Mielipiteet
14.3.2022 12:00 ・ Päivitetty: 14.3.2022 12:37
Pommikoneiden jylinä oli jäänyt kaikumaan heidän mieliinsä
Viime viikkoina on ollut surullista seurata sotatilannetta Ukrainassa.
Uutisilta ei voi välttyä missään ja hyvä niin, että sodan julmuudet tuodaan meidänkin silmiimme, eikä valtiovalta yritä naapurin tavoin kauheuksia piilotella. Emme voi ummistaa silmiä kuinka syyttömät ihmiset joutuvat kärsijöiksi julman diktaattorin toimien vuoksi.
Muistan kuinka jo edesmenneet vanhempani kertoivat omista lapsuuden kokemuksistaan, kun Suomessa käytiin sotaa. Koskaan en oikein ymmärtänyt, että he ihan oikeasti elivät aikana, jolloin Suomi taisteli itsenäisyytensä puolesta. Äiti oli ollut tuolloin 10-vuotias pikkulikka. Hän kertoi eräänkin tarinan siitä, kuinka mummoni oli laittanut hänet kauppareissulle 5 kilometrin päästä kotia. Kauppareissulla oli tullut ilmahälytys ja äiti oli tuntemattomien aikuisten kanssa juossut pommisuojaan turvaan.
Isäni taas kertoi, kuinka kotitalon perunakellariin piti myös kiirehtiä aina ilmahälytyksen tullessa. Pommikoneiden jylinä oli jäänyt kaikumaan heidän mieliinsä vuosikymmeniksi. En näitä tarinoita kuullessani osannut jotenkin asettua ollenkaan heidän kokemiinsa kauheuksiin. Ihmettelin äidin ikuista vihaa venäläisiä kohtaan ja jotenkin häpesin, kuinka hän ryssitteli noita ”vihollisia”. Äidin veli kuoli talvisodassa vapaaehtoisena sotaan lähdettyään. Kun poikani 20-vuotiaana halusi Suomen 100-vuotisitsenäisyyspäivänä mennä kunnioittamaan sodan sankareita sankarihautausmaalle juuri enoni haudalle, niin silloin vasta tajusin mistä on ollut kyse. Sodassa oli kuollut paljon nuoria urhoollisia sotilaita ja äitien poikia, kuin myös suuri määrä syytöntä siviiliväestöä.
Sydäntäni riipaisee, että tänä päivänä Ukrainassa on asiat samoin kuin aikoinaan meillä täällä Suomessa. Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana on mieleen hiipinyt pelko ja huoli, että entäpä jos sota alkaisi levitä? Uskon vakaasti Suomen puolustusvoimiin, että olemme siltä osin turvassa mutta mitkä puolustusvoimat rauhoittaisivat ihmisten mielen? Tuntuu niin epäreilulta nauttia ihanasta lisääntyvästä valosta ja talven jäljiltä eloon heräilevästä luonnosta, kun Ukrainan kansa joutuu kohtaamaan kevään peläten henkensä puolesta. Lapsenuskoisesti olen kuvitellut, että sotatoimet eivät kohdistuisi lapsiin, sairaaloihin ja niin edelleen, mutta väärässä olen ollut.
Toivon sydämestäni voimia Ukrainan kansalaisille ja toivon että tämä hulluus saataisiin päättymään pian.
Kovin mitättömille tuntuvat huolet koronasta, työmarkkinoita heilauttelevista tes-väännöistä tai kevätauringon paljastamista likaisista ikkunoista kotona.
Rauha – suurin toiveeni tälle keväälle.
Kirjoittaja on Teollisuusliiton aluetoimitsija.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.