Pikku Hillan piha

Kuva: Tommi Tuomi
Torstaina selviää, tuleeko Sirpa Kähkösestä kolmannella yrittämällä Finlandia-voittaja.

”– On joskus ikävä olla yksin. Ja tuolla on se pikkutyttö, Hilla, päivät se leikkii pihalla, minä olen itsekin kasvanut tuommoisella pihalla, vaahteroiden varjossa.”

Yhteen repliikkiin mahtuu paljon.Näin Sirpa Kähkönen esittelee ”Tankkien kesä” -romaaninsa alkusivuilla tapahtumamiljöön, kaksi tarinalle tärkeää henkilöä eli ikääntyneen lääkäri Johan Kelon (äänessä) ja hänen arkkitehdiksi kouluttautuneen kasvattipoikansa Juhon – sekä ”itsensä”.  Romaanin viattomin mutta toisaalta myös teräväkatseisin ja puheissaan peittelettömin näkökulmahenkilö on tuo noin nelivuotias Hilla, joka on helppo lukea Kähkösen (s. 1964) alter egona ihan jo ikänsä puolesta.

KIRJAT
Sirpa Kähkönen:
Tankkien kesä
Otava 2016, 412 s.

Hilla on kesänvietossa ukin ja mummin luona Kuopiossa, puutaloidyllissä, jota uhkaavat uusi aika ja puskutraktorit sen airueina. Se aiheuttaa korttelia asuttavassa yhteisössä levottomuutta. Jotkut näkevät kehityksen vääjäämättömyyden ja ovat antautumassa kerrostalojen tulon edessä. Jotkut, kuten vanhan rakennuskulttuurin ihanteita puolustava arkkitehti Juho Tiihonen, ovat valmiit vastarintaan. Hengenheimolaisia on vain liian vähän, monet potentiaaliset kapinalliset ovat jo liian vanhoja sellaiseen kapinointiin.

Kuopion ulkopuolisessa maailmassa vastarinnan barrikaadeille on noustu. Maailmanrauhaa uhkaa kiristynyt tilanne Tshekkoslovakiassa. Puoluejohtaja Alexander Dubcekin ajama ”ihmiskasvoinen sosialismi” alkaa Neuvostoliiton silmissä näyttää liian ihmiselliseltä, joten se lähettää elokuussa tankkinsa tukahduttamaan Prahan vapaushaihattelut.

”– Heikkoa se semmoinen valta, sanoo Stella äkkiä. – Jos ei se ihmisten sydämissä pakottamatta pysy; kun se kestää vain panssareilla pönkittämällä.”

Näin tilannetta kommentoi romaanissa Stella Mertanen, nuori idealisti, joka voisi kai olla vähän myöhempien aikojen, parikymppisen Sirpa Kähkösen toinen minä.

Kahden jyrän pelossa

Kuopiolaisen puutalokorttelin tulevaisuus ja Tshekkoslovakian kriisi ovat Tankkien kesä mikro- ja makrotaso, jotka kohtaavat mittasuhteita ja merkityksiä inhimillistävässä Kähkösen kerrontatavassa täysin luontevasti. Siinä valttina on moninäkökulmaisuus, joka ei nykyproosassa todellakaan ole mikään uusi keksintö, trendi pikemminkin. Kähkönen antaa kuitenkin kirjassaan äänen niin monelle (15 taisi olla), että se soi runsaana mutta hallittuna kuin laadukkain sinfonia. Ihmisten lisäksi äänen saavat myös muun muassa purkutalot ja kaatamista odottavat pihapuut – kaunista.

Paikallinen ja globaali huoli mahtuvat kivutta samaan tarinaan myös siksi, että niitä molempia puidan ihan arkisissa ympyröissä. Kähkönen ei marssita fiktioonsa tosihistoriallisia vallankäyttäjiä tai kunnallispamppuja kertomaan, miten maailma  ja maalaiskaupunki makaavat, vaan antaa tavallisten ihmisten kertoa siitä. Vakaumuksellisen kuopiolaisen rivikommunistin ajatukset Tshekkoslovakian tapahtumista tai kyynisen paikallislehden pyörittäjän visiot kaupungin kehityksestä ovatkin varmasti särmäisempää ja lähemmäs tulevaa luettavaa kuin maailman- tai paikallihistorian uudelleentulkinnat.

