminen maaliskuussa 2017 oli pettymys. Suomen tulisi vakavasti harkita vastaavanlaisen keskuksen perustamista. Se tukisi koko Suomen liike-elämän ponnisteluja, ei ainoastaan Barentsin alueella vaan myös laajemmin arktisella alueella.

Suomella on nyt näyttämisen paikka arktisen politiikan keskiössä. SDP on esittänyt useita elinkeinopoliittisia hankkeita, joita Suomen puheenjohtajuuskaudella tulee edistää.

Tällainen on esimerkiksi Koillisväylän tietoliikennekaapelihanke, jonka toteuttamisella ei ole olemassa poliittisia esteitä, mutta toteutuakseen se tarvitsee poliittista tahtoa. Arktisen neuvoston puheenjohtajuus tarjoaa hyvän mahdollisuuden nostaa aihetta esiin kansainvälisessä yhteisössä. Toteutuessaan kaapelihankkeella olisi positiivisia talousvaikutuksia.

Suomen on otettava johtajuus arktisissa asioissa Euroopassa. Pohjoinen ulottuvuus oli aikoinaan tärkeä avaus, ja siitä tulee syksyllä 2017 kuluneeksi 20 vuotta. Suomen ei pidä tyytyä kommentoijan rooliin, vaan sen tulee olla aktiivinen aloitteentekijä, ja arktisessa politiikassa Pohjoisen ulottuvuuden nostaminen uudestaan tärkeään roolin olisi toimiva osa uutta, aloitteellista Eurooppa-politiikkaa.

Johanna Ojala-Niemelä

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.)

Kolumni

Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Populistien kauhistelu ei riitä – osattomuuden kokemus on hyvinvointiyhteiskunnan kipupiste

Poliittisten analyysien keskeinen havainto on viime aikoina – muun muassa Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen – ollut osattomiksi itsensä kokevien kansalaisten suuri määrä.

TV1:n ohjelma 4.5. Trumplandiasta kertoi lohdutonta kieltä teollisuutta menettäneiden paikkakuntien asukkaiden osattomuuden kokemuksista ja lujasta ”messiasuskosta” uuden presidentin lupaamaan muutokseen. Sama ilmiö näkyy Britanniassa, Ranskassa, Italiassa ja meidänkin viimeisissä eduskuntavaaleissa.

Poliittiseksi ratkaisuksi populistien kauhistelu ei kuitenkaan riitä. On kysyttävä, onko  hyvinvointiyhteiskunnan nykyisillä instrumenteilla kykyä torjua, vähentää tai poistaa osattomuutta: objektiivista huono-osaisuutta ja subjektiivista kokemusta oman ihmisarvon menetyksestä.

Populismin valinneiden lisäksi osa äänestämättä jättäneistä todennäköisesti kokee oman äänen merkityksen olemattomaksi, uskoa ”poliittisen eliitin” tahtoon muuttaa tilannetta ei ole. Kysymys ei  ole mitättömästä vähemmistöstä.

Oman arvioni mukaan olemme poliittisen järjestelmän uskottavuuden ja edustuksellisen demokratian kohtalonkysymyksessä. On ymmärrettävää, että monet kansalliset ja kansainväliset kysymykset avautuvat vaikeasti tavalliselle ihmiselle eikä yhteyttä omaan elämäntilanteeseen ole helppo tunnistaa. Tässä suhteessa politiikan kielellä on tärkeä merkitys. Jos poliitikko ei osaa selkokielellä kertoa, miten ongelmat ja niiden ratkaisut koskettavat tavallisten ihmisten elämää, on turha odottaa kannatusta politiikalle.

Tarvitaan myös uusia areenoita kansalaiskeskustelulle.

Kuntavaaleissa käsitellään kuitenkin paikallisia kysymyksiä. Kunnat käsittelevät edelleenkin arkisen elämän tärkeitä tehtäviä: varhaiskasvatusta, perusopetusta ja nuorison asioita, liikuntaa ja kulttuuria, asumista, kunnan tulevaisuuden suuntaa ja arkipäivän turvallisuutta. Mutta tarvitaan myös uusia areenoita kansalaiskeskustelulle: asukas- ja kumppanuustaloja, verkostoja niin fyysisissä tiloissa kuin sähköisestikin.

Sosialidemokraattien erityisenä tehtävänä on luoda areenoita ja keinoja, joiden avulla etenkin politiikkaa vierastavat, ”eliittiä” epäilevät, tiedollisesti heikommat, omaa tilannettaan häpeilevät tai eri tavoin avuttomat ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi, ymmärretyiksi ja vakavasti otetuiksi.

