ehdokasmainos

Pyhä perhe asuu Pattitilanteessa

Kuva: Jani Rutanen
Bobby_F_2
Eero Väätäinen ja Marika Riikonen esittävät isää ja tytärtä Tukkateatterin perhedraamassa.

Tukkateatteri:, Tampere
Lars Norén: Bobby Fischer asuu Pasadenassa

Ohjaus Heidi Lakaniemi – Suomennos Jukka-Pekka Pajunen – Lavastus Merja Siljamäki ja Heidi Lakaniemi
– Valot Jani Rutanen – Puvut Hanna Vilén – Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Tahvo Hyötyläinen – Rooleissa Leila Väisänen, Marika Riikonen, Eero Väätäinen ja Teemu Mäkinen

Tukkateatteri on tehnyt sarjan omia kantaesityksiä ja jatkaa sitä heti huhtikuussa Anne Kareman kirjoittamalla näytelmällä. Väliin mahtuu maaliskuussa tukholmalaisen Lars Norénin (s. 1944) kirjoittama perhedraama ”Bobby Fischer asuu Pasadenassa”. Ovelalla tavalla perinteinen perhedraama saa Tampereella sanan parhaassa mielessä perinteisen tulkinnan.

Politiikan patti

”Pattitilanne” on sitkeä klisee. ”Peli jatkuu pattitilanteessa”, kirjoittavat politiikkaa raportoivat toimittajat. Shakin harrastajat huomattavat yleisönosastossa, että pattilanteessa peli ei jatku. Se vain joskus päättyy pattiin. Norénin näytelmää katsoessani huomasin, että huomautus on aiheeton. Shakissa peli tosin ei jatku pattitilanteessa, mutta politiikan peleissä patit ovat päättymättömiä. Pattimetaforan väärinkäyttö osoittaa, että politiikan toimijat ja toimittajat tuntevat jollakin tasolla pelinsä absurdisuuden.

Norénin näytelmässä pattitilanne jatkuu perheessä. Se on jatkunut ehkä siitä lähtien, kun tytär Ellenin (Marika Riikonen) kaksivuotias lapsi kuoli ja Ellen sairastui alkoholismiin. Tai ehkä siitä lähtien, kun poika Tomas (Teemu Mäkinen) sairastui skitsofreniaan. Tai sitten siitä lähtien, kun äiti Gunnel (Leila Väisänen) ja isä Carl (Eero Väätäinen) tapasivat ja menivät naimisiin.

Tukkateatterin ”Pasedenassa” minulle kävi samalla tavalla kuin Tampereen Teatterissa menevässä Pasi Lampelan ”Päätepysäkissä”. En tunnistanut perhenäytelmissä perhettä, vaan sanomalehdessä esiintyvän politiikan. Elämme erilaisissa perheissä, mutta valtio on meille yhteinen. Perhedraama sopii valtion kritiikiksi, sillä politiikka omaksuu arkisen interaktiomme huonoimmat käytännöt. Yksi niistä on perusteeton aikomuksilla spekulointi, jonka kiihdyttämisessä valtio tarvitsee journalismia. Toinen on tietty mykkäkoulun absurdi muoto, jonka kestämisessä teatteri helpottaa meitä.

”Pasadena” on erinomainen perhenäytelmä myös sellaisenaan, ilman valtion koomisia assosiaatioita. Perheen pattia analysoiva näytelmä ei elä itse pattitilanteessa. Tilanteiden dynamiikka muodostaa kiinnostusta aste asteelta kohottavan kokonaisuuden. Alussa virittyy kysymys: puhkeaako patti sittenkin?