Vaikka Kähkönen onkin päätynyt antamaan romaanilleen aika suurvaltapoliittisen nimen, sen rakastettavuus on silti ehdottomasti paikallisuudessa, niissä mikromaailman ihmisissä. Tankkien kesähän on itsenäinen jatko-osa jatkosodan vuosia kuvanneelle Kuopio-sarjalla, mutta hyppää nyt siis reilut parikymmentä vuotta eteenpäin sarjan edellisen kirjan, ”Hietakehdon” tapahtumista.

Suomen käymien sotien varjo on yhä ne kauheudet kokeneiden päällä, niin rintamalle olleiden, omaisiaan menettäneiden kuin pommitukset muistavien lastenkin. Ja juuri siksi Prahan kevään väkivaltainen kukistaminen näitä 60-luvun kuopiolaisia pelottaa: ei kai taas…

Aapelin jäljillä

Kirjailijanimimerkki Aapeli eli Simo Puupponen kirjoitti vuonna 1958 tunnetuimman romaaninsa ”Pikku Pietarin piha”. Tuo piha sijaitsi, kuinka ollakaan, Kuopiossa ja kirjailijan ajallinen perspektiivikin oli samaa tyyppiä Kähkösen kanssa: Pikku Pietarin asuttaman kortteliyhteisön onnen varjona olivat juuri taakse jääneet kansalaissodan tapahtumat ja  katkerat jälkimainingit 1920-luvulla. Kähkönen taas tarkastelee noin 50 vuoden etäisyydellä maailmaa ja kaupunkia, joita ei sellaisina enää ole.

Kähkösen romaanin voi nähdä kauniina jatkumona Aapelin tarinalle juuri ihmiskasvoisuutensa ansiosta. Pikku Pietari Jormalaisen pienoismaailmassa hänelle merkityksellisiä ihmisiä olivat Vettrantin porukka, taloudenhoitaja Karoliina, talonmies Harakka ja Vennu, valokuvaaja Toivakka ja kaikki ne muut ”meidän herramme muurahaiset”, joita Aapeli isolla lämmöllä kuvaa.

Saman tekee Kähkönen, toki vähän jännitteisemmin. Luo pienoismaailman, jonka ihmisiin ei voi olla kiintymättä. Tai muutaman vähän ikävämmän ihmisen, kuten oikeistolaisen paikallislehtimies Lehtivaaran (miten istuva nimi!) kohdalla muuten reagoimatta. Sekin on kirjailijan taitoa, kaikkivoipana pikkuisen rikkoa yhteisön homogeenisuutta, mikä vain lisää lukunautintoa.

Yhtä kaikki, he ovat niin rakastettavia, ettei heistä tahdo päästää irti: huomasin kirjan luettuani ottavani sen vielä monta kertaa hyppysiini ja tutkailevani loppuun liitettyä, aika tarpeellista henkilöluetteloa. Ja vain sitä, kuin romaanin pikalukuna.

Kähkönen on nyt kolmatta kertaa Finlandia-ehdokkaana. ”Lakanasiivet” (2007) oli hyvä, ”Graniittimies” (2014) oli loistava, mutta Tankkien kesä olisi minusta kaikkein palkittavin.

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Eva ei avautunut

Eva Dahlgren tunnetaan toki paremmin musiikintekijänä, mutta muutama kirjakin (joista kolme lapsille) on siinä sivussa syntynyt.

Mikäs nyt mätti? Olisiko visan lehtiversiossa ollut väärä palautuspäivämäärä, joka vaati vastauksia perille ennen kuin lehti oli ilmestynyt, vaikuttanut ”äänestysprosentin” romahtamiseen? Vai komeiden talvipäivien houkutus muihin kuin kirjallisiin aktiviteetteihin? Vai ehkä simppelisti se, että tehtävä vain koettiin liian vaikeaksi?