Kansalaisvaikuttamiseen ei riitä edustuksellinen demokratia. Sen paikka on paljon ennen päätöksentekovaihetta. Asukaskeskustelua tarvitaan, kun kerätään tietoa ihmisten arkielämää haittaavista käytännöistä, asuinalueiden tärkeistä kehittämiskohteista, kun haravoidaan asukkaiden mielipiteiden kirjoa,  kun laaditaan uudistuksille asialistaa ja kun luodaan yhteisen vastuun suuntaa ristiriitaisissa kysymyksissä. Aikaa kuluu, mutta parhaimmillaan riski korvautuu vahvistuvalla osallisuudella.

Uusia avauksia osattomuuden käsittelyyn ei kuntavaalien keskustelu tuonut, vaikka sekä kuntalaki – entinen ja nykyinen – että ehdotukset maakunta- ja sote-laeiksi edellyttävät valtuustojen huolehtivan asukkaiden ja palvelujen käyttäjien osallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien toteutumisesta.

Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Kolumni

ARMAS LAHONIITTY

Kirjoittaja on entinen Turun kaupunginjohtaja.

Suomi tarvitsee sosialidemokraattisen presidenttiehdokkaan

Mauno Koivisto on kuollut. Presidentti on kuollut. Viimeinen oikea presidentti, kirjoittivat eräät toimittajat. Koko kansan Manua on muistettu suurella kunnioituksella ja lämmöllä kaikkien kansanryhmien piirissä.

Presidentti Koiviston perintö on edelleen vahva. Se käsittää hyvät suhteet naapureihin, aktiivisen osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön ja Suomen pitämisen konfliktien ulkopuolella. Paasikiven linja niin, että maatamme ei käytetä hyökkäysalustana kenenkään kimppuun ja vakauden vahvistaminen kaikilla toimilla.

Koko Suomi odottaa presidentti Sauli Niinistön ilmoitusta ehdokkuudestaan tammikuun vaaleihin. Koko kevät on odotettu myös SDPn presidenttiehdokasta. Media on ollut mielenkiintoisella tavalla huolissaan sosialidemokratian tilasta sekä täällä että koko Euroopassa.

Puheenjohtaja Antti Rinne on ilmoittanut, että SDP asettaa oman ehdokkaan. Osa sosialidemokraateista on liputtanut jo ryhmittymistä presidentti Sauli Niinistön taakse. Tätä on perusteltu sillä, että omaa ehdokasta ei löydy ja että hän ei kuitenkaan voita. Olen suuresti hämmästellyt näitä kommentteja.

Olosuhteet aikoinaan Urho Kekkosen taakse mentäessä olivat kokonaan toisenlaiset.

Historiasta on syytä oppia, mutta historia ei toista sellaisenaan itseään. Olosuhteet aikoinaan Urho Kekkosen taakse mentäessä olivat kokonaan toisenlaiset. Epäonnistuneen Honka-liiton jälkeen puolue asetti oman ehdokkaansa Rafael Paasion. Tulos oli sillä kertaa huono. Seuraavissa kunnallisvaaleissa ja eduskuntavaaleissa SDP nousi suurimmaksi puolueeksi. Vuonna 1968 ja 1978 oltiin Kekkosen takana. Kyseessä oli silloin selvä linjanmuutos. Kun SDP ei voinut voittaa Kekkosta, oli parasta liittoutua hänen kanssaan. Samalla kertaa SDP pääsi pois ulkopoliittisesta paitsiosta ja kasvoi vahvaksi hallituspuolueeksi.

Presidentin asemaa on muutettu, valtaoikeuksia vähennetty ja pääministeristä tehty todellinen poliittisen vallan ykköskäyttäjä. Samoin on siirrytty suoraan kansanvaaliin. Ulkopolitiikka on kuitenkin edelleen presidentin vallan ykkösasia.

Suomen Keskusta ja vasemmistoliitto ovat jo asettaneet ehdokkaansa. Vihreät on nimennyt Pekka Haaviston vaikka Ville Niinistö voisi ehkä olla nyt vahvempi ehdokas. Perussuomalaiset asettavat omansa ja kokoomus odottaa Sauli Niinistön ilmoitusta.

Toivon että kaikki, myös jo kerran kieltäytyneet, ovat valmiita ehdokkuuteen.