Valtiolle patti on turvapaikka, josta politiikka ei poistu. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun patti saavutti mädän kypsyytensä suunnilleen samaan aikaan kuin Norén kirjoitti Bobby Fischerinsä valmiiksi vuonna 1988. Perheellä sen sijaan on instrumentteja patin puhkaisuun ja portteja pakoon. On avioero. On itsemurha. Väliaikaan mennessä on kokeiltu vain alkoholismia, skitsofreniaa ja syyttelyä. Tulokset eivät ole hyviä. Mutta perheessä yritetään silti, ja se on traagista. Perusteeton puhe repeää joskus ällistyttävän raisuksi replikoinniksi. Jos sanaa ei olisi pilattu politiikassa, niin sanoisin tekstiä ”haastavaksi”. Se haastaa näyttelijät ottamaan esiin ne karmean huumorin varannot ja muut potentiaalit, joilla vuorosanat on raskautettu.

Teatterin matti

Mitä Tukkateatteri tekee, kun se tekee perinteistä teatteria? Ensinnäkin se tekee sellaista teatteria, jota ei ole uudistettu pelkästään sillä perusteella, että kaikki asiat pitää uudistaa tänä päivänä maassamme. En huomannut heidän uutuudessaan yhtään turhaa kommervenkkia. Toiseksi Tukkateatteri pitää kiinni siitä, mikä tekee teatterista teatteria, eli leikistä. Teatteri on leikin julkinen muoto. Sellaisena teatteri pystyy arvostelemaan yhteiskunnan pelejä ja tarjoamaan katsojille rennon mahdollisuuden oman itsen kanssa seurustelemiseen. Leikkivä teatteri tekee matin manipulaatiosta jokaisessa esityksessään.

Chicagolainen sosiaalipsykologi George Herbert Mead (1863-1931) ajatteli, että minuus syntyy leikeissä ja peleissä. Peli on totalisoivaa pysyväsäännöstöistä draamaa. Shakissa ja jääkiekossa voi kehittyä vain sääntöjen puitteissa. Leikki on anarkistista draamaa, jossa yhteisöjen muuttaminen ja oman itsen kehittäminen tapahtuu vapaasti. Oikeastaan ihminen kehittää minuuttaan vain leikissä. Pelissä hän on Meadin mukaan täysin kehittynyt. Päättelemme, että päättymättömässä pattitilanteessa ihminen on peräti ylikehittynyt. Jos leikki poistetaan teatterista ja tilalle tuodaan esimerkiksi faktojen siirtelyä ja viestinnän ideologiaa, niin katsojilta poistetaan itsen kehittämisen mahdollisuus. Leikin luoman hyvän mielen tilalle tulee patin tuoma paha olo.

Heidi Lakaniemen henkilöohjaus on onnistunut erinomaisesti. Kaikki neljä näyttelijää tekevät taitavaa ja sielukasta työtä. Esitys jättää pitkän jälkimaun. Se ei ole perhesosiologinen eikä valtio-opillinen, vaan leikillis-fyysinen. Riikosen silmät, kun hän on paljastamaisillaan alkoholisminsa suojautumis- ja keljuilukeinoksi. Mäkisen otsa, kun hän hyppää ulos skitsofreniasta. Väisäsen sääret, kun hän näyttää eläköityneen näyttelijättären nykyisiä roolipelejä. Väätäisen kookas vartalo, kun hän tekee luonnetutkielmaa perheen isästä, tuosta rauhan jyhkeästä tyyssijasta.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

KOM-teatteri: Näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut

Kuva: Lehtikuva/Roni Rekomaa
LKS 20160913  Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010. LEHTIKUVA / RONI REKOMAA
Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010.

KOM-teatterin pitkäaikainen näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut tänä aamuna kotonaan vakavan sairauden murtamana.

Valkeejärvi oli 58-vuotias. Hän oli syntynyt 19. joulukuuta vuonna 1957 Helsingissä.

Teatterin ohella hän näytteli useissa elokuvissa. Näitä olivat muun muassa Paha maa, Helmiä ja sikoja sekä Vares – yksityisetsivä.

Keskustelua aiheesta

HS: Kalle Holmberg on kuollut

Kuva: Lehtikuva / Jussi Nukari
LKS 20160913 Kalle Holmbergin Viimeinen erä -teoksen tiedotus- ja julkistamistilaisuus 13. huhtikuuta 2010. LEHTIKUVA / JUSSI NUKARI
Kalle Holmberg 1939-2016.

Suomalaisen teatterin keskeisiin vaikuttajiin ja ohjaajiin lukeutunut Kalle Holmberg on kuollut, uutisoi Helsingin Sanomat tänään.

HS:n mukaan 77-vuotias Holmberg kuoli maanantaina pitkäaikaiseen sairauteen.

Holmberg ohjasi uransa aikana lähes kaikissa keskeisissä suomalaisisissa teatteritaloissa.

Hän ohjasi muun muassa Ylioppilasteatterin legendaarisen Lapualaisoopperan kantaesityksen vuonna 1966.

Suomalainen teatteri ei ollut entisensä sen jälkeen kun Ralf Långbackan ja Kalle Holmbergin tutkapari asettui 1970-luvun alussa Turkuun, edellinen teatterin taiteelliseksi johtajaksi ja jälkimmäinen sen pääohjaajaksi.

Holmberg ohjasi myös oopperoita ja kirjoitti kirjat Vasen suora ja Viimeinen erä.

Hän ohjasi Yleisradion TV2:lle Rauta-ajan vuosina 1977–1981.

Kalle Holmbergille myönnettiin useita tunnustuksia, kuten Prix Italia (1983, Rauta-ajasta) ja Pro Finlandia (1984).

Ohjaaja-käsikirjoittaja Ralf Långbacka on vahvistanut kuolinuuutisen Suomen tietotoimistolle.

Keskustelua aiheesta

Michaela on esitys, josta yhtä aikaa sekä pitää että ärsyyntyy

Kuva: Katri Naukkarinen
michaela

Zodiak Stagella esitettävä Laura Pietiläisen Michaela – The Queen of Fucking Everything, jota tekijä itse kutsuu koreografiseksi konsertiksi, sekä pakenee määrittelyjä että liikkuu monella rajalla.

Eräänlainen spektaakkeli se ilman muuta on, sen verran suurieleisesti ja liioitellen kaikki tehdään. Draamaa ja dramatiikkaa on niin Veera-Maija Murtolan lavastuksessa ja Suvi Matinaron puvuissa kuin kohtausten välisten vaihtojen lähes hartaassa hitaudessa.

Toisaalta esitys panee miettimään, onko se otettava tosissaan vai taitavana parodiana. Ja jos tosissaan, niin silloin välillä taiteillaan sillä hiuksenhienolla rajalla, jossa henkilökohtainen muuttuu katsojalle kiusalliseksi. Täriseekö taatusti harjoiteltua puhetta pitävän Pietiläisen käsi oikeasti vai onko se tehokeino?

Esityksen aiheena on Pietiläisen unelma ja voimaantumismatka arasta ja ahdistuneesta pikkutytöstä Michaelaksi, universumin sädehtiväksi kuningattareksi. Kasvutarinaksi kohtausrakenne on kuitenkin oikeastaan takaperoinen. Alun mystinen ja vahva dramaattisuus muuttuu vähitellen yhä hauraammaksi ja lapsenomaisemmaksi. Ja lopussa ollaan sillä hilkulla, etteivät sinänsä hellyttävien nuorten tyttökauriiden kirmailu idolinsa edessä vaikuta nolostuttavalta.

Myöskin Michaelan tukijoukko, näyttävävartaloiset miestanssijat Pietari Kärki, Mikko Makkonen, Iiro Näkki ja Johannes Purovaara, alkavat esityksen edetessä vaikuttaa yhä enemmän esittäviltä kuin tosissaan olevilta. Yleensä naistanssijoiden esittäminä nähdyt tankotanssi- ja muut viihdetanssiliikkeet eivät ihan täysin vaikuta luontevilta, vaikka ne teknisesti oikein tehdäänkin. Aivan kuin he eivät pohjimmiltaan uskoisi omaan rooliinsa kokonaisuudessa tai se olisikin vain leikkiä.

Esitykseen mukaan puolivälissä tuleva rumpukuoro on omassa osuudessaan tehokas, mutta muuten mieleen tulevat nk. yhteisölliset esitykset.

Pietiläisen Michaela-hahmo on kaikissa eri olomuodoissaan visuaalisesti vaikuttava. Vahvassa ristiriidassa sen kanssa – tahallisesti vai tahattomasti?- on hänen lapsenomainen puhetyylinsä. Myös tanssiessaan hän tuntuu hivenen pidättelevän itseään, vaikka taidot kyllä riittäisivät vahvempaankin heittäytymiseen.

Michaela on esitys, josta yhtä aikaa sekä pitää että ärsyyntyy. Selvästi sen tavoitteet ovat olleet kunnianhimoiset, mutta aivan maaliin ei ole päästy. Lopputulos ei täysin vastaa valokuvien, tähteä varten luotujen tuoksujen ja muun markkinoinnin luomaa kuvaa. Mutta ehkä se onkin ollut tarkoitus.

ANNIKKI ALKU

Zodiak Stage
Michaela – The Queen of Fucking Everything
Konsepti, koreografia, sanat ja esitys Laura Pietiläinen Lavastus Veera-Maija Murtola Puvut Suvi Matinaro Valot Anna Pöllänen Ääni Viljami Lehtonen Video Juhani Haukka Liikemateriaali ja tanssi Pietari Kärki, Mikko Makkonen, Iiro Näkki, Johannes Purovaara

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Pieni tragedia stand up -koomikosta — “Kirjoitetaanhan sitä sarjamurhaajista ja avaruusolennoistakin”

Kuva: Jari Soini

Ohjaaja Otso Kautto on iso mies pienessä tilassa, Kansallisteatterin pienimmässä. Omapohja on suuren kompleksin huoneteatteri: katsomopaikkoja on 80, neliöitä tuskin enempää.

Kautto kuitenkin innostuu puhumaan musikaalista, jopa spektaakkelista jutellessamme hänen työn alla olevasta ohjauksestaan ”60”. Kolmen näyttelijän ja yhden muusikon näytelmässä on kolme laulua. Ja draamantajuisella kitaristi Antti Parangolla on esityksessä isompi tehtävä kuin pelkän score-musiikin tilutteleminen. Musiikin läsnäolosta on Kauton mukaan tullut tärkeä osa esitystä, kun se kommentoi tekstin pohjavirtaa.

Johan tuossa on musikaalin aihiota!

Oikeasti tiedämme Kauton vähän suurentelevan ja laskevan leikkiä, mutta hän kyllä tuntee Omapohjan venymiskyvyn. Parikymmentä vuotta sitten hän ohjasi sinne Suomen kantaesityksen Tony Kushnerin kirjoittamasta merkkiteoksesta ”Angels in America”. Seitsentuntisen. Sitä voi jo pitää spektaakkeliluokan suorituksena.

60-näytelmän on Kansallisteatterille kirjoittanut Veera Tyhtilä. Kyse on hänen debyytistään Kansallisteatterissa.

– Mutta olo on koko ajan ollut kuin kotiin olisi tullut, kirjailija kiittelee talon ilmapiiriä.

Kuusikymppisyys näpeissä

Näytelmän alaotsikko on ”Pieni tragedia stand up -koomikosta”. Ilo ja suru kietoutuvat tarinassa samalle sykkyrälle.

Päähenkilö on kuusikymppinen stand up -koomikko Tuuti (Terhi Panula), joka on aikoinaan ollut tienraivaaja eli ensimmäinen nainen alallaan Suomessa. Hän kokee olevansa erityistapaus myös tässä ajassa – nyt hän on Suomen vanhin stand up -ammattilainen. Uudistumispaineiden riepottama Tuuti pelkää, että aika on ajamassa hänestä ohi. Stand up -klubin omistaja Henri (Petri Liski) ei vain pelkää sitä, vaan luulee tietävänsä näin jo tapahtuneen.

Tuutin kotonakin aika on murroksessa: aviomies Tarmon (Juhani Laitala) muisti tuntuu katkeilevan, mikä aiheuttaa arkeen joitain tragikoomisia yllätyksiä.

Näytelmän numeraalinen nimi viittaa tietysti Tuutin ikävuosiin, mutta kätkeytyy siihen muutakin.

– Se on myös tietyn murrosvaiheen kiteytymä eli tarkoittaa kaikkia niitä ikävuosia, jotka tulevat aika puskista siinä kuudenkympin jälkeen. Vaikka on tiedossa, minkälaisia asioita siinä vaiheessa on odotettavissa, niin jostain syystä ne tuntuvat tulevan yllätyksenä, että mitenkäs tämä nyt näin menikään. Siksi se luku on symboliarvoltaan määräänsä suurempi. Tarinassa myös sivutaan muistoja 60-luvulta, joka on nykyhetken kuusikymppiselle ikään kuin se toinen pääty. Ne villit vuodet, Veera Tyhtilä kuvailee.

Murrosvaihetta elävän kuusikymmenvuotiaan viihdetaiteilijan ajatusmaailmoihin sukeltaminen ei ollut kohta nelikymppiselle Tyhtilälle mikään ”big deal”. Pikemminkin kyse oli kirjailijan työn perus­asioista, siis taustoituksesta, myötäelämisen kyvystä, mielikuvituksesta.

– Kirjoitetaanhan sitä sarjamurhaajista ja avaruusolennoistakin. Ei kuusikymppinen nainen kuitenkaan niin kaukana minun tunnistamastani todellisuudesta ole.

Tyhtilä tapasi tarinansa päähenkilöä näyttelevän Terhi Panulan siinä vaiheessa, kun oli saanut näytelmän ensimmäisen version valmiiksi.

– Meistä on sittemmin tullut hyvät kaverit, enkä ole kokenut välillämme olevan mitään merkitsevää ikäeroa.

– Nyt on helpompi tajuta, että kun kuusikymppinen tuntee olevansa liki samanlainen kuin 40-vuotiaana, hänelle tulee yllätyksenä, miten muiden ihmisten suhde häneen onkin muuttunut. Kun olet ollut oma itsesi koko elämäsi ajan – oppinut, kehittynyt ja kasvanut – niin sitten, ilman että teet mitään isoa, kaikkien muiden tapa katsoa sinua muuttuu. Tuollainen tietty särkyneisyys, hauras yllättyneisyys oli asia, jota en olisi tiennyt olevan ilman tätä taustatyötä ja kirjoitusprosessia, availee Tyhtilä näytelmänsä pääjuonnetta.

Tyhtilä haluaa myös korostaa, että 60 ei ole vain vain kuusikymmenvuotiaiden näytelmä.

– Uskoisin, että saman tunteen, minkä Tuuti kokee, kokee jokainen, joka menettää työnsä tai jota työn ja yhteisön menetys uhkaa.

Muusiikilla on elimellinen osa 60-näytelmän tarinan kuljetuksessa. Kitaristi Antti Paranko luo tunnelmia Terhi Panulan  stand up -kohtaukseen. Kuva on esityksen harjoituksista.

Muusiikilla on elimellinen osa 60-näytelmän tarinan kuljetuksessa. Kitaristi Antti Paranko luo tunnelmia Terhi Panulan stand up -kohtaukseen. Kuva on esityksen harjoituksista.

Todellisuuden ja lavaesityksen dialogi

Kun Otso Kautto luki Tyhtilän tekstin ensimmäisen kerran, hän ihastui siitä, kuinka vahvoja rooleja siihen oli kirjoitettu. Käsissähän oli vanhalla hyvällä tavalla oikea näytelmä, hyviä käänteitä ja selvänä piirtyvä draaman kaari! Niin ikään ohjaajaa sytytti päähenkilöstä voimalla esiin nouseva kysymys: mikä on onnellisuuden tavoittelun hinta? Myös näytelmän muoto, sen hyvin merkitykselliseen stand up -juonne, kohotti fiiliksiä.

– On jännää, miten käsistä karkaava arkielämä näyttäytyy päähenkilö Tuutin stand upeissa. Miten se artikuloituu pienellä viiveellä näyttämöviihteeksi. Eli nämä puolet ikään kuin kommunikoivat tässä keskenään: ei ole vain niin, että Tuuti kuvaa elämäänsä lavalla, vaan se, mitä hän tekee lavalla vaikuttaakin hänen elämäänsä.

Kautto palaa vielä Tyhtilän pohdiskeluihin siitä, miten eri ikää olevan ihmisen nahkoihin heittäytyminen ei ole mikään haamuhyppy.

– Minulla on aina ollut hyvin läheisiä ystäviä, jotka ovat ihan nuoria tai sitten huomattavasti vanhempia. Sielunsiskot ja -veljet eivät aina välttämättä löydy omasta ikäryhmästä.Toki se ikäkausi, jossa on kasvanut, voi muodostaa ikäluokan sisäistä koherenssia. Siis tunnistetaan joitain yhteisiä merkkejä ja ikoneita ja pystytään puhumaan samalla kieliopilla, jota nuoremmat eivät ymmärrä ollenkaan.

– Henkilökohtaiset erot ovat minusta merkityksellisempiä kuin joidenkin ikäblokkien väliset, Kautto kiteyttää ikäkeskustelun.

Melkein. Tyhtilä nostaa esiin vielä nuoruusmuiston.

– Tapasimme Otson kanssa ensi kerran vuonna 1990, jolloin hän oli vetämässä erästä teatterikurssia, jolla olin mukana. Ajattelin silloin nuorena tyttönä, että tuon kanssa haluan vielä joskus tehdä duunia.

No, neljännesvuosisata siinä meni, mutta odottaminen kannatti. Tyhtilä ja Kautto vaikuttavat urakan huipentuman lähetessä hyvin innostuneilta ja samaan hiillokseen puhkuvilta. Kun ohjaaja ja työryhmä varoittavat harjoitusten alussa Tyhtilää, että rakenteeseen on tehty pieniä viilauksia ja kysyvät sitten kohtauksen läpi vedettyään, oliko ok, niin kirjailijan mutkaton vastaus kuuluu:

– Kyllä mä tuon ostan.

Standuppari on ajan toteemieläin

Stand upista on tällä vuosikymmenellä kasvanut Suomessa liki stadion­luokan viihdemuoto. Lajin tähdet ovat isosti julkisuudessa ja monet tekevät esiintymisillään ilmeisen hyvää tiliä.

60-näytelmän klubi ei kuulu tähän sarjaan. Henrin paikka kituuttaa kannattavuusrajoilla, mikä saa omistajan pohtimaan, josko vaihtamalla paranisi. Siis ottamalla Tuutin tilalle joku nuorempi nököhammas.

Kun Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho pyysi Tyhtilää kirjoittamaan joko Omapohjaan tai Willensaunaan tulevan näytelmän tietyillä miehitykseen liittyvillä raameilla, yksi asia Tyhtilällä oli kirkkaana mielessä.

– Ainakaan en kirjoittaisi 60-vuotiaasta naisesta mitään vakavaa, vähän surumielistä näytelmää. Sellaista, joka makaa tietyn vanhan kliseisen mielikuvan päällä. Voima oli minulle tärkeä lähtökohta ja se, että pääsen kirjoittamaan naisroolin, jonka tuon ikäinen näyttelijä voi tehdä täyskattauksella eli siinä on kaikki ne ulottuvuudet, joita näyttelijältä vain voi vaatia. Sekä komiikka, iso suru että herkkyys.

– Halusin tehdä sellaisen tekstin, joka yllättää joka käänteessään; mutkan takaa tulee aina jotain jännää. Stand up oli siksi hyvä teema, sillä sehän toimii juuri niin.

Otso Kautto on seurannut stand upin nousua vähän hämmentyneenäkin. Hän tuumii, että jos 1990-luvun kulttuurinen toteemieläin oli malli, niin standupparit ovat nyt ottaneet sen poseeraajan paikan. Laji on Kauton mielestä ottanut jalansijaa jo esiintymislavojen ulkopuolellakin.

– Kun seuraan mitä tahansa taiteen alaa tai vaikka politiikkaa, niin tavallaan nyt on vallalla stand up -tyyppinen esillä oleminen. Siihen kuuluu tietty nokkeluus, tietty rytmi ja tietty tapa suhtautua ympäröivään maailmaan.

Näytelmäkirjailija Veera Tyhtilälle 60 on debyytti Kansallisteatterissa, kun taas ohjaaja Otso Kautto on tehnyt Omapohjaan vuosien varrella monta menestysjuttua.

Näytelmäkirjailija Veera Tyhtilälle 60 on debyytti Kansallisteatterissa, kun taas ohjaaja Otso Kautto on tehnyt Omapohjaan vuosien varrella monta menestysjuttua.

Aikuisen naisen jatsia

Omapohjan näytelmässä Tuutin paiskoma stand up ei kuitenkaan ole pelkkää nokkelointia ja punch line -sarjatulta. Itse asiassa Terhi Panulan esittämän hahmon suusta saa kuulla poikkeuksellisen painokasta, todellisuudessa kiinni olevaa viihdepuhetta.

– Olen iloinen siitä, että olemme valinneet tähän tyylilajin, jota olemme kutsuneet aikuisen naisen jatsiksi. Se ei ole ihan sitä lajin perustuuttausta, vaan siinä tietty arvokkuus mukana, sanoo Tyhtilä.

Vaikka näytelmän stand up -numeroissa onkin painavia pointteja, ne Kauton mielestä kestävät myös viihdytysarvollaan vertailun genren sisällä.

– Ne ovat hyviä vetoja. Minun ongelmani tällä hetkellä on, että joudun tekemään tästä vähemmän hauskaa. Pitää siis pitää porukka vähän kurissa, ettei mene liian huvittavaksi, ohjaaja paljastaa, mutta vähemmän totisesti.

ROLF BAMBERG

60-näytelmän ensi-ilta on Kansallisteatterin Omapohjassa 7.9.

DEMOKRAATIN TEATTERISYKSY VIIKKOLEHDESSÄ 1.9.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Klassikkorakkaustarinan onnistunut päivitys

Kuva: Sakari Viika
Romeo ja Julia
Koreografia - Natália Horečná
Musiikki - Sergei Prokofjev
Kapellimestari ensi-illassa - Pietro Rizzo
Lavastus ja puvut - Christiane Devos
Valaistus - Mario Ilsanker

JULIA - Linda Haakana
ROMEO - Ilja Bolotov
TYBALT - Samuli Poutanen
MERCUTIO - Antti Keinänen
Romeon ja Julian rooleissa tanssivat ihastuttavan luontevasti Ilja Bolotov ja Linda Haakana.

 

Romeon ja Julian rakkaustarina on varmasti yksi eniten versioituja esityksiä niin teatterin, tanssin kuin elokuvankin piirissä. Eikä meidän klassikkojen klassikkona tuntema Shakespearen näytelmäkään 1590-luvulta ole mikään ”alkuperäinen”. Senkin juuret ovat niin oman aikansa eurooppalaisessa kirjallisuudessa kuin jopa antiikissa asti.

Tanssiteoksenakin tarinalla on jo yli kaksi sataa vuotiset perinteet. Ja varsinkin 1900-luvulla lähes jokainen suurempi koreografinimi on tehnyt siitä oman versionsa Sergei Prokofjevin 1930-luvulla syntyneeseen balettimusiikkiin.

 Suomen Kansallisbaletti

Romeo ja Julia

Koreografia Natália Horečná – Musiikki Sergei Prokofjev – Lavastus ja puvut Christiane Devos – Valot Mario Ilsanker – Musiikin johto Pietro Rizzo

Kansallisbaletissa oli viime viikolla maailman kantaesitys, kun ensi-iltansa sai jälleen uusi versio tästä koskettavan traagisesta rakkaustarinasta. Esityksen koreografia, slovakialaissyntyistä Natália Horečnáa pidetään yhtenä tämän hetken merkittävimpänä nuorena kykynä, joka sai vuonna 2014 Taglioni-balettipalkinnon Euroopan parhaana nuorena koreografina.

Horečná on esitystä päivittäessään tehnyt siihen useita muutoksia, joista ehkä näkyvin ja kuuluvin on musiikin käyttö. Hän käyttää Prokofjevin musiikkia uudessa järjestyksessä ja on jättänyt joitakin sävellyksen osia kokonaan pois.

Ratkaisu toimii. Teoksen tutut osat saavat aivan uusia merkityksiä niitä ennestään tunteville ja ensikertalaisille ne tuntuvat aivan luontevilta niin juonellisesti kuin tunnetasolla.

Myös tarinan rakennetta on muokattu lisäämällä siihen prologi ja tiivistämällä tapahtumia. Myös henkilögalleriaa on uudistettu ottamalla mukaan symbolisia hahmoja kuten kuoleman linnut ja pääparia kuvaavat henget sekä kummassakin näytöksessä tapahtuma tavallaan kommentoiva commedia dell’arte -näyttelijäseurue.

Yksi tehokas dramaturginen ratkaisu on eräänlainen simultaanisuus, kun taistelevien sukujen miehet jäävät makaamaan maahan Romeon ja Julian parvekekohtauksen ”taustaksi” tai joukot seuraavat stillissä etualan tapahtumia. Näin asetetaan hienovaraisesti vastakkain nuori ja ehdoton rakkaus sekä viha ja väkivalta.

Tunteet edellä

Horečnán käyttämä liikekieli on balettipohjaista nykytanssia. Se on hyvin ilmavaa ja energisesti liikkuvaa. Parasta siinä kuitenkin on se, ettei se nouse itseisarvoksi, vaan on väline niin tunteille kuin tarinallekin.

Yhtään koreografin liikekielen ja tanssin teknistä vaativuutta vähättelemättä tässä Romeossa ja Juliassa tärkeintä on ilmaisu ja tunteet, joita sillä välitetään. Ja ne toimivat niin yksilöiden kuin joukkojenkin kohdalla.

Romeona ja Juliana Ilja Bolotov ja Linda Haakana ovat säteileviä ja uskomattoman luontevia. Heidän yhtäkkiä syttyvään nuoreen rakkauteensa ja äärimmäiseen tuskaansa uskoo ja heidän tanssinsa on kuin maagista.

Myös monen muun tanssijan roolitulkinnat ovat intensiivisiä ja mieleen jääviä. Julian äidin Ira Lindahlin tuska tyttärensä kuolemasta ja Veronan prinssin Gabriel Davidssonin turhautunut raivo loputtomasta väkivallasta ja sen turhista uhreista ovat pysäyttäviä.

Antti Keinäsen Mercutio ja Samuli Poutasen Tybalt ovat omanarvontuntoisia nuoria miehiä ja Thibault Monnierin Isä Lorenzo kerrankin kunnolla lihaa ja verta oleva henkilö, eikä vain pappissuvun edustaja.

Visuaalisesti esitys on aika tummanpuhuva, suurimpana poikkeuksena Isä Lorenzon kirkuvan keltainen asu, jonka merkitystä en oikein ymmärtänyt. Myöskään muutamat lavastukselliset ratkaisut kuten loppujakson hevosvideo eivät oikein auenneet. Sinänsä tummat sävyt niin lavastuksessa kuin suurimmassa osassa vaatteita istuivat teoksen traagiseen tarinaan.

Horečnán Romeo ja Julia on kokonaisuutena tämän klassikkotarinan onnistunut päivitys tähän aikaan. Vaivattomasti kulkevasta tanssista nauttii ja täynnä tunnetta oleva esitys koskettaa juuri niin kuin pitääkin.

Annikki Alku

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta