Pyhä perhe asuu Pattitilanteessa

Kuva: Jani Rutanen
Eero Väätäinen ja Marika Riikonen esittävät isää ja tytärtä Tukkateatterin perhedraamassa.

Tukkateatteri:, Tampere
Lars Norén: Bobby Fischer asuu Pasadenassa

Ohjaus Heidi Lakaniemi – Suomennos Jukka-Pekka Pajunen – Lavastus Merja Siljamäki ja Heidi Lakaniemi
– Valot Jani Rutanen – Puvut Hanna Vilén – Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Tahvo Hyötyläinen – Rooleissa Leila Väisänen, Marika Riikonen, Eero Väätäinen ja Teemu Mäkinen

Tukkateatteri on tehnyt sarjan omia kantaesityksiä ja jatkaa sitä heti huhtikuussa Anne Kareman kirjoittamalla näytelmällä. Väliin mahtuu maaliskuussa tukholmalaisen Lars Norénin (s. 1944) kirjoittama perhedraama ”Bobby Fischer asuu Pasadenassa”. Ovelalla tavalla perinteinen perhedraama saa Tampereella sanan parhaassa mielessä perinteisen tulkinnan.

Politiikan patti

”Pattitilanne” on sitkeä klisee. ”Peli jatkuu pattitilanteessa”, kirjoittavat politiikkaa raportoivat toimittajat. Shakin harrastajat huomattavat yleisönosastossa, että pattilanteessa peli ei jatku. Se vain joskus päättyy pattiin. Norénin näytelmää katsoessani huomasin, että huomautus on aiheeton. Shakissa peli tosin ei jatku pattitilanteessa, mutta politiikan peleissä patit ovat päättymättömiä. Pattimetaforan väärinkäyttö osoittaa, että politiikan toimijat ja toimittajat tuntevat jollakin tasolla pelinsä absurdisuuden.

Norénin näytelmässä pattitilanne jatkuu perheessä. Se on jatkunut ehkä siitä lähtien, kun tytär Ellenin (Marika Riikonen) kaksivuotias lapsi kuoli ja Ellen sairastui alkoholismiin. Tai ehkä siitä lähtien, kun poika Tomas (Teemu Mäkinen) sairastui skitsofreniaan. Tai sitten siitä lähtien, kun äiti Gunnel (Leila Väisänen) ja isä Carl (Eero Väätäinen) tapasivat ja menivät naimisiin.

Tukkateatterin ”Pasedenassa” minulle kävi samalla tavalla kuin Tampereen Teatterissa menevässä Pasi Lampelan ”Päätepysäkissä”. En tunnistanut perhenäytelmissä perhettä, vaan sanomalehdessä esiintyvän politiikan. Elämme erilaisissa perheissä, mutta valtio on meille yhteinen. Perhedraama sopii valtion kritiikiksi, sillä politiikka omaksuu arkisen interaktiomme huonoimmat käytännöt. Yksi niistä on perusteeton aikomuksilla spekulointi, jonka kiihdyttämisessä valtio tarvitsee journalismia. Toinen on tietty mykkäkoulun absurdi muoto, jonka kestämisessä teatteri helpottaa meitä.

”Pasadena” on erinomainen perhenäytelmä myös sellaisenaan, ilman valtion koomisia assosiaatioita. Perheen pattia analysoiva näytelmä ei elä itse pattitilanteessa. Tilanteiden dynamiikka muodostaa kiinnostusta aste asteelta kohottavan kokonaisuuden. Alussa virittyy kysymys: puhkeaako patti sittenkin?

Valtiolle patti on turvapaikka, josta politiikka ei poistu. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun patti saavutti mädän kypsyytensä suunnilleen samaan aikaan kuin Norén kirjoitti Bobby Fischerinsä valmiiksi vuonna 1988. Perheellä sen sijaan on instrumentteja patin puhkaisuun ja portteja pakoon. On avioero. On itsemurha. Väliaikaan mennessä on kokeiltu vain alkoholismia, skitsofreniaa ja syyttelyä. Tulokset eivät ole hyviä. Mutta perheessä yritetään silti, ja se on traagista. Perusteeton puhe repeää joskus ällistyttävän raisuksi replikoinniksi. Jos sanaa ei olisi pilattu politiikassa, niin sanoisin tekstiä ”haastavaksi”. Se haastaa näyttelijät ottamaan esiin ne karmean huumorin varannot ja muut potentiaalit, joilla vuorosanat on raskautettu.