Olisi omituista, ellemme nyt pysty hoitamaan omaa ehdokasta ja kunnollista kampanjaa. Toivon edelleen, että puolueelta paljon saaneet valtiomiehet ja naiset olisivat käytettävissä vaaleissa. Toivon että kaikki, myös jo kerran kieltäytyneet, ovat valmiita ehdokkuuteen. Se on kunniakas tehtävä Suomen ja sosialidemokraattisten arvojen puolesta.

Viimeksi Lahdessa pidetty puoluekokous oli innostunut ja eteenpäin katsova. Se oli myös itseensä luottava ja optimistinen. Vaikka kunnallisvaaleissa ei saavutettu suurimman puolueen asemaa, SDP selvisi kuitenkin toiseksi ja monilla paikkakunnilla tuli voittoja. Mihin nyt on luottamus ja usko omiin voimiin katoamassa?

Meillä on myös loistavia nuoria poliitikkoja, joista voidaan nimittää ehdokas, joka jatkossa on entistä vahvempi tulevaisuuden tekijä. Voidaan tehdä hieno ja tyylikäs tulevaisuuteen katsova kampanja.

Euroopan poliittinen kenttä on liikkeessä. Viimeksi sen osoittivat Ranskan presidentinvaalit. Miksi siis jättää juuri tässä tilanteessa pelikenttä muille puolueille?

Voimme arvostaa presidentti Sauli Niinistön työtä monessa kysymyksessä, erityisesti hänen aktiivisuuttaan suhteiden ylläpitämisessä Venäjään ja Ruotsiin ja läntisiin maihin. Välillä hän on myös tyylikkäästi hillinnyt innokkaimpia liittoutujia ja aseiden kalistelijoita. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa löytyy yhteinen sävel, mutta edelleen on myös keskusteltavaa. Tarvitaan Suomen poliittisen johdon lisäpanoksia aseistariisunnan ja rauhan vahvistamisessa.

Globalisaation rumat jäljet näkyivät USAn presidentinvaaleissa. Ne näkyvät myös monessa Euroopan maassa.

Presidentti Sauli Niinistöltä olen odottanut voimakkaampia puheenvuoroja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymistä vastaan. Globalisaation rumat jäljet näkyivät USAn presidentinvaaleissa. Ne näkyvät myös monessa Euroopan maassa. Suomessa monella mittarilla mitattuna eriarvoisuus lisääntyy jo lapsesta saakka.

Globalisaatio ja maailman avautuminen on tärkeä ja kannatettava kehitys, mutta sen aiheuttamia kustannuksia ei saa jättää yksittäisten kansalaisten ja heidän perheittensä maksettaviksi. Niiden, jotka keräävät globalisaation kasvattamat pääomat, on myös osallistuttava rakennemuutosten kustannuksiin.

Eriarvoistumisen pysäyttäminen Suomessa on omissa käsissämme. Siinä presidentin arvojohtajuudella olisi tehtävää. Siinä SDPn ehdokas voisi toimia innoittajana.

ARMAS LAHONIITTY

Kirjoittaja on entinen Turun kaupunginjohtaja.

Kolumni

Pertti Paasio

Kirjoittaja on ministeri ja sosialidemokraattinen vaikuttaja.

SDP:n julkikuvaa marginalisoidaan – ”Sosialidemokraatteja ei noissa yhteyksissä nähdä”

Vaalikevät on tuonut julkisuuteen hämmästyttävän suuren joukon sosialidemokratian tilan ja tilanteen tuntijoita, omia ja oudompia. Suosittu suositus varoittaa puoluetta omaksumasta jatkuvaa ”ei-puolueen” roolia. Näillä varoituksilla annetaan ymmärtää SDP:n ajautuneen yhteistyökyvyttömyyden tilaan, jossa kaikille ja kaikkeen vastataan aina vain ”ei”. Enemmittä pohdinnoitta jätetään kuitenkin, mitä kysytään ja kuka kysyy.

Sosialidemokraattisten puolueiden luonteeseen, niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa, kuuluu toimia kysymysten asettajan, niin kuin oppineet sanovat, agendan rakentajan asemassa. Ei suomalaisenkaan sosialidemokratian päätehtävänä voi olla hankkia kannatusta ja vastauksia muiden tekemiin kysymyksiin. Kuunnella kuitenkin aina kannattaa. Vai mitä?

Vaalitulokseen vaikuttaa aina jossain määrin, usein olennaisestikin puolueen yleinen kuva kansalaisten keskuudessa. Tätä kuvaa muotoillaan ueassakin pajassa, milloin missäkin tarkoituksessa. Muotoilijoina ovat poliittiset toimijat, media, politiikan tutkijat ja monet muut.

Menetelmä on turvallinen. Siitä ei oikein voi protestoidakaan. Tuloksena on vain säälivä hymy.

