Tukkateatteri on tehnyt sarjan omia kantaesityksiä ja jatkaa sitä heti huhtikuussa Anne Kareman kirjoittamalla näytelmällä. Väliin mahtuu maaliskuussa tukholmalaisen Lars Norénin (s. 1944) kirjoittama perhedraama ”Bobby Fischer asuu Pasadenassa”. Ovelalla tavalla perinteinen perhedraama saa Tampereella sanan parhaassa mielessä perinteisen tulkinnan.

Politiikan patti

”Pattitilanne” on sitkeä klisee. ”Peli jatkuu pattitilanteessa”, kirjoittavat politiikkaa raportoivat toimittajat. Shakin harrastajat huomattavat yleisönosastossa, että pattilanteessa peli ei jatku. Se vain joskus päättyy pattiin. Norénin näytelmää katsoessani huomasin, että huomautus on aiheeton. Shakissa peli tosin ei jatku pattitilanteessa, mutta politiikan peleissä patit ovat päättymättömiä. Pattimetaforan väärinkäyttö osoittaa, että politiikan toimijat ja toimittajat tuntevat jollakin tasolla pelinsä absurdisuuden.

Tukkateatterin ”Pasedenassa” minulle kävi samalla tavalla kuin Tampereen Teatterissa menevässä Pasi Lampelan ”Päätepysäkissä”. En tunnistanut perhenäytelmissä perhettä, vaan sanomalehdessä esiintyvän politiikan. Elämme erilaisissa perheissä, mutta valtio on meille yhteinen. Perhedraama sopii valtion kritiikiksi, sillä politiikka omaksuu arkisen interaktiomme huonoimmat käytännöt. Yksi niistä on perusteeton aikomuksilla spekulointi, jonka kiihdyttämisessä valtio tarvitsee journalismia. Toinen on tietty mykkäkoulun absurdi muoto, jonka kestämisessä teatteri helpottaa meitä.

”Pasadena” on erinomainen perhenäytelmä myös sellaisenaan, ilman valtion koomisia assosiaatioita. Perheen pattia analysoiva näytelmä ei elä itse pattitilanteessa. Tilanteiden dynamiikka muodostaa kiinnostusta aste asteelta kohottavan kokonaisuuden. Alussa virittyy kysymys: puhkeaako patti sittenkin?

Valtiolle patti on turvapaikka, josta politiikka ei poistu. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun patti saavutti mädän kypsyytensä suunnilleen samaan aikaan kuin Norén kirjoitti Bobby Fischerinsä valmiiksi vuonna 1988. Perheellä sen sijaan on instrumentteja patin puhkaisuun ja portteja pakoon. On avioero. On itsemurha. Väliaikaan mennessä on kokeiltu vain alkoholismia, skitsofreniaa ja syyttelyä. Tulokset eivät ole hyviä. Mutta perheessä yritetään silti, ja se on traagista. Perusteeton puhe repeää joskus ällistyttävän raisuksi replikoinniksi. Jos sanaa ei olisi pilattu politiikassa, niin sanoisin tekstiä ”haastavaksi”. Se haastaa näyttelijät ottamaan esiin ne karmean huumorin varannot ja muut potentiaalit, joilla vuorosanat on raskautettu.

Teatterin matti

Mitä Tukkateatteri tekee, kun se tekee perinteistä teatteria? Ensinnäkin se tekee sellaista teatteria, jota ei ole uudistettu pelkästään sillä perusteella, että kaikki asiat pitää uudistaa tänä päivänä maassamme. En huomannut heidän uutuudessaan yhtään turhaa kommervenkkia. Toiseksi Tukkateatteri pitää kiinni siitä, mikä tekee teatterista teatteria, eli leikistä. Teatteri on leikin julkinen muoto. Sellaisena teatteri pystyy arvostelemaan yhteiskunnan pelejä ja tarjoamaan katsojille rennon mahdollisuuden oman itsen kanssa seurustelemiseen. Leikkivä teatteri tekee matin manipulaatiosta jokaisessa esityksessään.

Chicagolainen sosiaalipsykologi George Herbert Mead (1863-1931) ajatteli, että minuus syntyy leikeissä ja peleissä. Peli on totalisoivaa pysyväsäännöstöistä draamaa. Shakissa ja jääkiekossa voi kehittyä vain sääntöjen puitteissa. Leikki on anarkistista draamaa, jossa yhteisöjen muuttaminen ja oman itsen kehittäminen tapahtuu vapaasti. Oikeastaan ihminen kehittää minuuttaan vain leikissä. Pelissä hän on Meadin mukaan täysin kehittynyt. Päättelemme, että päättymättömässä pattitilanteessa ihminen on peräti ylikehittynyt. Jos leikki poistetaan teatterista ja tilalle tuodaan esimerkiksi faktojen siirtelyä ja viestinnän ideologiaa, niin katsojilta poistetaan itsen kehittämisen mahdollisuus. Leikin luoman hyvän mielen tilalle tulee patin tuoma paha olo.

Heidi Lakaniemen henkilöohjaus on onnistunut erinomaisesti. Kaikki neljä näyttelijää tekevät taitavaa ja sielukasta työtä. Esitys jättää pitkän jälkimaun. Se ei ole perhesosiologinen eikä valtio-opillinen, vaan leikillis-fyysinen. Riikosen silmät, kun hän on paljastamaisillaan alkoholisminsa suojautumis- ja keljuilukeinoksi. Mäkisen otsa, kun hän hyppää ulos skitsofreniasta. Väisäsen sääret, kun hän näyttää eläköityneen näyttelijättären nykyisiä roolipelejä. Väätäisen kookas vartalo, kun hän tekee luonnetutkielmaa perheen isästä, tuosta rauhan jyhkeästä tyyssijasta.

Pertti Julkunen