Joka tapauksessa ihan pohjakosketusta hivottiin tällä viikolla: kolme vastausta, joista vain yksi oikea. Iso hatunnosto kaikille, myös rohkeasti kotimaisen rockin persoonia ehdottaneille.

Helsinkiläinen riemuvisalainen (mukana kaikki 25 vuotta!) Sirpa Taskinen sen tietysti tiesi.

Eva Dahlgren (s. 1960) ei todellakaan tule ensimmäiseksi mieleen, kun genrenä on ’Pohjola-rock’. Hän on musisoinut muun muassa Esa-Pekka Salosen ja Tukholman sinfoniaorkesterin kanssa, ja hänen laulunsa (kuten esimerkiksi ’Vem tänder stjärnorna’) ovat usein kaukana ainakin hevirokista.

Kirjassaan ”Kuinka lähestyä puuta” (2005, suom. 2006) Dahlgren kertoo laulujensa synnystä ja matkoistaan Lontooseen, Pariisiin, Helsinkiin, Phuketiin, Melbourneen, Ahvenanmaalle – melkoista menoa – ja pohtii onko hän (tuolloin) 44-vuotiaana jo liian vanha poptähdeksi. Kirja päättyy Helsingin juhlaviikkojen konserttiin vuonna 2005, jossa hän taisi esiintyä Huvilateltassa.

Ruotsissa (ja varmaan muuallakin) Dahlgren on ollut kestosuosikki jo vuosikymmenten ajan, levyjä on myyty miljoonatolkulla. Hänen avioliittonsa Efva Attlingin kanssa lienee Ruotsissa tasoittanut tietä tasa-arvoiselle avioliitolle, joskin Efva nykyisin on naimissa miehen kanssa.”

Sen verran Sirpan aloitukseen, että ”rock” on käsitteenä laajempi kuin usein kuvitellaan. Sen sateenvarjon alle mahtuvat hyvin vaikkapa Ruotsissa vasemmistolainen lauluntekijä Björn Afzelius, poppikone Roxette kuin herkistyttävä Eva Dahlgrenkin. Nuo kaksi viimeksi mainittua muuten osallistuivat uransa alkumetreillä 1987 neljän bändin yhteiselle kiertueelle otsikolla ”Rock runt riket”.

Pertti Vuorela Espoosta edustaa jälleen visaukon ihailemaa tervettä visahenkisyyttä, jossa ei vääriä polkujakaan kavahdeta.

”Nyt oli niin vaikea visa, että se jäi ratkaisematta. Vastaan kuitenkin, vaikka tiedänkin olevani väärässä.

Lukuisista suomalaisista pop-muusikoista päädyin A. W. Yrjänään (s. 1967), joka on tullut tunnetuksi CMX-yhtyeen laulajana, sanoittajana ja basistina. Hän on myös säveltänyt suurimman osan yhtyeen lauluista.

Hain kirjastosta Yrjänän teoksen ’Päiväkirja 1995–2008 – Taiteesta ja elämästä’ ja kahlasin sen läpi. Yli 400-sivuisesta päiväkirjasta ei sitaattia kuitenkaan löytynyt. – – –

Yrjänän sanoituksissa on paljon symboliikkaa ja vaikutteita. Tutustumisen arvoinen ja kiintoisa muusikko-runoilija, joten visan ’lähetystehtävä’ toimi erinomaisesti.”

Myös Veikko Huuska Ikaalisista koettaa rohkeasti kepillä jäätä.

”Tämä rock-minisarja menee niin kirkkaasti out off my box, kirjallisessa mielessä, että yhtään ei hävetä, vaikka arvaankin väärin.