Sosialidemokratian roolia ja yleistä kuvaa maan, varsinkin median taholla näyttää vähitellen muodostuneen jonkinlainen marginalisaatio, reunailmiö.

Poliittisen julkisuuden mittareilla mitattuna SDP:n yleinen kuva ei ulotu puolueen yleisen merkityksen tasolle juuri missään asiassa.

Sosialidemokraattisen puolueen julkikuvaan ei katsota kuuluvan erityisosaamista, ei ainakaan niin paljon, etteikö jollakulla muulla puolueella olisi sitä enemmän. Eri aloja käsittelevät televisio-ohjelmat tarjoavat tälle teorialle hyvän esimerkin, useitakin.

Taannoin TV2 lähetti keskusteluohjelman, illan mittaisen, jossa käsiteltiin mm. työllisyyttä ja perhepolitiikkaa, SDP:n leipälajeja kumpikin. Keskustelijoina oli edustajia mm. poliittista puolueista, ei kuitenkaan SDP:stä. Menetelmä on turvallinen. Siitä ei oikein voi protestoidakaan. Tuloksena on vain säälivä hymy. Kampanjasuunnittelijoiden on kuitenkin syytä ottaa ilmiö huomioon.

Jos vaikkapa televisio-ohjelmissa käsitellään ideologioita esimerkiksi vasemmisto-oikeisto -akselilla, vasemmistoa edustaa aina vasemmistoliiton ja vastaavasti oikeistoa kokoomuksen edustaja. Sosialidemokraatteja ei noissa yhteyksissä nähdä. Asiantuntemusta sosialidemokraattien puolella on enemmän, mutta ei auta.

Ympäristöpoliittisessa julkisuudessa vihreille on annettu jonkinlainen virallisluonteinen asiantuntijarooli ja -asema. Sosialidemokraattien avainasema ympäristönsuojelussa jää aina mainitsematta, vaikka jo 1969 puoluekokouksessa hyväksyttiin Suomen ensimmäinen ympäristöpoliittinen ohjelma.

Ympäristöministeriön perustaminen toteutui sosialidemokraattien ja ennen kaikkea Matti Ahteen henkilökohtaisen osaamisen vuoksi. Näitä tosiasioita ei näe tai kuule korostettavan näiden aikojen poliittisissa mittelöissä.

Vihreille on kasaantunut erityinen asiantuntijavirkamiesrooli useissa merkittävissä poliittisissa kysymyksissä, esimerkkeinä mainittakoon Soininvaara, Haavisto, Kasvi, Tynkkynen jne. Paljon muitakin voisi mainita. Heidän asiantuntemustaan ei voi kiistää, mutta ei voi poliittistakaan roolia. Tällaisen roolin vihreät ottavat tietysti vastaan.

Voidaan puhua myöhästyneestä kaaoksesta.

Kuntavaalien tulokseen vaikutti varmaan suurimpanakin kokonaisuutena kaikkien aikojen ongelmakimppu. Vaikutti nimenomaan sillä, että se ei ehtinyt mahtipontisia julistuksia ja huutokilpailua lukuunottamatta ratkaisuvaiheeseen. Kyseessä on tietenkin sote. Kansalaisten kannalta se oli varmaan hyvä, julkisuuden ja todellisuuden kannalta ei niinkään.

Voidaan puhua myöhästyneestä kaaoksesta. Kyseessähän on prosessi, jossa viedään kunnilta  päätösvaltaa, omaisuutta ja rahaa ennennäkemättömissä määrin. Rahat viedään maakunnille, joille tulee mm. toimeenpanotehtäviä. Maakuntia ei tosin ole olemassa. Tulevat kyllä. Kyseessähän on keskustan pyhä asia, vuosikymmeniä tavoiteltu.

Muutama pikkuasia on vielä ratkaisematta, kunhan ensin ratkaistaan, miten tehdään jättiläismäinen organisaatiouudistus, jonka prosessi ei maksa mitään. Pääministerin jatko-opinnot perustuslaista ja sen merkityksestä vienevät oman aikansa nekin.

Termit sellaiset kuin ”pakkoyhtiöittäminen” tulevat tutummiksi soten myötä. Kysessä on kokoomuksen harjoitus teemasta ”vaaleissa valittujen päättäjien ensimmäinen ja ainoa tehtävä lopettaa omat tehtävät”. Tämä puolestaan on vuosikymmeninen kokoomuksen haave.

Pertti Paasio

Kirjoittaja on ministeri ja sosialidemokraattinen vaikuttaja.