Teatterin matti

Mitä Tukkateatteri tekee, kun se tekee perinteistä teatteria? Ensinnäkin se tekee sellaista teatteria, jota ei ole uudistettu pelkästään sillä perusteella, että kaikki asiat pitää uudistaa tänä päivänä maassamme. En huomannut heidän uutuudessaan yhtään turhaa kommervenkkia. Toiseksi Tukkateatteri pitää kiinni siitä, mikä tekee teatterista teatteria, eli leikistä. Teatteri on leikin julkinen muoto. Sellaisena teatteri pystyy arvostelemaan yhteiskunnan pelejä ja tarjoamaan katsojille rennon mahdollisuuden oman itsen kanssa seurustelemiseen. Leikkivä teatteri tekee matin manipulaatiosta jokaisessa esityksessään.

Chicagolainen sosiaalipsykologi George Herbert Mead (1863-1931) ajatteli, että minuus syntyy leikeissä ja peleissä. Peli on totalisoivaa pysyväsäännöstöistä draamaa. Shakissa ja jääkiekossa voi kehittyä vain sääntöjen puitteissa. Leikki on anarkistista draamaa, jossa yhteisöjen muuttaminen ja oman itsen kehittäminen tapahtuu vapaasti. Oikeastaan ihminen kehittää minuuttaan vain leikissä. Pelissä hän on Meadin mukaan täysin kehittynyt. Päättelemme, että päättymättömässä pattitilanteessa ihminen on peräti ylikehittynyt. Jos leikki poistetaan teatterista ja tilalle tuodaan esimerkiksi faktojen siirtelyä ja viestinnän ideologiaa, niin katsojilta poistetaan itsen kehittämisen mahdollisuus. Leikin luoman hyvän mielen tilalle tulee patin tuoma paha olo.

Heidi Lakaniemen henkilöohjaus on onnistunut erinomaisesti. Kaikki neljä näyttelijää tekevät taitavaa ja sielukasta työtä. Esitys jättää pitkän jälkimaun. Se ei ole perhesosiologinen eikä valtio-opillinen, vaan leikillis-fyysinen. Riikosen silmät, kun hän on paljastamaisillaan alkoholisminsa suojautumis- ja keljuilukeinoksi. Mäkisen otsa, kun hän hyppää ulos skitsofreniasta. Väisäsen sääret, kun hän näyttää eläköityneen näyttelijättären nykyisiä roolipelejä. Väätäisen kookas vartalo, kun hän tekee luonnetutkielmaa perheen isästä, tuosta rauhan jyhkeästä tyyssijasta.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

MimoArt Company leikkii liikkeellä, äänellä, valolla ja maalilla

Kuva: Kai Kuusisto
Boby Notes -esityksen mieskvartetti Saska Pulkkinen, Mikael Kuosmanen, Miro Lopperi ja Marko Pakarinen tekee lavalla levollista työtä.

MimoArt Company on uusi, suomalainen viime vuonna perustettu teatteriryhmä, joka toimii väljästi fyysisen teatterin ja tanssin parissa. Sen perustajina ovat ohjaaja Mimosa Lindahl ja näyttelijä Arto-Oskar Reunanen.

Ryhmän ensimmäinen teos Body Notes sai kantaesityksensä Stoassa viime viikolla. Esityksen pohjana on Lindahlin viime vuonna Teatterikorkeakoulussa osana teatteripedagogiikan maisteripintojaan vetämä, miehille suunnattu Avoin liikelaboratorio, jossa tutkittiin erilaisia liikelaatuja ja esiintyjyyttä fyysisen teatterin ja tanssin alueilla.

Työpajan tuloksena muotoutui teoksen esiintyjäryhmä, jossa neljän näyttelijän, Saska Pulkkisen, Miro Lopperin, Marko Pakarisen ja Mikael Kuosmasen lisäksi lavalla ovat enemmän tai vähemmän myös sellisti Sergio Castrillón, äänestä ja valosta vastaavat Jaakko Autio ja Ilmari Karhu sekä lavastusta livenä rakentava Reunanen.

Body Notes on juoneton, mutta rakenteellisesti suunniteltu jatkumo kohtauksia, jotka etenevät osittain improvisoiden erilaisten liikkeellisten teemojen ja kohtaamisten kuljettamina. Avainsanoja ovat leikillisyys ja päähän pälkähdykset, vaikka uskonkin, että kukin näkemässäni esityksessä mukana ollut idea on ainakin jossain vaiheessa ollut esillä harjoitusprosessissa.

TEATTERI
MimoArt Company, Stoa
Body Notes

Ohjaus ja esityskonsepti Mimosa Lindahl  – Äänisuunnittelu Jaakko Autio – Valot Ilmari Karhu – Lavastus Arto-Oskar Reunanen – Lavalla Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen sekä Sergio Castrillón (sello)

Näin avoin esityskonsepti lipsahtaa helposti tyhjäkäynnin tai sisäänpäin lämpiävyyden puolelle. Tätä Body Notes -esityksessä ei tapahdu sen välillä hyvinkin rauhallisesta temposta huolimatta. Tosin kohtausvaihdot, vaikka niistä onkin tehty omia esityskokonaisuuksiaan, ovat sillä hilkulla, etteivät muutu pitkästyttäviksi.

Näyttävin rakentaminen ja kokonaisuus on ilman muuta valkoisen maalin kanssa tehty performanssi, jonka lopputuloksena taustalle nostetaan näyttelijöiden kehojen läpinäkyvälle muoville, tuttujen suomalaisiskelmien pätkien ja sellon säestyksellä luoma taideteos.

Kaikki lavalla olijat ovat näyttämöllä hyvin luontevia. Keskinäiset kontaktit niin toisiin kuin yleisönkin suuntaan toimivat levollisesti. Esityksestä näkee, että ryhmän jäsenet ovat tottuneet työskentelemään yhdessä ja ovat sinut oman tekemisensä kanssa. Sen enempää korostamatta kukin pääsee vuorollaan esittelemään myös omia henkilökohtaisia vahvuuksiaan.

Body Notes on kiinnostava avaus uudelta ryhmältä ja saa odottamaan, mihin MimoArt Company seuraavaksi suuntaa.

Annikki Alku

 

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirsi Monnin tanssiesitys väkivallan olemuksesta on esteettisesti kaunis

Kuva: Katri Naukkarinen

Tanssitaiteen tohtori Kirsi Monni on pitänyt koreografin roolistaan kymmenen vuoden tauon Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen professorina työskentelynsä vuoksi. Nyt Kaapelitehtaan Pannuhallissa sai ensi-iltansa hänen teoksensa ”Acts And Affects”.

Esityksen aihe on hyvin vakava, laaja ja ajankohtainen: väkivalta sekä todellisena kokemuksena että fiktiivisenä ja rakenteellisena nykyisessä mediayhteiskunnassa.

TANSSI

Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kaapelitehdas

Acts And Affects

Koreografia Kirsi Monni yhdessä tanssijoiden kanssa – Valot ja tila Erno Aaltonen – Ääni Mikko Hynninen – Puvut Janne Renvall – Tanssijat Krista-Julia Arppo, Joona Halonen, Soili Huhtakallio, Johannes Purovaara ja Guillermo Sarduy

 

On helppo kuvitella, että tällaisesta aiheesta voisi tehdä hyvinkin konkreettisen ja raflaavan teoksen. Näin ei kuitenkaan ole. Esityksen lähtökohdat ovat olleet, kuten Monnin teoksissa aikaisemminkin, pitkälle viedyn filosofiset, ja aiheen käsittely abstraktia ja esteettisen etäännyttävää.

Väkivaltaa ja sen vaikutuksia on työryhmän kanssa tutkittu kehollisesti, liikkeen ja kehon reaktioiden kautta. Siksi esityksessä ei ole varsinaisia rooleja eikä lineaarisesti etenevää juonta, tapahtumia ja erilaisia kohtaamisia kylläkin.

Syyllisiä ja syyttömiä ei osoiteta, mutta esityksen puolivälin asujen muutos mustiin huppareihin ja kasvonpiirteet häivyttävään sukkahousunaamiointiin vie ajatukset väkisinkin erilaisiin ääriryhmittymiin. Toisaalta se myös nostaa esille väkivallan anonyymiyden.

Muuta väkivaltaan ja kuolemaan viittaavaa esineistöä ovat muoviset ruumispeitteet, puna-musta-oranssit köydet ja erilaisiksi aseiksi muuttuvat oksat. Kaikkia niitä myös käytetään niin, että sinänsä abstraktit liikkeet ja tapahtumat muuttuvat katsojan mielessä hyvinkin helposti erilaisiksi väkivallan teoiksi.

Kokonaistunnelmaltaan Acts And Affects on jylhän kaunis. Siihen vaikuttaa esityksen alussa ja lopussa soiva Krzysztof Pendereckin ”Puolalaisen requiemin” finaali, mutta ennen kaikkea Erno Aaltosen valot, jotka muokkaavat valkolattiaisesta näyttämötilasta vuorotellen sekä silmiä hivelevän kauniin että kaiken näyttävän kirkkaan.

Teoksen neljä tanssijaa, Krista-Julia Arppo, Joona Halonen, Soili Huhtakallio, Johannes Purovaara ja Guillermo Sarduy, liikkuvat yhtä aikaa sekä tiukasti omassa todellisuudessaan että yhdessä ryhmänä. Kullakin on omanlaisensa liikelaatu, joka muuntuu ja kehittyy esityksen aikana.

Acts And Affects on esitys, joka puhuttelee ennemminkin ajattelun ja älyn kuin suoraan tunteisiin vetoamisen kautta. Se haluaa herättää huomaamaan ja ajattelemaan, mutta ei anna minkäänlaisia vastauksia. Ne katsojan pitää löytää omasta mielestään.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Janne Reinikainen sai Eino Kalima -palkinnon Kansallisteatterin Gorki-ohjauksestaan

Kuva: Stefan Bremer
Janne Reinikaisen kolmen klassikon ohjausurakasta ensimmäinen, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut "Pohjalla", katsottiin 20 000 euron Eino Kalima-palkinnon arvooiseksi.

Kolmen vuoden välein jaettava Eino Kalima -ohjaajapalkinto on myönnetty Janne Reinikaiselle hänen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle tekemästään ohjaustyöstä ”Pohjalla”,  joka sai ensi-iltansa joulukuussa 2014.

Ohjaajapalkinnon ohella nyt ensi kertaa jaetut kaksi kannustuspalkintoa menivät työparille Marina Meinander-Kirsi Porkka ohjauksestaan ”Paha äitipuoli” ja Jussi Nikkilälle Shakespeare-klassikon ”Rikhard III” ohjauksesta.

Kansallisteatterin pääjohtajana 1917−1950 toimineen Eino Kaliman nimikkorahaston jakama ohjaajapalkinto on suuruudeltaan 20 000 euroa ja nyt ensi jaetut kaksi kannustuspalkintoa 5000 euroa kumpikin. Ohjaajapalkinto koskee edellisenä kolmivuotiskautena Kansallisteatterissa tehtyä ohjaustyötä, jonka katsotaan olevan taiteellisesti ja eettisesti täysipainoista teatteria.

Valinnat tekee erikseen nimetty palkintolautakunta, johon viimeksi kuluneella kolmivuotisjaksolla kuuluivat teatterikriitikot Rolf Bamberg, Sanna Kangasniemi, Isabella Rothberg sekä puheenjohtajana Kansallisteatterin hallituksen puheenjohtaja Pekka Pajamo.

”Mestariluokan tilaihme”

Janne Reinikainen ohjasi Maksim Gorkin Pohjalla-novellista sovitetun näytelmän Kansallisteatterin pienen näyttämön 60-vuotisjuhlaesitykseksi.  Palkitsemisperusteluissa todetaan Pohjalla-esityksen ottaneen yleisön valtoihinsa.

– Yömajan ihmisiin, kaikkine omituisuuksineen ja arveluttavuuksineen, ei voi olla rakastumatta. Maksim Gorkin teksti ei etsi eikä anna yksiselitteisiä vastauksia siihen, millä ismeillä köyhyys ja yhteiskunnallinen epäoikeuden­mukaisuus tulisi poistaa, mutta hän kuvaa olemassa olevaa kurjuutta mestarillisen syvätarkasti. Saman teki ohjaaja Janne Reinikainen, mutta hän toi kuvaan vielä oman teatterinäkemyksensä tuottamia vivahteita. Hän loi yömajaan lähes maagista tunnelmaa. Reinikainen sai aikaan myös omanlaisensa tilaihmeen: ohjaajalta oli mestariluokan joukkojenhallintaa, miten hän liikutti rajallisessa tilassa näyttelijöitään sisään ulos, ylös alas ja limittäin, raati kiittelee.

Pohjalla vieraili Pietarissa lokakuussa 2015 ja Bogotassa maaliskuussa 2016. Reinikaisen versio sai molemmissa erinomaisen vastaanoton.
Janne Reinikainen (s. 1969) on monipuolinen teatterinntekijä, joka viihtyy rampin molemmilla puolilla, ohjaajana ja näyttelijänä. Hänen Pohjalla-ohjauksensa kuului yhtenä linkkinä kolmen klassikko-ohjauksen pakettiin, josta hän aikoinaan sopi Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyahon kanssa. ”Triptyykin” viimeisin osa,  Shakespearen Macbeth, pyörii parhaillaan suurella näyttämöllä. Kolmikon keskimmäisenä nähtiin suurella näyttämöllä puhutteleva tulkinta Aleksis Kiven Nummisuutareista. Reinikaisen aiempia ohjauksia Kansallisteatterissa ovat ”Tumman veden päällä” ja ”Idiootti”. Hän on työskennellyt ohjaajana myös muiden muassa KOM-teatterissa ja Svenska Teaternissa ja näyttelijänä lukuisissa kotimaisissa teattereissa, televisiossa ja elokuvissa.

Kannustusta uusperhekomedian ja klassikon ohjauksista

Kannustuspalkinnon saaneen Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Omapohjaan keväällä 2016 käsikirjoittaman ja ohjaaman Paha äitipuoli -esityksen vahvuudeksi palkintoraati kehuu sen kykyä pysähtyä nykyilmiöiden äärelle.

– Novellimaisen tiheässä kerronnassa sosiologinen tieto sulautuu tarkkapiirtoisiin luonnekuviin. Esitys liittää yhteen tutkimusta, nettikeskusteluja, vanhojen äitipuolimyyttien tarkastelua sekä taustalla väijyvän ekokatastrofin pelon vaikutusta ihmisten haluun äkkiä vaan kotoilla ja olla läheisten kanssa. Esitys on pirteä, monisyinen, iloinen ja samalla vakava, palkintoperusteissa kiitetään.

Jussi Nikkilän Willensaunaan syksyllä 2016 ohjaamaa Rikhard III:sta raati piti ”niin jäntevänä ja hyvin liikkuvana, ettei katsojalle tule tarvetta pyöritellä päässään ylimääräisiä tulkintakuvioita. Esitys on toteutettu pienimuotoisesti ja keskitetysti muutaman näyttelijän voimin. Nikkilän Shakespeare-tulkinta on vaikuttava kokonaisuus, jossa perinteisyys lyö kättä vahvan oman näkemyksen kanssa”.

Rikhard III jatkaa Kansallisteatterin ohjelmistossa myös syyskaudella.

Vuodesta 1993 kolmen vuoden välein jaetun Kalima-palkinnon aiempia saajia  ovat Kurt Nuotio, Antti Einari Halonen, Reko Lundán, Mika Myllyaho, Tuomo Aitta, Kristian Smeds, Juha Malmivaara sekä vuonna 2014 Juha Hurme ohjauksestaan ”Europaeus”.