Luulisin silti – ehkä – että kyseessä on Pelle Miljoona (Petri Samuli Tiili) ja hänen genre-teoksensa ’Roudari’ (2014). Kyseisenä vuonna Haminan Tervasaaressa paljastettiin rock-legendan patsas (taiteilija Heimo Suntio). Olen sitä paitsi asunut Haminassa, joten jotain yhteyttä sentään löytyy.”

Niukalla viikolla palkinnot kaikille, Sirpalle viini, Veikolle ja Pertille kirja.

Viikon 7 sitaatti

Viikon tehtävästä tyhjentävä vihje heti pöytään: tarkkaavaisen lehdenlukijan ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.  Visajanalla taas tuoretta tekoa, tämän vuosikymmenen alkua on tämä kiitelty teos, jonka kirjoittaja on juuri debytoinut toisen taiteenlajin parissa.
Kuka, mikä teos? Vastaukset viimeistään 22.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Samana aamuna isoäidin padan pohjalla oli kiemurrellut kaksi puolen metrin mittaista, vastakuoriutunutta mustan mamban poikasta. Pienimmät lapset olivat keränneet linnunmunia välipalaksi kylän ympäriltä ja kätkeneet osan munista isoäidin pataan. Mutta ihmeelliset, kookkaat munat eivät kuuluneetkaan satumaiselle, kirjavalle linnulle niin kuin lapset kuvittelivat, vaan maailman nopeimmalle käärmeelle.
Isoäiti, joka aina tiesi mitä tehdä, oli iskenyt käärmeenpoikasten päät murskaksi kivellä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Jean Cocteau – kolmen O:n koukussa

Kolmosvisa vei sellaisiin porukoihin, joissa taidetta tehtiin ja elettiin aikoinaan isolla T:llä. Siitä huolimatta, että vihjeissä pudoteltiin 1900-luvun alkupuoliskon pariisilaisten boheemipiirien ydinnimiä, ei tehtävä auennut niin laajalle joukolle, kuin visaympyrässä odoteltiin.

Joillekin aukeni ihan kivuttomasti: ”Kiva, kun on helppo tehtävä taas vaihteeksi”, riemastelee Veikko Huuska Ikaalisista ja jatkaa faktaa:

”Äskettäin tuli tv:stä uusintana Jean Cocteau -dokumentti, jonka olen joskus jo aiemmin nähnyt, mutta pidin siitä niin paljon, että katsoin sen noin 2,5 kertaa. Lisäksi, kirsikkana kakun päällä, saimme nähdä ’Kaunotar ja hirviö’ -elokuvan vuodelta 1946, hirviönä Jean Marais.

Viikon visakirja epäilemättä lienee: ”Oopiumi: päiväkirja vieroituskuurin ajalta'(suomentaja Sirkka Suomi, 1987). Tuon tajuntaan vaikuttavan aineen kanssa Cocteaulla lienee ollut muita suhteitaan pidempi kosketus.”

Mauri Panhelainen Jyväskylästä hahmottolee maagisen O-kolmiyhteyden Cocteaun ymmärtämiseksi.

”Teoksissaan Cocteau usein hyödynsi ja sovitti antiikin myyttejä nykyaikaan. Oidipus ja Orfeus, kaksi kreikkalaisen mytologian traagista ja ristiriitaista hahmoa, olivat hänen tärkeimpiä alter egojaan kirjallisissa töissään, kuvataiteessaan ja varsinkin elokuvissaan. Viimeisessä elokuvassa ’Orfeuksen testamentti’ päähenkilö on Cocteau itse, joka näyttelee myös pääosan. Elokuvassa kuolemaa lähestyvä taiteilija kohtaa muistoja ja unia elämänsä varrelta ja vaeltaa todellisuuden rajoista piittaamatta elämänsä ja taideteostensa läpi. – – -¨

Oidipuksen ja Orfeuksen lisäksi kolmaskin O, oopiumi, hallitsi Cocteaun elämää ja taiteentekemistä. Se antoi nimensäkin viikon visakirjalle, joka syntyi vuonna 1930 ooppiumivierotuksessa sairaalassa. Pieni kirja koostuu päiväkirjanomaisista tekstinpätkistä ja tekijän omista taitavista piirroksista.”

Stadilainen Veli-Pekka Salminen  pudottelee vielä pari painavaa nimeä lisää Cocteaun viitekehykseen:
”Visavihjeenä annettu luettelo on jokseenkin ainutlaatuinen, ja voidaanpa listaan tehdä vielä lisäyskin: surrealistinen lyriikka.

Jean Cocteau syntyi samana vuonna kuin Chaplin ja Hitler, kuoli samana vuonna kuin esim. Piaf ja J. F. Kennedy. Siihen väliin mahtuu painava kappale maailmanhistoriaa sekä murroksia eri taiteenaloilla, joita Cocteau itse oli rikastamassa.

Niin omintakeinen oli tämän ranskalaisen Orfeuksen artistinen kosketus ja niin värikästä hänen elämänsä, että kulttuurin harrastaja törmää Cocteaun hahmoon tuon tuostakin. Vaikkapa Ateneumin tämänhetkisessä Modigliani-näyttelyssä.”

Helsinkiläisiä on Sirpa Taskinenkin, joka asemoi kulttuurisen monilahjakkuuden taiteiden kartalle näin:

”Jean Cocteau (1889–1963) oli dandy, biseksuaali, avantgardisti. Hän tunsi ’kaikki’; hänen tuttavapiirinsä oli yhtä kuin Pariisin taidemaailma. Päinvastoin kuin useat ystävät, Cocteau ei nähnyt nälkää vaan oli varsin varakkaasta, taiteita suosivasta perheestä. Isän itsemurha kuitenkin rikkoi porvarillisen idyllin.

Monipuolisen taiteen tekemisensä Cocteau aloitti runoilijana ja sai ensimmäisen kokoelmansa julkaistuksi jo 19-vuotiaana. Järisyttävän vaikutuksen häneen teki skandaaliksi muodostunut Stravinskyn Kevätuhrin ensiesitys, jonka jälkeen hän alkoi kirjoittaa balettien ja oopperain librettoja sekä näytelmiä. Niissä merkeissä hän tapasi näytelmäkirjailija Raymond Radiguet’n, josta tuli hänen rakastajansa. Epätoivo tämän kuolemasta syöksi hänet oopiumin käyttäjäksi, ja sen kynsistä selviytymisestä Cocteau kirjoitti visassa etsityn kirjan Oopiumi: päiväkirja vieroituskuurin ajalta (1930, suom. 1987).”

* * *
Espoolainen Eero Reijonen tykittää tapansa mukaan polveilevaa tarinaa, johon mahtuu niin kivennapalaistaiteilijoita, Ylen ohjelmapolitiikkaa kuin puffia Hannu Taanilan ohjelmailloista Keravan kirjastossa. Mutta paljon on asiaa myös Cocteausta

”Jean Cocteau on tälle Niipperin Työväen Pursiseuran perustajajäsenelle kohtalaisen tuttu. Leffoista jo aiemmin, mutta mieleenjäävin tapaaminen oli eteläranskalaisessa hotellissa 80-luvun lopulla. Eurooppalaiset telestandardoijat olivat viisaasti perustaneet päämajansa Azuuri-rannikon maisemiin. Kokoustilat olivat Nizzassa. Ja tapaamisia riitti kun taajuuksista oli päästävä sopuun. Hyvinhän se meni, tai tiedä nyt hänestä… älypuhelimiakaan ei olisi ilman puhtaita taajuuksia. No, paitsi aurinkoa ja merta, lähistöllä riitti noissa piireissä vielä harvinaiselle kulttuurin tukevahkosti nalkissa olleelle sekakäyttäjälle vapaa-ajan nautintoja. Picasson ja Matissen museot mm. ja muutakin kulttuurimaisemaa piisalti.

Katselin jo respan tiskillä seinäpinnan kuviointia, respan nuori mies ei tiennyt, mutta huhuili takahuoneesta tietotukea. Jean Cocteau. Etelä-Ranskan kivalla aksentilla se tieto tuli, mutta ymmärsin oleellisen. Ja myös sen, että tätä hyvää oli seudulla lisääkin. Hienoin kokoelma oli taiteilijaystävän omistamalla Villa Santo Sospir -huvilalla. JC oli viettänyt siellä hyyryläisenä 12 vuotta. Ja vuokran vastikkeeksi maalannut sisustuksen näköisekseen. – – –

Jean Cocteau piti itseään runoilijana. Minä elokuvamiehenä. Molempia hän oli. Lajissaan ainoa laatuaan.

Lapsuuttaan hän kirjoitti, piirsi ja ohjasi koko elämänsä, poika jonka lakimiesisä tappoi itsensä omassa sängyssään, Jean oli yhdeksän vuotias ja näki kaiken. Sitä samaa näkyä ja tunnetta hän pakeni ja tavoitteli koko ikänsä. Kova ja koko ajan särkymässä oleva mies. Sielunveljet vaistosivat herkkyyden. Jean Cocteau oli yksi harvoista, joka sai vierailla mimosamaisen Marcel Proustin makuuhuoneessa, vannottuaan ensin pyhästi, ettei ollut koskettanut naista, joka oli pidellyt ruusua kädessään. Minua tämä tarina ei naurattanut. Kosketti kylläkin.

Oma suosikkini Cocteaun ohjaamista leffoista on Kaunotar ja hirviö. Tarvitaan pimeä, hiljainen huone. Sadun ja reaalimaailman kuvat yhdistyvät. Tällaisina hetkinä sitä hyväksyy jopa Cocteaun käytössä kuluneimman sloganin; ’Mikään ei vaadi enempää totuutta kuin fiktio’. – – –

Cocteau on huomioija, proosatekstikin oli parhaimmillaan lyömätöntä: ’Arkkitehtien osaamattomuus on vaarallisempaa kuin mikään muu tunarointi, sillä sen vaikutusta ei pääse pakoon.’

Lyyrikko Cocteau suorasuuntaa innostuessaan paperille järeää proosaa. ’Runoilija elää toden maailmassa. Häntä kavahdetaan, koska hän työntää ihmisen nenän tämän omiin jätöksiin. Runoilija ei noudata mitään protokollaa. Kauan häntä on luultu epätäsmällisyyden protokollapäälliköksi. Kun yleisö oivaltaa hänen todellisen roolinsa, se pelkää häntä.’”

Oikean vastauksen antoivat myös Ilpo Pietilä Jyväskylästä ja Juhani Niemi Hangosta. Palkinto ojennetaan Eero Reijoselle. (rb)

Viikon 6 sitaatti *

Yllä oleva asteriski merkitsee siis sitä, että nyt on vuorossa Kirjavisan ja Suomen itsenäisyyden merkkivuoden ensimmäinen erikoistehtävä. Se tarkoittaa sitä, että kirjailija on jo visassa esiintynyt ja hänellä on oma paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kunniagalleriassa – ainakin visaisäntänne mielestä.

Tällä romaanilla nyt etsitty kirjailija niin sanotusti putsasi pöydän ja paalutti lopullisesti asemansa suomalaisen kirjallisuuden valiosarjassa. Kuka on tämä liki 20 vuotta sitten ensiesiintymisensä visassa tehnyt kirjailija, mikä teos?
Vastaukset viimeistään 14.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi.

”Kymmenessä vuodessa otin kaiken kotiin liittyvän haltuuni sataprosenttisesti. Tämän vuoksi minua loukkasi, kun Suomen jääkiekkomaajoukkueen kapteeni Timo Jutila ilmoitti tekevänsä kaiken satakymmenenprosenttisesti. Mikä hän oli sellaista suustaan päästämään, päivärahoilla ja poikaporukoissa ulkomaiden hotelleissa asuvana hänen ei tarvinnut huolehtia kuin itsensä ja muut poikalapset ajoissa kentälle jahtaamaan pientä esinettä. Samaan aikaan minä huolehdin muonituksesta, lastenhoidosta, naisen tilasta ja työpaikkani ilmapiiristä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Vuoden urheilukirja kertoo Makkabista ja kuvaa juutalaisyhteisön elämää

Kuva: LEHTIKUVA / EMMI KORHONEN

Vuoden urheilukirjaksi 2016 on valittu Rony Smolarin (kuvassa vasemmalla) ja Adiel Hirschovitsin (oikealla) tekemä Makkabi – Helsingin juutalaisen urheiluseuran historia (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) .Valinnan teki Urheilumuseon asettama valintaraati.

– Makkabin historiikki kertoo enemmän kuin urheiluseuran vaiheet. Näyttävä ja perusteellinen teos avaa näkökulman Suomen juutalaiseen yhteisöön, Urheilumuseo perustelee valintaa.

Helsingin Makkabi on tiettävästi maailman vanhin keskeytyksettä toiminut juutalainen urheiluseura.  Kirja kertoo seuran merkityksestä juutalaisyhteisölle ja kuvaa yhteisön elämää Suomessa. Se myös tuo päivänvaloon aiemmin vähälle huomiolle jääneitä Suomen juutalaisten urheilusaavutuksia sekä kohdattuja ennakkoluuloja.

Urheilumuseon nimeämään Vuoden urheilukirja -palkintoraatiin kuuluvat puheenjohtajana Esko Heikkinen sekä jäseninä Juha Kanerva, Kristiina Kekäläinen, Susanna Luikku ja Mika Wickström.

Urheilumuseo palkitsi myös Vuoden urheilupostauksen. Sen teki hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen lokakuussa italialaisesta apteekista.

– Kävin uteliaisuuttani Livignon apteekissa katsomassa miltä pakkaus näyttää. Voiko tästä paketista lääkäri erehtyä dopingin suhteen?, Saarinen tviittasi.

Keskustelua aiheesta

Myytti ”hiljaisesta beatlesta” alkaa olla jo aikansa elänyt

George Harrisonilla (1943–2001) on maine ”hiljaisena beatlena”, joka pysyi näkymättömänä ja vaatimattomana yhtyetovereidensa taustalla. Graeme Thomson pitää koruttomasti nimetyssä Harrisonin elämäkertakirjassa tätä yksinkertaistavana ja pinnallisena leimana. Tosiasiassa Harrison saattoi olla hyvinkin temperamenttinen aggressiivisuuteen ja ilkeyteen asti. Hän saattoi jopa käydä kiinni ärsyttävänä pitämänsä ihmisen rinnuksiin.

Harrison oli myös yhtyeen jäsenistä tarkin ja tietoisin taloudellisista seikoista ja esti monesti bändin rahojen joutumisen sitä ympäröivien hyväksikäyttäjien taskuihin.

KIRJAT

Graeme Thomson: George Harrison

Suom. Kirsi Luoma Like 2016, 450 s.

Yksi syy siihen, että Harrisonilla on hiljaisen sivustakatsojan maine johtuu hänen suuresta kiinnostuksestaan intialaiseen filosofiaan, henkisyyteen ja musiikkiin. Tuo innostus valtasi muutkin yhtyeen jäsenet 60-luvun loppupuolella ja huipentui mediataatiomatkalla Maharishi Mahesh Yogin luokse Intiaan.

Harrisonilla tämä kiinnostus säilyi elämän loppuun asti. Se tulee selkeästi esiin tässä sekä yksityistä että julkista elämää kartoittavassa kirjassa. Kirjan kantava teema ja jäsentäjä onkin ristiriita maineen ja rikkauden ja niiden tuomien hedonististen nautintojen ja korkeampaan henkiseen elämään pyrkimisen välillä, mikä heitteli ja repi Harrisonia koko elämän ajan.

Harrison totesikin, että kuuluisuuden tuomat kiusaukset kasvattivat ja kypsyttivät häntä henkisellä tiellä, jota hän kirjankin mukaan vakavalla mielellä kulki.

Itsetutkiskelija

Henkisyys toteutui myös tekojen ja käytännön tasolla. Vuonna 1971 Harrisonin oli järjestämässä Bangladeshin hyväntekeväisyyskonserttia, jota voidaan pitää maailman ensimmäisenä rock-hyväntekeväisyyskonserttina ja 80-luvun Live Aidin esikuvana. Samoihin aikoihin listojen ykkössijaa yli kymmenessä maassa, muun muassa Englannissa ja USA:ssa, pitkään pitänyt single ”My Sweet Lord” toi Harrisonin uskonnollisuuden suuren yleisön tietoisuuteen.

Harrisonille kuuluu myös kunnia olla ensimmäinen beatle, joka tilitti teksteissään omaa henkilökohtaista elämäänsä ja tilaansa. Tämä kirjan tieto on uusi – yleensä tuo ansio on annettu John Lennonille, joka esimerkiksi kappaleissa ”A Hard Day’s Night” ja ”Help” toi esiin rocktähteyden varjopuolet. Mutta Harrison kommentoi kuuluisuuden kiroja  jo vuonna 1963 laulussa ”Don’t Bother Me” tähän tapaan (vapaa suomennos): ”Älä tule käymään, jätä minut rauhaan, älä vaivaa minua” ja ”En palaa koskaan ennalleni”.

Itsetutkiskelua löytyy kirjan mukaan kaikista myöhemmistäkin lauluista.

Suuri säveltäjä

Thomsonin kirjan parhaita puolia on, että se huomioi ja tarkastelee kohdettaan myös ihmisenä ja pyrkii tässä totuuteen ja tasapuolisuuteen: Harrisonin ajatusmaailma kuvautuu aitona ja teeskentelemättömänä, mutta myös rocktähdille tyypilliset hedonistiset paheet tuodaan kaunistelematta julki.

Paul McCartney ja John Lennon ovat jo useammankin elämäkertansa saaneet, joten toki myös Harrison ansaitsee omansa, vaikka ei klassikkoja yhtä paljon säveltänytkään kuin tuo rock-historian merkittävin lauluntekijäpari. Mutta kyllä Harrisonin kynästä lähti ikivihreitä lauluja: esimerkiksi ”While My Guitar Gently Weeps”, ”Something” ja ”Here Comes The Sun” kuuluvat Beatles-tuotannon ikimuistoisimpien kappaleiden joukkoon.

Pekka Wahlstedt

Keskustelua aiheesta

Lennokas Laudatur nappasi Runeberg-palkinnon

Kuva: Lehtikuva / Jussi Nukari

Tämän vuoden Runeberg-kirjallisuuspalkinto on myönnetty Peter Sandströmille romaanista Laudatur. Palkintosumma on 10 000 euroa, ja sen maksavat Uusimaa ja Porvoon kaupunki.

Palkintoraadin mukaan Laudatur on lennokkaan hauska, aseistariisuvan haikea ja kieleltään juurevan notkea yllätysten romaani. Laudatur on romaani aikuisesta miehestä, toimittaja ja runoilija Peteristä, jonka perhe-elämä ei ole sellaista kuin hän toivoi ja odotti.

Runeberg-palkinto on suomalainen kirjallisuuspalkinto, joka myönnetään vuosittain Johan Ludvig Runebergin syntymäpäivänä viides helmikuuta. Palkinto on jaettu vuodesta 1987.

Aiemmin palkinnon ovat saaneet muun muassa Tapio Koivukari, Joni Skiftesvik ja Hannu Raittila.

Voittajan valitsi kahdeksan ehdokkaan joukosta raati, johon kuuluivat sen puheenjohtaja, kirjailija Tero Liukkonen, runoilija Tommi Parkko ja kirjallisuudentutkija Maili Öst.

Palkinnon jakavat yhdessä Porvoon kaupunki, sanomalehti Uusimaa, Suomen Kirjailijaliitto, Suomen arvostelijain liitto ja Finlands Svenska Författareförening.