Kirjallisuus

Pikku Hillan piha

Tommi Tuomi
Torstaina selviää, tuleeko Sirpa Kähkösestä kolmannella yrittämällä Finlandia-voittaja.
Tommi Tuomi
Torstaina selviää, tuleeko Sirpa Kähkösestä kolmannella yrittämällä Finlandia-voittaja.
Tommi Tuomi
Torstaina selviää, tuleeko Sirpa Kähkösestä kolmannella yrittämällä Finlandia-voittaja.

”– On joskus ikävä olla yksin. Ja tuolla on se pikkutyttö, Hilla, päivät se leikkii pihalla, minä olen itsekin kasvanut tuommoisella pihalla, vaahteroiden varjossa.”

Yhteen repliikkiin mahtuu paljon.Näin Sirpa Kähkönen esittelee ”Tankkien kesä” -romaaninsa alkusivuilla tapahtumamiljöön, kaksi tarinalle tärkeää henkilöä eli ikääntyneen lääkäri Johan Kelon (äänessä) ja hänen arkkitehdiksi kouluttautuneen kasvattipoikansa Juhon – sekä ”itsensä”.  Romaanin viattomin mutta toisaalta myös teräväkatseisin ja puheissaan peittelettömin näkökulmahenkilö on tuo noin nelivuotias Hilla, joka on helppo lukea Kähkösen (s. 1964) alter egona ihan jo ikänsä puolesta.

KIRJAT
Sirpa Kähkönen:
Tankkien kesä
Otava 2016, 412 s.

Hilla on kesänvietossa ukin ja mummin luona Kuopiossa, puutaloidyllissä, jota uhkaavat uusi aika ja puskutraktorit sen airueina. Se aiheuttaa korttelia asuttavassa yhteisössä levottomuutta. Jotkut näkevät kehityksen vääjäämättömyyden ja ovat antautumassa kerrostalojen tulon edessä. Jotkut, kuten vanhan rakennuskulttuurin ihanteita puolustava arkkitehti Juho Tiihonen, ovat valmiit vastarintaan. Hengenheimolaisia on vain liian vähän, monet potentiaaliset kapinalliset ovat jo liian vanhoja sellaiseen kapinointiin.

Kuopion ulkopuolisessa maailmassa vastarinnan barrikaadeille on noustu. Maailmanrauhaa uhkaa kiristynyt tilanne Tshekkoslovakiassa. Puoluejohtaja Alexander Dubcekin ajama ”ihmiskasvoinen sosialismi” alkaa Neuvostoliiton silmissä näyttää liian ihmiselliseltä, joten se lähettää elokuussa tankkinsa tukahduttamaan Prahan vapaushaihattelut.

”– Heikkoa se semmoinen valta, sanoo Stella äkkiä. – Jos ei se ihmisten sydämissä pakottamatta pysy; kun se kestää vain panssareilla pönkittämällä.”

Näin tilannetta kommentoi romaanissa Stella Mertanen, nuori idealisti, joka voisi kai olla vähän myöhempien aikojen, parikymppisen Sirpa Kähkösen toinen minä.

Kahden jyrän pelossa

Kuopiolaisen puutalokorttelin tulevaisuus ja Tshekkoslovakian kriisi ovat Tankkien kesä mikro- ja makrotaso, jotka kohtaavat mittasuhteita ja merkityksiä inhimillistävässä Kähkösen kerrontatavassa täysin luontevasti. Siinä valttina on moninäkökulmaisuus, joka ei nykyproosassa todellakaan ole mikään uusi keksintö, trendi pikemminkin. Kähkönen antaa kuitenkin kirjassaan äänen niin monelle (15 taisi olla), että se soi runsaana mutta hallittuna kuin laadukkain sinfonia. Ihmisten lisäksi äänen saavat myös muun muassa purkutalot ja kaatamista odottavat pihapuut – kaunista.

Paikallinen ja globaali huoli mahtuvat kivutta samaan tarinaan myös siksi, että niitä molempia puidan ihan arkisissa ympyröissä. Kähkönen ei marssita fiktioonsa tosihistoriallisia vallankäyttäjiä tai kunnallispamppuja kertomaan, miten maailma  ja maalaiskaupunki makaavat, vaan antaa tavallisten ihmisten kertoa siitä. Vakaumuksellisen kuopiolaisen rivikommunistin ajatukset Tshekkoslovakian tapahtumista tai kyynisen paikallislehden pyörittäjän visiot kaupungin kehityksestä ovatkin varmasti särmäisempää ja lähemmäs tulevaa luettavaa kuin maailman- tai paikallihistorian uudelleentulkinnat.

Vaikka Kähkönen onkin päätynyt antamaan romaanilleen aika suurvaltapoliittisen nimen, sen rakastettavuus on silti ehdottomasti paikallisuudessa, niissä mikromaailman ihmisissä. Tankkien kesähän on itsenäinen jatko-osa jatkosodan vuosia kuvanneelle Kuopio-sarjalla, mutta hyppää nyt siis reilut parikymmentä vuotta eteenpäin sarjan edellisen kirjan, ”Hietakehdon” tapahtumista.

Suomen käymien sotien varjo on yhä ne kauheudet kokeneiden päällä, niin rintamalle olleiden, omaisiaan menettäneiden kuin pommitukset muistavien lastenkin. Ja juuri siksi Prahan kevään väkivaltainen kukistaminen näitä 60-luvun kuopiolaisia pelottaa: ei kai taas…

Aapelin jäljillä

Kirjailijanimimerkki Aapeli eli Simo Puupponen kirjoitti vuonna 1958 tunnetuimman romaaninsa ”Pikku Pietarin piha”. Tuo piha sijaitsi, kuinka ollakaan, Kuopiossa ja kirjailijan ajallinen perspektiivikin oli samaa tyyppiä Kähkösen kanssa: Pikku Pietarin asuttaman kortteliyhteisön onnen varjona olivat juuri taakse jääneet kansalaissodan tapahtumat ja  katkerat jälkimainingit 1920-luvulla. Kähkönen taas tarkastelee noin 50 vuoden etäisyydellä maailmaa ja kaupunkia, joita ei sellaisina enää ole.

Kähkösen romaanin voi nähdä kauniina jatkumona Aapelin tarinalle juuri ihmiskasvoisuutensa ansiosta. Pikku Pietari Jormalaisen pienoismaailmassa hänelle merkityksellisiä ihmisiä olivat Vettrantin porukka, taloudenhoitaja Karoliina, talonmies Harakka ja Vennu, valokuvaaja Toivakka ja kaikki ne muut ”meidän herramme muurahaiset”, joita Aapeli isolla lämmöllä kuvaa.

Saman tekee Kähkönen, toki vähän jännitteisemmin. Luo pienoismaailman, jonka ihmisiin ei voi olla kiintymättä. Tai muutaman vähän ikävämmän ihmisen, kuten oikeistolaisen paikallislehtimies Lehtivaaran (miten istuva nimi!) kohdalla muuten reagoimatta. Sekin on kirjailijan taitoa, kaikkivoipana pikkuisen rikkoa yhteisön homogeenisuutta, mikä vain lisää lukunautintoa.

Yhtä kaikki, he ovat niin rakastettavia, ettei heistä tahdo päästää irti: huomasin kirjan luettuani ottavani sen vielä monta kertaa hyppysiini ja tutkailevani loppuun liitettyä, aika tarpeellista henkilöluetteloa. Ja vain sitä, kuin romaanin pikalukuna.

Kähkönen on nyt kolmatta kertaa Finlandia-ehdokkaana. ”Lakanasiivet” (2007) oli hyvä, ”Graniittimies” (2014) oli loistava, mutta Tankkien kesä olisi minusta kaikkein palkittavin.

 

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat