Pikku Hillan piha

Kuva: Tommi Tuomi
Sirpä Kähkönen. Kuva Tommi Tuomi 2014.
Torstaina selviää, tuleeko Sirpa Kähkösestä kolmannella yrittämällä Finlandia-voittaja.

”– On joskus ikävä olla yksin. Ja tuolla on se pikkutyttö, Hilla, päivät se leikkii pihalla, minä olen itsekin kasvanut tuommoisella pihalla, vaahteroiden varjossa.”

Yhteen repliikkiin mahtuu paljon.Näin Sirpa Kähkönen esittelee ”Tankkien kesä” -romaaninsa alkusivuilla tapahtumamiljöön, kaksi tarinalle tärkeää henkilöä eli ikääntyneen lääkäri Johan Kelon (äänessä) ja hänen arkkitehdiksi kouluttautuneen kasvattipoikansa Juhon – sekä ”itsensä”.  Romaanin viattomin mutta toisaalta myös teräväkatseisin ja puheissaan peittelettömin näkökulmahenkilö on tuo noin nelivuotias Hilla, joka on helppo lukea Kähkösen (s. 1964) alter egona ihan jo ikänsä puolesta.

KIRJAT
Sirpa Kähkönen:
Tankkien kesä
Otava 2016, 412 s.

Hilla on kesänvietossa ukin ja mummin luona Kuopiossa, puutaloidyllissä, jota uhkaavat uusi aika ja puskutraktorit sen airueina. Se aiheuttaa korttelia asuttavassa yhteisössä levottomuutta. Jotkut näkevät kehityksen vääjäämättömyyden ja ovat antautumassa kerrostalojen tulon edessä. Jotkut, kuten vanhan rakennuskulttuurin ihanteita puolustava arkkitehti Juho Tiihonen, ovat valmiit vastarintaan. Hengenheimolaisia on vain liian vähän, monet potentiaaliset kapinalliset ovat jo liian vanhoja sellaiseen kapinointiin.

Kuopion ulkopuolisessa maailmassa vastarinnan barrikaadeille on noustu. Maailmanrauhaa uhkaa kiristynyt tilanne Tshekkoslovakiassa. Puoluejohtaja Alexander Dubcekin ajama ”ihmiskasvoinen sosialismi” alkaa Neuvostoliiton silmissä näyttää liian ihmiselliseltä, joten se lähettää elokuussa tankkinsa tukahduttamaan Prahan vapaushaihattelut.

”– Heikkoa se semmoinen valta, sanoo Stella äkkiä. – Jos ei se ihmisten sydämissä pakottamatta pysy; kun se kestää vain panssareilla pönkittämällä.”

Näin tilannetta kommentoi romaanissa Stella Mertanen, nuori idealisti, joka voisi kai olla vähän myöhempien aikojen, parikymppisen Sirpa Kähkösen toinen minä.

Kahden jyrän pelossa

Kuopiolaisen puutalokorttelin tulevaisuus ja Tshekkoslovakian kriisi ovat Tankkien kesä mikro- ja makrotaso, jotka kohtaavat mittasuhteita ja merkityksiä inhimillistävässä Kähkösen kerrontatavassa täysin luontevasti. Siinä valttina on moninäkökulmaisuus, joka ei nykyproosassa todellakaan ole mikään uusi keksintö, trendi pikemminkin. Kähkönen antaa kuitenkin kirjassaan äänen niin monelle (15 taisi olla), että se soi runsaana mutta hallittuna kuin laadukkain sinfonia. Ihmisten lisäksi äänen saavat myös muun muassa purkutalot ja kaatamista odottavat pihapuut – kaunista.

Paikallinen ja globaali huoli mahtuvat kivutta samaan tarinaan myös siksi, että niitä molempia puidan ihan arkisissa ympyröissä. Kähkönen ei marssita fiktioonsa tosihistoriallisia vallankäyttäjiä tai kunnallispamppuja kertomaan, miten maailma  ja maalaiskaupunki makaavat, vaan antaa tavallisten ihmisten kertoa siitä. Vakaumuksellisen kuopiolaisen rivikommunistin ajatukset Tshekkoslovakian tapahtumista tai kyynisen paikallislehden pyörittäjän visiot kaupungin kehityksestä ovatkin varmasti särmäisempää ja lähemmäs tulevaa luettavaa kuin maailman- tai paikallihistorian uudelleentulkinnat.

Vaikka Kähkönen onkin päätynyt antamaan romaanilleen aika suurvaltapoliittisen nimen, sen rakastettavuus on silti ehdottomasti paikallisuudessa, niissä mikromaailman ihmisissä. Tankkien kesähän on itsenäinen jatko-osa jatkosodan vuosia kuvanneelle Kuopio-sarjalla, mutta hyppää nyt siis reilut parikymmentä vuotta eteenpäin sarjan edellisen kirjan, ”Hietakehdon” tapahtumista.

Suomen käymien sotien varjo on yhä ne kauheudet kokeneiden päällä, niin rintamalle olleiden, omaisiaan menettäneiden kuin pommitukset muistavien lastenkin. Ja juuri siksi Prahan kevään väkivaltainen kukistaminen näitä 60-luvun kuopiolaisia pelottaa: ei kai taas…

Aapelin jäljillä

Kirjailijanimimerkki Aapeli eli Simo Puupponen kirjoitti vuonna 1958 tunnetuimman romaaninsa ”Pikku Pietarin piha”. Tuo piha sijaitsi, kuinka ollakaan, Kuopiossa ja kirjailijan ajallinen perspektiivikin oli samaa tyyppiä Kähkösen kanssa: Pikku Pietarin asuttaman kortteliyhteisön onnen varjona olivat juuri taakse jääneet kansalaissodan tapahtumat ja  katkerat jälkimainingit 1920-luvulla. Kähkönen taas tarkastelee noin 50 vuoden etäisyydellä maailmaa ja kaupunkia, joita ei sellaisina enää ole.

Kähkösen romaanin voi nähdä kauniina jatkumona Aapelin tarinalle juuri ihmiskasvoisuutensa ansiosta. Pikku Pietari Jormalaisen pienoismaailmassa hänelle merkityksellisiä ihmisiä olivat Vettrantin porukka, taloudenhoitaja Karoliina, talonmies Harakka ja Vennu, valokuvaaja Toivakka ja kaikki ne muut ”meidän herramme muurahaiset”, joita Aapeli isolla lämmöllä kuvaa.

Saman tekee Kähkönen, toki vähän jännitteisemmin. Luo pienoismaailman, jonka ihmisiin ei voi olla kiintymättä. Tai muutaman vähän ikävämmän ihmisen, kuten oikeistolaisen paikallislehtimies Lehtivaaran (miten istuva nimi!) kohdalla muuten reagoimatta. Sekin on kirjailijan taitoa, kaikkivoipana pikkuisen rikkoa yhteisön homogeenisuutta, mikä vain lisää lukunautintoa.

Yhtä kaikki, he ovat niin rakastettavia, ettei heistä tahdo päästää irti: huomasin kirjan luettuani ottavani sen vielä monta kertaa hyppysiini ja tutkailevani loppuun liitettyä, aika tarpeellista henkilöluetteloa. Ja vain sitä, kuin romaanin pikalukuna.

Kähkönen on nyt kolmatta kertaa Finlandia-ehdokkaana. ”Lakanasiivet” (2007) oli hyvä, ”Graniittimies” (2014) oli loistava, mutta Tankkien kesä olisi minusta kaikkein palkittavin.

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Kirjavisassa Kaplinski: ”Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä”

Jaan Kaplinski. Saatu 2001
Kosmopoliittinen virolaiskirjailija Jaan Kaplinski on ollut vuosikymmenten varrella tuttu näky suomalaisissa kirjallisuustapahtumissa.

Nippa nappa päästiin vastausmäärässä taas kipu- eli kymppirajan yli vaisumman viikon jälkeen. Tämä visateos näyttää herättäneen sivistyneillä pohdinnoillaan syvää ihastusta.

Unto Vesa ehti taas Tampereella painaa ensimmäisenä lähetä-nappia, vaikka kertoo vasta yrittävänsä”toipua valkoisten amerikkalaisten miesten aiheuttamasta takaiskusta”.

”Se parivaljakon Kirjavisassa jo mukana ollut on Johannes Salminen, joten tämänkertainen on Jaan Kaplinski ja heidän keskusteluteoksensa on ’Vieläkö Tartossa laulaa satakieli?'”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen kertoo Kaplinskista vähän lähemmin.

”Niin, satakieli laulaa Tartossa, vastasi Jaan Kaplinski Johannes Salmisen kysymykseen vuonna 1990. Sivistyneet herrat käyvät kirjeitse sivistynyttä keskustelua, mitä nyt Kaplinski runttaa Antti Eskolan, joka oli ottanut (väärin) kantaa Viron tilanteeseen. Siellä ilmeisesti seurattiin tarkkaan suomalaisten mielipiteitä, ja harmiteltiin meikäläisten varovaisuutta. Politiikkaa ei tuona Neuvostoliiton hajoamisen ajankohtana voinut välttää, vaikka Kaplinskin ominta aluetta ovatkin kiinalainen runous ja filosofia sekä buddhalaisuus.

Jaan Kaplinski on syntynyt Tartossa 1941, mutta perhe muutti joksikin aikaa Puolaan, josta hänen filologian professori-isänsä oli kotoisin. Epäonnekseen he muuttivat takaisin Viroon, jolloin isä vangittiin ja kuoli keskitysleirillä. Kaplinski opiskeli kielitiedettä Tarton yliopistossa ja hän on virontanut kirjallisuutta useista kielistä. Hän on työskennellyt muun muassa sosiologina ja toimittajana ja ollut myös Riigikogun jäsen. Hänen runojaan on käännetty kymmenelle kielelle.”

Maijaliisa Mattila Tampereelta on murheissaan tälläisten viisaiden äänien alitarjonnasta tässä ajassa.

”On se sitten kamalaa – eli erinomaista – että visaäijä viekoittelee ihan oikean viisauden pariin tässä hullussa nykymaailmassa! Sitaatissa mainittu ’läntinen humanistinen koulutus’ saa nykyään enemmän ja enemmän takkiinsa, mutta sen juuret juontuvat antiikista asti eikä rautaesirippukaan kaikkia juuria katkaissut. Tämän paljastaa Jaan Kaplinskin ääni. – – –

Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä. Johannes Salminen surkuili sitä, ettei Suomessa ole osattu oikein hyödyntää lähellä olevaa rikasta venäläistä kulttuuria. Salmisen artikkeleita on ilmestynyt kokoelmissa ’Den blå stenen. Anteckningar om öst och väst’ (1994) ja ’Gränsland’ (1984).”

Veli-Pekka Salminen Helsingistä päästää vähän soraääntäkin.

”Kirjoittajien humanismi on laaja-alaista. He yrittävät omista näköalapaikoistaan katsoen asettaa tapahtumarikkaan kirjoitusajankohdan ilmiöitä isompaan kuvaan, myös historiallisesti. Syntyy runsaasti teräviä havaintoja ja oleellisia yhteyksiä saadaan esiin.

Keskeiseksi teemaksi nousee Venäjä – kiintoisaa luettavaa tänäkin päivänä! Toki jotkut ajatukset ovat vähemmän vakuuttavia. Kuten se Kaplinskin arvelu, että Venäjän bolsevikkivallankaappaus 1917 olisi mahdollistanut myöhemmät hyvinvointivaltiot.”

* * *

Helsinkiläinen Raila Rinne nostaa esiin samojen miesten toisen kirjan.

”Kirjoittajien laaja lukeneisuus, etenkin Vanhan testamentin ja antiikin historian syvä tuntemus, suorastaan häikäisee. Muistan toki lukeneeni Johannes Salmisen viisaita esseitä takavuosien sanomalehdistä, mutta Tarton kielitieteilijä on jäänyt vieraammaksi, vaikka hän kävi useita kertoja Suomessa puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja hänen haastattelujaan näkyi joskus lehdissä. Jaan Kaplinski osaa suomea monen muun vieraan kielen lisäksi.

Salminen ja Kaplinski jatkoivat maailmanmenon tarkastelua kirjassa ’Valkoiset yöt ja mustat’. Se sisältää kirjeenvaihtoa vuodelta 2001. Elämä Virossa on muuttunut kiihkeäksi kapitalismiksi. Manhattanilla räjähtää, Lähi-itä käryää, kaivattu rauha repeilee aina jossakin.”

Mauri Panhelainenkin on Kaplinskia livenä kuunnellut.

”Neljännesvuosisata sitten Berliinin muuri murtui, mutta toinen muuri särkyi Baltiassa. Jaan Kaplinski kirjoittaa, että virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset murtautuivat parissa vuodessa läpi unohduksen muurin, joka oli lännessä vallinnut vuodesta 1940 aina vuoden 1988 henkiinheräämiseen saakka. Virolaiset halusivat jälleen sitoutua  länteen, vaikka heitä masensi länsimaiden hallitusten laimeat reaktiot siihen, miten Moskova uhkaili Baltian maita niiden vapautumispyrkimyksistä. Toisaalta Kaplinskia huolestutti noina aikoina myös jyrkkä kansallismielisyys ja nouseva konservatismi virolaisessa kulttuurielämässä.

Kaplinskin ystävällinen hahmo on tullut tutuksi lukevalle yleisölle Helsingin kirjamessuilla, joillaa hän on useana vuonna osallistunut erinomaisesti suomen kieltä osaavana kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Luulen, että Kaplinski kohtasi visakirjan keskustelukumppaninsa Johannes Salmisen myös yleisön edessä kirjamessuilla, vaikka sellainen tapahtumaa ei ole jäänyt muistiin.”

Veikko Huuska Ikaalisista muistelee merkittäviä hetkiä.

”Hieno kirja, jonka silloin tuoreeltaan luin: molemmat olivat jo entuudestaan tuolloin kirjatuttuja.  Myöhemmin minulla – kuten varmaan monella muullakin (kirjavisalaisellakin) – oli ilo tavata Kaplinski useampiakin kertoja: olin kuuntelemassa hänen luentojaan ja pari kertaa tapasin hänet eräiden seminaarihommien yhteydessä. Hänen kanssaan jutellessaan oikeasti tunsi, että tässä on merkittävä henki!”

* * *

Sitten vielä highlightseja espoolaisen Eero Reijosen perusteellisesta vastauksesta

”Kerran vuodessa täytyy kisaduunarin visaisäntää lipaista. Tässä tämä; hieno, upea valinta marraspähkinäksi. Ajankohtainenkin. Pysyvästi. – – –

Jaan Kaplinski ja Johannes Salminen, melkein näköyhteyden päässä toisistaan, raportoivat kirjeissään historian suuresta murroksesta. Markkinatalous on saamassa tyrmäysvoittoa sosialismista. Verettömiä vallankumouksia tehdään, mutta niitä myös tukahdutetaan verisesti. Tämän toteavat myös viisaat esseistimme. Mutta he näkevät tapahtumat paljon laajemmassa perspektiivissä. He viitsivät ja osaavat ajatella  laajasti tapahtumien sidoksista historiaan ja myös  niiden vaikutuksesta tulevaisuuteemme.

Tiukkaa kritiikkiä bolsevikeille, tietenkin. Kaplinski itse on sen kokenut ja asiantuntija jos kuka. Nykyisin yhä kovemmin tiukkapipoista uusliberalismia kritisoiva esseisti, kaikkinaisen suvaitsemattomuuden ja sotaisan dualismin vieroksuja, totesi jo ennen Viron itsenäisyysjulistusta, ettei puhdasoppinen markkinatalous ole muuta puhdasoppista aatetta parempi. – – –

Jaan Kaplinski, runoilijakin maailmanluokkaa, omalla Eino Leino -pystilläkin palkittu ja Pispalan maisemistakin kirjoittanut taiteilija, on tämän visakallon intellektuellien ykkösketjuun sijoittama ajattelija: ’Euroopassa ei-eurooppalaisesta tulee epäilyttävä. Eurooppa tuntee itsensä piiritetyksi linnoitukseksi, jota tulee puolustaa terroristeilta ja maahantunkeutujilta. Kolmas maailmansota voi kenties olla Euroopan sota niitä vastaan, jotka piirittävät sitä, tai joiden se kuvittelee piirittävän itseään.’ (Kaplinski: ’Titanic’, 1995).”

Kaplinskin tunnistivat myös Pertti Vuorela, Espoo ja  Juhani Niemi, Hanko. Helsinkiläinen Petri Kettunen tarjoaa ihan fiksuksi vastaukseksi Paul Austerin ja nobelisti J. M Coetzeen välisestä kirjeenvaihdosta koottua kirjaa ”Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä”.  Annettakoon tuo lukuvinkiksi viisaista kirjeenvaihdosta kiinnostuneille. Palkinto tällä kertaa Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon  48 sitaatti

Nyt seuraa se syyskauden puolipakollinen jännitysmomentti – tehtäväksi on siis aseteltu dekkari. Eikä kuka tahansa kioskikirjailija, vaan yksi niin sanotun nordic noir -ilmiön keskeisistä tekijöistä. Hänen elämänsä muuttui parikymmentä vuotta sitten, kun hän sapattivapaallaan kirjoitti ensimmäisen rikosromaaninsa. Sen jälkeen hän jätti bisnesmaailman hommansa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi – ei varmaan ole tarvinnut katua.
Kuka, mikä, mitä kaikkea muuta? Vastaukset osoitteeseen viimeistään 7.12. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”’Olin vain kävelyllä’, vanhus sanoi toivoen, etteivät poliisit huomaisi värinää hänen äänessään.
’Vai niin’ sanoi Tom-niminen poliisi. ’Puun takana pitkä takki päällä. Tiedätkö, miksi me kutsumme sellaisia?’
’Lopeta jo, Tom!’ Nyt puhui nainen ’Pahoittelen vielä kerran’ , hän sanoi vanhuksen puoleen kääntyen. ’Täällä puistossa oli muutama tunti sitten tappelu. Nuori poika pahoinpideltiin. Oletteko te nähnyt tai kuullut jotain?’
’Tulin vasta äsken’, vanhus sanoi ja keskittyi katsomaan naista välttyäkseen kohtaamasta miehen tutkivaa katsetta. ’En ole nähnyt mitään. Paitsi Otavan ja Ison karhun.'”

Keskustelua aiheesta

Jörn Donner paljastaa uuden Nato-kantansa

Kuva: Kari Hulkko

Jörn Donner piikittelee uudessa kirjassaan Suomi Finland niin maamme nihkeää maahanmuuttopolitiikkaa kuin liioiteltuja liputuskäytäntöjäkin. Donnerin mukaan kirja on satiiri.

Kustantajan tiedotteessa avataan hieman teoksen sisältöä:

”Onko meillä edes syytä liputukseen? Urheilutulokset ovat heikentyneet, kuten myös talousnäkymät. Haja-asutusseutu jatkaa autioitumistaan. Hyvinkään arkkitehtuuri on kauhea, kuten myös monen muun paikkakunnan. Läntinen naapurimme elää yltäkylläisyydessä meistä välittämättä, itäinen naapurimme taas on epävakaa ja uhkaava, eikä jätä meitä rauhaan.” Kansanedustajakaudellaan ulkoasiainvaliokunnassa istunut Jörn Donner paljastaa kirjassaan myös oman Nato-kantansa.

Donner on puhunut Nato-kannastaan muun muassa Iltalehdessä vuonna 2014.

— Nato-ovi on ollut kiinni, ikävä kyllä, jo vuodesta 1995. Silloin olisi ollut sopiva hetki liittyä Naton jäseneksi, kun liityimme Euroopan unioniin.

— Tällä hetkellä jäsenyyden hakeminen voitaisiin nähdä provokaationa suhteessa Venäjän Ukraina-politiikkaan. Sopivan tilaisuuden tullen voisimme Natoon liittyä, Donner sanoi tuolloin.

Kustantaja Förlaget julkaisee Suomi Finland -teoksen ruotsiksi 1. tammikuuta 2017 ja Otava suomeksi 5. tammikuuta 2017.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Huutava lintu ja muuta eläimellistä menoa

Kuva: Kari Hulkko
47-korkeasaari1
Helsingin Korkeasaari oli visakirjailija Sesse Koiviston kotimiljöötä 25 vuoden ajan. Ei ihme, että hänen tuotantoonsa kuuluu paljon eläintematiikkaa.

Lumet lähtivät, pimeys laskeutui – marraskuu on taas nimensä mukainen. Visassakin hämärtyi, tasaisen kaksinumeroisen vastausvauhdin taulukosta pudottiin nyt aika roimasi.

Eipä ollut ihan helppo kysytty teoskaan, jonka visaveikkonen plokkasi matkaan kirjamessujen antikvaarisesta joulumaasta.

Juhani Niemi puolestaan on tehnyt tehtävän ratkaisun eteen rutkasti töitä Hangon kirjastossa.

”Nyt oli mennä vaikeaksi, kerronta tuntui tutulta, mutta en vain ollut osata sijoittaa sitä mihinkään kirjailijaan. Joten rohkeasti vain kirjastoon selailemaan kirjoja ja kirjailijoita. Kaksi tuntia harhailua, monia kirjoja selailtuna (jokunen muistiinpano muutamista kirjoista myöhempää käyttöä varten) ja sieltähän se sitten löytyi.

Kyseessä on Sesse Koivisto ja ’Palokärjen villi huuto’, itsenäinen jatko-osa romaaneille ’Kätkössä rastaanmuna’ ja ’Viivy vielä leppälintu’.
Sesse Koivisto oli naimisissa Korkeasaaren  intendentti Ilkka Koiviston kanssa ja hänen kuopuksensa Aura on myös kirjailija.

Aiemmasta tuotannosta olen lukenut teokset ’Eläintarha olohuoneessamme’ ja ’Mäyräkoiran päiväkirja’. Ja nyt lukemaan tätä Palokärki-kirjaa.”

Sirpa Taskinen Helsingistä noteeraa visakirjan sävymuutoksen.

”Palokärjen villi huuto (1992) jatkaa Sesse Koiviston elämänkerrallista ’lintusarjaa’, jonka aikaisemmat osat on nimetty rastaan ja leppälinnun mukaan. Tämä ilmeisesti kirjoittajan päiväkirjoihin perustuva kirja kertoo ensin opiskelun riehakkaista alkuajoista mutta muuttuu vähitellen ongelmallisen lapsuudenperheen kuvaukseksi. Minäkertoja selviää tilanteesta vain lähtemällä pois kotoa. Konfliktin yksi syy on kertojan kihlautuminen ”väärän” miehen kanssa. Avioliittoa kesti sittemmin yli kolmekymmentä vuotta, kunnes avioero heidät erotti.”

Pertti Vuorela Espoosta on viihtynyt hyvin kirjan äärellä ilmeisen nostalgisista syistä.

”Palokärjen villi huuto on kelpo proosaa. Siinä on tarkkoja havaintoja 1950-luvun opiskelijaelämästä ja opiskelusta Helsingissä. Välillä käydään myös maalla ja Tvärminnessä. Romaani pohjautunee omakohtaisiin kokemuksiin, sillä mm. yliopiston opettajat ovat todellisia henkilöitä. Opiskelin itse noin kymmenen vuotta myöhemmin eri aineita, mutta yliopiston käytäntö ja paikat olivat tuttuja Tvärminneä myöten. Siksikin kirja oli kiva lukaista.”

* * *

Espoolainen Eero Reijonen teki miltei mahdottomasta mahdollisen ja sai linkitettyä edellisen visakirjan eli Susanna Alakosken ’Sikalat’ ja tämän uuden visakirjan jatkumoksi: totta, eläinteemaahan ne…

”Eläinaiheella kun edelleen mennään, on ihan pakko ottaa ns. hännät edellisestä visakirjasta. Ystadin ’Sikaloista’ on toki pitkä matka kulisseiltaan moitteettomaan helsinkiläiseen porvariskotiin, mutta kuitenkin. Oletan, että vaikka fiktioista puhutaan, ovat esikuvat vahvat molemmilla visakirjailijoilla.

Susanna Alakosken kuvaama, lapset heitteille jättävä kiroileva, tappeleva alkoholisti-äiti vastaan tämän uuden visakirjailijan luoma hyvän perheen kulissienkantaja, Tuhkimon äitipuoli biologisen äidin hahmossa. Sympatiapisteet menevät Ystadiin.

Alakoski esitti äidin käytöksen menneiden tapahtumien seurauksena; syy-yhteydet olivat kaikkien nähtävillä. Ketään ei oikeasti myöskään syyllistetä, vaikka sankarikin löytyy.

Opiskelijatytön elämää kuvaava Sesse Koivisto loihtii inhan, ” tyttärensä parasta” tarkoittavan äitihahmon esiin melkein tyhjästä. Pienet konnanteot, sivullisille näkymättömät, kasvavat vuorenkokoisiksi, ainakin Stadin Korkeavuorenkadun mittaisiksi, jota Retu-tytärkin tuskissaan mittailee. Toisin kuin Alakoskella, Sesse Koiviston kuvaama äiti ei ole itse aiheuttamiensa vääryyksien osakärsijä, vaan se kaiken, niin henkilökohtaisen kuin globaalin kärsimyksen aiheut\htaja, oman kuvitellun nöyryytyksensä kostaja. Joten kyllä syitä ihmisten käytökselle, menneille ja myös tulevalle, tästäkin kertomuksesta löytyy. Visakirjailijan tuotannossakin tästä on runsaasti esimerkkejä. – – –

Korkeasaaren intendentin puolisona, siinäkin ominaisuudessa, mutta myös omaehtoisena toimijana, Sesse ja Ilkka Koivisto uudistivat Helsingin merkittävintä virkistyssaarta. Kohta ei ollut puhettakaan ” eläinvankilasta ” jota nimeä Pentti Haanpää 20-luvun Korkeasaaresta käytti. Korkeasaari sai vähitellen maineen uhanalaisten eläinlajien hyvänä asuinsijana. – – –

Sesse Koiviston niin sanotuista erokirjoista nousi aikoinaan kova kohu. Jotenkin tulee mieleen visakirjan Oili-äidin käsittämättömiin mittoihin nouseva tyttärensä nakittaminen, kun muistelee sitä valtavaa ripitystä, jonka Ilkka Koivisto sai erokirjatilitysten jälkeen mediassamme. Luin otteita yhdestä Sesse Koiviston erotilityksestä, eikä se teksti tee kunniaa kenellekään; ei anna lohtua vaan päästää huonot henget valloilleen.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen saa päättää tämän ratkonnan.

”Koiviston kerronta on kepeää ajankuvaa itsenäistyvästä nuoresta Alma-Reetasta ja hänen opiskelutovereistaan. Teemoina ovat opiskelun alkuvaiheet, luontoretket ja kulttuuriharrastukset, alkavat miessuhteet ja kipeimpänä kaikista suhde hallitsevaan äitiin ja sen vuoksi varhainen poismuutto kotoa.

Sodan päättymisestä on vasta 7–8 vuotta, mutta uusille opiskelijoille maailma avautuu uutena ja toivorikkaana. Helsingin olympiakisat suhahtavat ohi, maailmanpolitiikassa entisistä liittolaisista on tullut kylmän sodan vastapuolia. Kun Stalin kuolee maaliskuussa 1953, hänestä julkaistaan ylistäviä kirjoituksia suomalaisissa lehdissä.

Ensimmäinen vappu on uusille opiskelijoille suuri elämys. Manta lakitetaan vanhaan tapaan vasta keskiyöllä, ja nuori eläintieteen dosentti ja vapaaherra, myöhempi yliopiston rehtori ja kansleri Ernst Palmén joutuu vappuhulinassa muutaman asistentin kera kanssa poliisin pidättämäksi. Laitoksellakin on kivaa; laboratoriotöitä opettavalla Jouko Kaisilalla on kiiltävä tukka ja opiskeilijatyttöjen mielestä ’tummat sänkykamarisilmät’.”

Tähän se sitten tyssäsi, palokärjen huuto. Palkinto liihottaa Juhani Niemelle. (rb)

Viikon 47 sitaatti

Ja sitten taas visaukon messulöytöjä – siis jotain kummajaisia? Kiven veljekset saivat lukuoppinsa lukkarilta, ja sellainen oli myös viikon visakirjailija. Hänen on sanottu luotsanneen jopa Juhani Ahoa kirjailijauralle. Eino Leino taas näki kirjailijamme Jukolan veljesten keski-ikäistyneenä Eerona.
Kuka on tämä herra, jolla on eräässä Pohjois-Suomen kapungissa nimikkokirjastokin? Mikä teos? Vastaukset viimeistään 30.11. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle aikanaan palkinto.

”Siinä talossa, jossa olin silloin renkinä, oli minun ikäiseni poika, joka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää omasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä, (hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja toisen varjon alla keinotteli hän niin, että hänen äitinsä antoi, ’lääkityksen’ nimellä, hänelle viinaa.”

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Helsinki voitti Turun Baba Lybeckin sisäisessä äänestyksessä Finlandia-voittajasta

Kuva: Lehtikuva/Vesa Moilanen
LKS 20161124 - Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Jukka Viikilä saa halauksen voittajan valitsijalta toimittaja Baba Lybeckiltä palkintojenjakotilaisuudessa Helsingissä 24. marraskuuta 2016. Viikilä sai palkinnon teoksestaan Akvarelleja Engelin kaupungista. LEHTIKUVA / VESA MOILANEN

Takavuosina kansan suuhun pantiin sellainen muka nokkela ajatelma, että ”jos Kajava on sen haukkunut, niin sitten se kannattaa katsoa”. Helsingin Sanomien nyt jo edesmenneellä teatteri- ja tv-kriitikko Jukka Kajavalla oli sen verran valtakunnallista huomioarvoa ja sananvaltaa – ehkä tuolla tavalla käänteisestikin – että hänet oli helppo pistää  ”kansan maun” vastakappaleeksi. Eliitin ääneksi.

Ajatteleeko jokin imaginäärinen ”suuri lukeva yleisö”  juuri nyt samansuuntaisesti? Että Mari Mannisen, Juuli Niemen ja Jukka Viikilän teokset  kuuluvat sarjaan väärin palkittu. Tai jopa, että ei kannata lukea. Koska yksikään niistä ei näet noussut kategoriansa ykkössuosikiksi Finlandia-palkintoja jakavan Suomen kirjasäätiön järjestämässä yleisöäänestyksessä, jonka tulokset julkistettiin jostain – ilmeisen kaupallisesta – syystä jo ennenvarsinaista palkinnonjakotilaisuutta. Sen sijaan Akateemisen kirjakaupan asiakkaiden ”kukkaroillaan äänestämä” Varjo-Finlandia julkistetaan vasta vuoden lopussa.

Kirjasäätiö ei ole kertonut tarkkoja äänestyslukuja, vain yleisöäänestyksen voittajiksi selvinneiden prosentuualisen ääniosuuden. Esimerkiksi kaunosarjan kärkeen äänestetty Tommi Kinnusen ”Lopotti” sai kategorian äänistä 28 prosenttia. Valistunut veikkaus on, että seuraavaksi entiten kannatusta keräsivät Sirpa Kähkönen ja Riku Korhonen.

Suvereenein kansansuosikki oli tv:stä tutun Kimmo Ohtosen komea Karhu-kirja, joka keräsi tietokirjallisuuden sarjassa liki puolet äänistä. Se ei kuitenkaan tullut lainkaan potentiaalisena valittavana mieleen, kun voittajan valitsii Jörn Donner. Akselilla Helsingin Pohjoisranta – Tammisaari viime vuosikymmenet viihtynyt Donner on paljon maailmaa nähnyt ja monta soppaa hämmentänyt, mutta karhumieheksi häntä on vaan vaikea kuvitella.

Sen sijaan Euroopan nykytilaa pohtivan Heikki Aittokosken kirjan tai Suomen kulttuurihistoriaa käsittelevän teoksen  valinta voittajaksi olisi sopinut Donnerin kuvaan. Sopi siihen hyvin sekin, että hän teki taas kerran toisin kuin odotettiin: valitsi Mari Mannisen pysäyttävän Kiina- kirjan ”Yhden lapsen kansa”.

Kaikkinensa olisi banaalia sanoa, että jonkun tämänvuotisen Finlandia-diktaattorin valinta olisi ollut yllätys. Ainahan yksinvaltaisesti tehty ratkaisu on odottamaton jostain suunnasta katsoen. Vääristä valinnoista puhuminen taas on silkkaa ajanhaaskausta.

Tukala paikka

Kun kaunokirjallisuuden kategoriassa ehdokkaiksi oli osunut kolmen Helsingissä ja kolmen Turussa asuvan kirjailijan teokset, oli Baba Lybeckillä diktaattorina edessään kihelmöivä ratkaisu. Näin hän palkintopuheessaan asemaansa kuvaili:

– Turussa syntyneenä helsinkiläisenä tilanne on minulle tukala. Teenpä minkä valinnan tahansa, pyllistän aina itselleni.

Ja ehkä nyt sitten kaikille  turkulaisillekin, kun meni vielä valitsemaan teoksen, joka kertoo C. L. Engelistä ja Helsingin kehityksestä masentavasta kyläpahasesta valtakunnan pääkaupungiksi. Sen arvonhan se vei tietysti Turulta.

Lybeckiä on syytä kehua ennakkoluulottomasta valinnastaan. Jukka Viikilästä ei moni kirjallisuutta harrastavakaan ollut ennen tätä syksyä pahemmin kuullut; teatterin ystävät sen sijaan ovat saattaneet törmätä hänen nimeensä useammin, muun muassa Ryhmäteatterin ”Eduskunta III:n” dramaturgina ja samoissa hommissa Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittamassa hienossa ”Mahdolliset maailmat” -näytelmässä.

Viikilä on siis päässyt kumartamaan tänä vuonna Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kahdesti. Ensin kevättalvella Mahdollisten maailmojen ensi-illan loppukiitoksissa ja eilen Finlandia-bileissä. Ei pöllömpi vuosi.

Keskustelua aiheesta

Kaunokirjallisuuden Finlandian vei Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva: Lehtikuva

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon on saanut Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Valinnasta vastasi toimittaja Baba Lybeck.

Viikilän esikoisromaani kertoo päiväkirjamerkintöjen muodossa Carl Ludvig Engelistä, joka on jäänyt historiaan Helsingin empirekeskustan suunnittelijana. Tätä ennen Viikilä on julkaissut muun muassa runoja.

 

AVAINSANAT