 

 

Keskustelua aiheesta

TTT:n tuleva musikaali kertoo Tampereen naiskaartilaisten kohtaloista

Pariskunta Sirkku Peltola & Heikki Salo on tehnyt musiikkiteatteria kimpassa jo 1980-luvun lopulta lähtien.

Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä saa 25.1.2018 kantaesityksensä suurteos ”Tytöt 1918 – Musikaali nuoruudesta, raivosta ja rakkaudesta”, joka kertoo vuonna 1918 Tampereella toimineen naiskaartin tyttöjen tarinan. Se pohjautuu Anneli Kannon romaaniin ”Veriruusut” (2008) ja tutkimuslähteisiin.

Musikaalin käsikirjoittaa ja ohjaa Sirkku Peltola, musiikin säveltää Eeva Kontu ja laulujen sanat kirjoittaa Heikki Salo. Työryhmä on monista menestysteoksista tuttu, heidän  viimeisin yhteistyönsä on viime lokakuussa TTT:ssä ensi-iltansa saanut  ”Viita 1949” -musiikkinäytelmä, joka jatkaa suurella näyttämöllä vielä syyskaudellakin

Tytöt 1918 -suunnitteluryhmässä ovat mukana Peltolan luottovisualistit lavastaja Hannu Lindholm, video- ja valosuunnittelija Eero Auvinen ja pukusuunnittelija Marjaana Mutanen. Uutena mukaan työryhmään tulee pitkän ja ansiokkaan uran tehnyt koreografi Marjo Kuusela, jonka töitä on nähty yli 50 teatteriteoksessa. Musikaalin roolituksesta kerrotaan vapun jälkeen.

Tavalliset työläistytöt tempautuvat taistojen tielle

Kevättalvella 1918 Tampereella perustettiin aseellinen naiskaarti, jonka muodostivat pääosin hyvin nuoret tytöt. Juuri heistä musikaali kertoo.

Musiikkinäytelmän keskushenkilöt Lempi, Rauha ja Martta asuvat samaa huonetta Amurissa. Lempi on Tampereelle tehtaaseen työhön tullut piikatyttö Teiskosta. Rauhalla on mielessä kihlattu ja kesällä tulevat häät. Martta on ison talon tytär, joka joutui pois kotoaan aatteensa vuoksi.

Naapurin Lydia on jo naimissa, vaikka oikeisiin sormuksiin ei vielä ole tarpeeksi säästöjä. 15-vuotias Sigrid aloittaa kehruutolpalla ja saa käteensä ensimmäisen oman palkkapussinsa. Puuvillatehtaassa työskentelee monta heidän kaltaistaan nuorta naista, joiden päivät täyttyvät raskaasta työtä, sydämet isoista ja pienistä unelmista.

Tehtaan tytöt ovat tavallisia nuoria arkisine huolineen. He pohtivat hameen helman leikkausta, otsakiharan muotoilua, poikain hymyjä, nisupullaa ja tasapannua. Vuonna 1918, Tampereella, he tarttuivat aseisiin ja olivat valmiita kuolemaan. Ja surmaamaan.

– Tarinan tytöt ovat lähes lapsia. Osalle naiskaartilaisuuteen liittyi aatetta ja tietoisuutta ja älyllistä paloa, mutta suurelle osalle kyse oli nuoruuden intohimosta ja heittäytymisestä tapahtumien virtaan, kertoo musikaalin käsikirjoittaja ja ohjaaja Sirkku Peltola, joka on  tutkinut aihetta pian kymmenen vuotta.

– Tytöt ovat samaistuttavia. Heille tapahtuu asioita, jotka ovat mahdollisia myös tänä päivänä eri puolilla maailmaa. Se tekee musikaalista hurjan, traagisen ja kysymyksiä herättävän. Ja tämä kaikki on tapahtunut täällä, Tampereella. Sisällissotaa on tutkittu paljon, mutta edelleen esiin nousee uusia tapahtumia ja ihmiskohtaloita. Sodan hävinneiden naisten historia on ollut erityisen vaiettua.

Heikki Salon kirjoittamat laulutekstit täydentävät tarinaa heittämällä siihen kytköksiä nykypäivään.

– Tyylilllisesti musiikki on tämän päivän musikaalimusiikkia. Se ammentaa rytmisesti hiphopista ja popmusiikista ja melodisesti perinteisestä musikaalista. Nuoruudessa on tietynlaista vimmaa ja päättömyyttä, se tulee kuulumaan musiikissa, toteaa säveltäjä Eeva Kontu.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Agents-musikaali ja tabuja riepottava seksikomedia täydentävät TTT:n syysohjelmiston

Kuva: Kari Sunnari
Pitkän näyttämöuran tehneet Sinikka Sokka, Esko Roine ja Ilmari Saarelainen tähdittävät TTT:n syysohjelmistossa nähtävää komediaa Kevytkenkäinen nainen, joka rikkoo seksuaalisuuteen liittyviä tabuja.

Tampereen Työväen Teatterin syysohjelmistoon on mahdutettu vielä kaksi uutta teosta aiemmin julkistettujen (”Presidentin tyttö”, ”Viulunsoittaja katolla”, ”Luulosairas”, ”Mitäs tehtäis?”) täydennykseksi.

Lokakuussa suurella näyttämöllä saa ensi-iltansa musiikkikomedia ”Jykevää on rakkaus”, joka rakentuu Agents-yhtyeen biisirepertuaarin ympärille – ja seikkaaleepa bändi itse tarinassakin. Tapahtumat on sijoitettu ruskan aikaan Lapin jylhiin maisemiin. Siellä jossain jököttää Morottajan Teboil, jossa rakennusmies Asko viettää 40-vuotissyntymäpäiviään.  Agentsien musiikin, ystäviensä Killerin ja Jatkoroikan sekä ilotyttö Ninan ansiosta Askon elämä solahtaa vauhdikkaiden käänteiden jälkeen lopulta oikeille onnellisille raiteille. Samaisissa maisemissa hortoilee eksyksissä keikkaputkessa kiitävä suosikkibändi. Komedian musiikillisena kehyksenä soivat suomalaisille tutut Agents-klassikot, jotka Rauli Badding Somerjoki, Topi Sorsakoski ja Jorma Kääriäisen ovat bändin solisteina vuorollaan laulaneet kansakunnan muistiin.

Musiikkikomedia perustuuinarilaiskirjailija Seppo Saraspään romaaniin ”Ansiosidonnaine”, josta sen on dramatisoinut Taava Hakala. Ohjaus ja koreografia ovat Tiina Brännaren ja rooleissa ovat muun muassa Petra Ahola Suvi-Sini Peltola, Jari Ahola, Juha-Matti Koskela, Antti Lang ja Auvo Vihro.

Syyskuun lopulla niin ikään suurelle näyttämölle tuleva ”Kevytkenkäinen nainen” on ujostelematon komedia naisesta, joka tahtoo kypsää seksiä.  Näytelmä perustuu amerikkalaiskirjailija Jane Juskan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Hän laittoi The New York Rewiew of Booksiin seuraavanlaisen seuranhakuilmoituksen: ”Ennen kuin täytän 67 – ensi maaliskuussa – minä haluan harrastaa paljon seksiä sellaisen miehen kanssa, josta pidän.”  Hän sai 63 vastausta 32-84 –vuotiailta miehiltä. Näytelmä kertoo hänen treffikokemuksistaan ja matkastaan omaan kehoon, mieleen ja muistoihin. Se on myös kertomus rakkaudesta, menetyksistä, itsensä hyväksymisestä sekä tietysti seksistä.

Aino Piirolan suometaman näytelmän ohjaa Maarit Pyökäri. Pääosissa nähdään kokeneiden näyttelijöiden kolmikko Sinikka Sokka, Esko Roine ja Ilmari Saarelainen sekä Teija Auvinen, Minna Hokkanen, Samuli Muje ja Verneri Lilja. Pohjoismainen kantaesitys on 26.9.

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta