Perinteisesti uskonto ja kristillisiin perhearvoihin vetoaminen on ollut osa keskusta-oikeiston retoriikkaa. Tämän rinnalla laitaoikeistolle ja populisteille on ollut tärkeää leimata muut uskonnot, etenkin islam, yhdeksi vääräuskoisuuden monoliitiksi joka muodostaa uhan suomalaisille.

Silti uskonto on poliitikoille kiva väline vain niin kauan, kun uskonnon ammattilaiset eivät vaadi uuteen testamenttiin vedoten ihmisten eriarvoisuuden vähentämistä.

Tänä syksynä yhä useampi markkinaoikeistolainen on polttanut päreensä evankelisluterilaiseen kirkkoon, joka on kaivannut hallitukseltakin yhteiskunnan vähäosaisten huomioimista.

Siksi onkin vaikea ennustaa, onko kristillisyydestä ja Vuorisaarnan teeseistä puheenaiheeksi presidenttikisassa.

PIENIÄ merkkejä tästä saattaa olla ilmassa. SDP:n ehdokkaaksi sunnuntaina suostunut Jutta Urpilainen siteerasi ehdokaspuheessaan sekä Raamattua että piispa Eero Huovista, ja nimenomaan kirkon linjan mukaisessa yhteisvastuullisuuden hengessä.

Muut ehdokkaat eivät ole tätä kirkon lähimmäisenrakkauden näkökulmaa vielä kovin näkyvästi käyttäneet.

Henkilökohtaista kristillisyyttä on tähän asti tuonut esiin lähinnä Mika Aaltola, joka jo ennen kampanjaansa täytti kirkkoja puhetilaisuuksillaan.

Jopa kristillisdemokraattien Sari Essayah on pysytellyt enemmän vanhatestamentillisissa aiheissa, ja sanonut muun muassa tukevansa Jerusalemin palauttamista Israelin pääkaupungiksi.

Pekka Haavisto liittyi takaisin kirkon jäseneksi edellisten presidentinvaalien alla 2018. Muidenkin ehdokkaiden suhde uskontoon tuntuu hyvin suomalaiselta tapakristillisyydeltä, ilman elämöintiä.

POIKKEUKSEN muodostaa tuomion pasuunaa kirkolle soitteleva Jussi Halla-aho. Taannoisessa Radio Dein haastattelussa Halla-aho kertoi, ettei hänellä ole uskonnollista vakaumusta, eikä hän kuulu kirkkoon.

Halla-ahon mielestä evankelisluterilainen kirkko “keskittyy mielistelemään erilaisia todellisia tai kuviteltuja vähemmistöjä ja muita uskontoja, etenkin islamia”.

Kirkko on hänen mielestään muuttunut “yleisvasemmistolaiseksi kansalaisjärjestöksi”.

Hänen näkemyksensä kirkon oletetusta vasemmistolaistumisesta on ilmeisesti jyrkentynyt. Vielä pari vuotta sitten Kotimaa-lehden paneelissa Halla-aho sanoi kirkon ottaneen “yleishumanistisen, yleisliberalistisen kansalaisjärjestön roolin”.

SAMALLA linjalla ovat monet muutkin hänen puoluetoverinsa. Suhde uskontoon on perussuomalaisille vaikea, ja suhde kirkkoon usein jopa vihamielinen.

Persujen vaalipuheissa suomalaista uskonnollisuutta halutaan puolustaa etenkin islamia ja kuviteltua homosaatiota vastaan. Mutta missään nimessä uskonnollisuus ei saa tarkoittaa liian tarkkaa Jeesuksen, tuon epäilyttävän palestiinalaisen partalapsen opetusten seuraamista.

Kirkon toivotaan pysyvän perinnemuseoroolissaan, joulukirkkojen ja kirkkohäiden järjestäjänä, Suvivirren laulattajana.

Oudoimman sävyn oikeiston poliittiseen uskontokeskusteluun tuovat ne perussuomalaisten ja sinimustien välillä häilyvät maakuntien nuoret äänestäjämiehet, jotka ovat viehättyneet akselerationismista ja jopa okkultismista saatananpalvontoineen.

Tämän kristinuskonvastaisen marginaaliliikehdinnän keskeisen gurun tekstejä on julkaissut jopa perussuomalaisten ajatuspaja.

TÄTÄ TAUSTAA vasten esimerkiksi Jutta Urpilaisen aito uskonnollinen vakaumus on monille hänen populistisille vastustajilleen vaikea rasti.

Sitä on vaikea ivata, pilkkaamatta samalla sadoille tuhansille suomalaisille tärkeitä perusarvoja.

Uskontopilkka on nimittäin jo kertaalleen osunut presidentinvaaleissa omaan nilkkaan. Vuonna 1981 kilpailijaehdokkaiden joukot väittivät syvästi uskonnollisesta Mauno Koivistosta, että hän presidenttinä kieltäisi lestadiolaisten seurat ja virsikirjatkin. Äänestäjät kuitenkin näkivät loanheiton läpi, ja tekivät omat valintansa.

Uskonasioiden merkitys näissä vaaleissa on kirjaimellisesti henkimaailman juttu, jonka suuruutta kukaan ei etukäteen tiedä. Siksi presidentinvaalien toiselle kierrokselle pyrkivien kannattaa ottaa ne vakavasti.

Ei siis ihme, että varmuuden vuoksi Jussi Halla-ahokin sanoi vielä marraskuussa, että voisi presidenttinä toivottaa kansalle Jumalan siunausta. Vaikkei kyseiseen korkeimpaan olentoon uskokaan.