Lukijaristeily2017
tuntematonsotilas

Pyhä perhe asuu Pattitilanteessa

Kuva: Jani Rutanen
Eero Väätäinen ja Marika Riikonen esittävät isää ja tytärtä Tukkateatterin perhedraamassa.

Tukkateatteri:, Tampere
Lars Norén: Bobby Fischer asuu Pasadenassa

Ohjaus Heidi Lakaniemi – Suomennos Jukka-Pekka Pajunen – Lavastus Merja Siljamäki ja Heidi Lakaniemi
– Valot Jani Rutanen – Puvut Hanna Vilén – Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Tahvo Hyötyläinen – Rooleissa Leila Väisänen, Marika Riikonen, Eero Väätäinen ja Teemu Mäkinen

Tukkateatteri on tehnyt sarjan omia kantaesityksiä ja jatkaa sitä heti huhtikuussa Anne Kareman kirjoittamalla näytelmällä. Väliin mahtuu maaliskuussa tukholmalaisen Lars Norénin (s. 1944) kirjoittama perhedraama ”Bobby Fischer asuu Pasadenassa”. Ovelalla tavalla perinteinen perhedraama saa Tampereella sanan parhaassa mielessä perinteisen tulkinnan.

Politiikan patti

”Pattitilanne” on sitkeä klisee. ”Peli jatkuu pattitilanteessa”, kirjoittavat politiikkaa raportoivat toimittajat. Shakin harrastajat huomattavat yleisönosastossa, että pattilanteessa peli ei jatku. Se vain joskus päättyy pattiin. Norénin näytelmää katsoessani huomasin, että huomautus on aiheeton. Shakissa peli tosin ei jatku pattitilanteessa, mutta politiikan peleissä patit ovat päättymättömiä. Pattimetaforan väärinkäyttö osoittaa, että politiikan toimijat ja toimittajat tuntevat jollakin tasolla pelinsä absurdisuuden.

Norénin näytelmässä pattitilanne jatkuu perheessä. Se on jatkunut ehkä siitä lähtien, kun tytär Ellenin (Marika Riikonen) kaksivuotias lapsi kuoli ja Ellen sairastui alkoholismiin. Tai ehkä siitä lähtien, kun poika Tomas (Teemu Mäkinen) sairastui skitsofreniaan. Tai sitten siitä lähtien, kun äiti Gunnel (Leila Väisänen) ja isä Carl (Eero Väätäinen) tapasivat ja menivät naimisiin.

Tukkateatterin ”Pasedenassa” minulle kävi samalla tavalla kuin Tampereen Teatterissa menevässä Pasi Lampelan ”Päätepysäkissä”. En tunnistanut perhenäytelmissä perhettä, vaan sanomalehdessä esiintyvän politiikan. Elämme erilaisissa perheissä, mutta valtio on meille yhteinen. Perhedraama sopii valtion kritiikiksi, sillä politiikka omaksuu arkisen interaktiomme huonoimmat käytännöt. Yksi niistä on perusteeton aikomuksilla spekulointi, jonka kiihdyttämisessä valtio tarvitsee journalismia. Toinen on tietty mykkäkoulun absurdi muoto, jonka kestämisessä teatteri helpottaa meitä.

”Pasadena” on erinomainen perhenäytelmä myös sellaisenaan, ilman valtion koomisia assosiaatioita. Perheen pattia analysoiva näytelmä ei elä itse pattitilanteessa. Tilanteiden dynamiikka muodostaa kiinnostusta aste asteelta kohottavan kokonaisuuden. Alussa virittyy kysymys: puhkeaako patti sittenkin?

Valtiolle patti on turvapaikka, josta politiikka ei poistu. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun patti saavutti mädän kypsyytensä suunnilleen samaan aikaan kuin Norén kirjoitti Bobby Fischerinsä valmiiksi vuonna 1988. Perheellä sen sijaan on instrumentteja patin puhkaisuun ja portteja pakoon. On avioero. On itsemurha. Väliaikaan mennessä on kokeiltu vain alkoholismia, skitsofreniaa ja syyttelyä. Tulokset eivät ole hyviä. Mutta perheessä yritetään silti, ja se on traagista. Perusteeton puhe repeää joskus ällistyttävän raisuksi replikoinniksi. Jos sanaa ei olisi pilattu politiikassa, niin sanoisin tekstiä ”haastavaksi”. Se haastaa näyttelijät ottamaan esiin ne karmean huumorin varannot ja muut potentiaalit, joilla vuorosanat on raskautettu.

Teatterin matti

Mitä Tukkateatteri tekee, kun se tekee perinteistä teatteria? Ensinnäkin se tekee sellaista teatteria, jota ei ole uudistettu pelkästään sillä perusteella, että kaikki asiat pitää uudistaa tänä päivänä maassamme. En huomannut heidän uutuudessaan yhtään turhaa kommervenkkia. Toiseksi Tukkateatteri pitää kiinni siitä, mikä tekee teatterista teatteria, eli leikistä. Teatteri on leikin julkinen muoto. Sellaisena teatteri pystyy arvostelemaan yhteiskunnan pelejä ja tarjoamaan katsojille rennon mahdollisuuden oman itsen kanssa seurustelemiseen. Leikkivä teatteri tekee matin manipulaatiosta jokaisessa esityksessään.

Chicagolainen sosiaalipsykologi George Herbert Mead (1863-1931) ajatteli, että minuus syntyy leikeissä ja peleissä. Peli on totalisoivaa pysyväsäännöstöistä draamaa. Shakissa ja jääkiekossa voi kehittyä vain sääntöjen puitteissa. Leikki on anarkistista draamaa, jossa yhteisöjen muuttaminen ja oman itsen kehittäminen tapahtuu vapaasti. Oikeastaan ihminen kehittää minuuttaan vain leikissä. Pelissä hän on Meadin mukaan täysin kehittynyt. Päättelemme, että päättymättömässä pattitilanteessa ihminen on peräti ylikehittynyt. Jos leikki poistetaan teatterista ja tilalle tuodaan esimerkiksi faktojen siirtelyä ja viestinnän ideologiaa, niin katsojilta poistetaan itsen kehittämisen mahdollisuus. Leikin luoman hyvän mielen tilalle tulee patin tuoma paha olo.

Heidi Lakaniemen henkilöohjaus on onnistunut erinomaisesti. Kaikki neljä näyttelijää tekevät taitavaa ja sielukasta työtä. Esitys jättää pitkän jälkimaun. Se ei ole perhesosiologinen eikä valtio-opillinen, vaan leikillis-fyysinen. Riikosen silmät, kun hän on paljastamaisillaan alkoholisminsa suojautumis- ja keljuilukeinoksi. Mäkisen otsa, kun hän hyppää ulos skitsofreniasta. Väisäsen sääret, kun hän näyttää eläköityneen näyttelijättären nykyisiä roolipelejä. Väätäisen kookas vartalo, kun hän tekee luonnetutkielmaa perheen isästä, tuosta rauhan jyhkeästä tyyssijasta.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Veikko Sinisalo -palkinto Heidi Kiviharjulle

Kuva: Kari Sunnari
Kevätkaudella Heidi Kiviharju on nähty TTT:ssä muun muassa Kissa kuumalla katolla -klassikkodraaman Maggiena.

Tampereen Työväen Teatteri luovutti  kevätkauden päättäjäisjuhlassaan Veikko Sinisalo –palkinnon ”luovasta hulluudesta ja esimerkillisestä työmoraalista” näyttelijä Heidi Kiviharjulle. Vuosittain Kansan sivistyrahaston Jenny Matinahon rahastosta jaettavan palkinnon arvo on 5 000 euroa.

Helsingissä 1974 syntynyt Heidi Kiviharju opiskeli näyttelijäksi ja teatteritaiteen maisteriksi Tampereen Yliopiston näyttelijäntyön laitoksella Nätyllä.  Eino Salmelaisen säätiön palkinollakin vuonna 2002 huomioitu Kiviharju on työskennellyt Tampereen Työväen Teatterissa vuodesta 2001.  Hän on ansioitunut näyttelijänä niin draamoissa, komedioissa kuin musikaaleissakin. Viime kaudella hänen roolitöitään olivat Antti Mikkolan kirjoittaman komedian” Ei voi auttaa, sori” kaikki naisroolit, ”Cabaret”-musikaalin Fräulein Kost sekä ”Kissa kuumalla katolla” -klassikon Maggie. Ensi syksynä hänet nähdään Moliére-komediassa ”Luulosairas”.

TTT:n päättäjäisissä jaettiin myös Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton ansiomerkit. Kultaisen 30-vuotisansiomerkin toiminnasta teatterielämän hyväksi saivat näyttelijä Jukka Saikkonen, tuotantosuunnittelija-tuottaja Arja Ahrens, tuottaja Heidi Kollanus, valo/äänisuunnittelija Timo Mäkinen, vastaava järjestäjä Markku Turunen, näyttämömestari Hannu Ahola, näyttämömestari Timo Ahola, apulaisnäyttämömestari Kari Koskiranta ja  tarpeistonvalmistaja ja –hoitaja Hanna Mattila. Kultaisen 25-vuotisansiomerkin toiminnasta teatterielämän hyväksi saivat näyttelijä Jari Leppänen, pukusuunnittelija Marjaana Mutanen, tarpeistonhoitaja-pukija-järjestäjä Johanna Harjunpää, teatteriompelija Päivi Hatanpää ja apulaisnäyttämömestari Osmo Nieminen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Ranskalainen katutanssivisiitti tarjosi hengästyttävän liikkeellisen ilotulituksen

Kuva: João Garcia
Ranskalaisen Cie Accrorapin raja-aitoja kaatava katutanssiesitys The Roots ammensi aiheita muistoista, mutta eli joka solullaan nykyhetkessä.

Jos joku vielä on epäillyt, ettei katutanssi kaikkine alalajeineen olisi täysiverinen esittävä taidetanssilaji, jonka liikekielellä on mahdollista tehdä moni-ilmeisiä, sisällöllisesti syvällisiä ja teknisesti vaativia esityksiä, niin viimeistään Tero Saarinen Companyn yhteistyössä Kansallisteatterin kanssa viime viikon lopulla tuottama ranskalaisen Cie Accrorapin vierailuesitys ”The Roots” vei epäilykset voimalla mennessään.

Olisin jopa valmis sanomaan nähneeni kevään esityskauden huikeimman tanssiesityksen.

TANSSI

Kansallisteatteri, suuri näyttämö

Cie Accrorap: The Roots (vierailuesitys)

Koreografia Kader Attou – Lavastus Olivier Borne – Alkuperäinen äänisuunnittelu Régis Ballet Diaphane – Valot Fabrice Crouzet – Puvut Nadia Genez

Se energia, läsnäolo ja taito, mikä kymmenestä persoonallisesta miestanssijasta Kansallisteatterin suuren näyttämön rampin yli välittyi, oli uskomaton. Jokaisella oli oma erityislajinsa eri katutanssilajeista stepin kautta akrobatiaan, mutta lisäksi kukin hallitsi suvereenisti laajan skaalan muitakin tanssityylejä.

Esityksen koreografina, ja yhtenä tanssijoista, oli ryhmää vuodesta 1989 johtanut Kader Attou. Nykyään ryhmä on osa La Rochellen kansallista koreografista keskusta, jonka johtajana Attou on ollut vuodesta 2008 lähtien koreografisten keskusten ensimmäisenä hip hop-koreografina.

Enemmän kuin vaikutteidensa summa

Nimensä mukaisesti esityksen aiheena oli tanssijoiden lapsuuden muistot, keskinäinen kaveruus ja oman tien löytäminen. Vähitellen, kohtaus kerrallaan esitys osoitti, että vaikka olemme lähtöisin hyvinkin erilaisista oloista, olemme lopulta samaa juurta ja yhdenvertaisia keskenämme. Omaa itseään ei tarvitse hävittää tai muuttaa yhdessä ollakseen, mutta vaikutteita voi ottaa. Ja tällöin lopputuloksena on jotain enemmän.

Yhdistely ja vaikutteiden ottaminen sekä niiden muokkaaminen omaan käyttöön on ominaista oikeastaan koko ranskalaiselle hip hopille. Ja tätä Attou käytti loistavasti hyväkseen koreografiassaan. Lopputuloksena oli hengästyttävä liikkeellinen ilotulitus, jossa salamannopeasti vaihdettiin vauhdikkaasta liikeryöpystä hitaaseen slow-motioniin.

Myös musiikki oli samanlainen hurmaava sekoitus, jossa kuuluivat niin afrikkalaiset rummut, ranskalaiset ja itämaiset melodiat, funk, taidemusiikki ja räppi. Oman surrealistisen säväyksen kokonaisuuteen toivat lavastuksen vinksahtaneet huonekalut, jotka kotimuistojen lisäksi toimivat sekä steppi että akrobatia-alustoina.

The Roots oli maailmaa tällä esityksellä laajasti kiertäneen Cie Accrorapin ensimmäinen vierailu maassamme, mutta toivottavasti ei viimeinen.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Neljä hienoa kotimaista koreografiaa

Kuva: Mirka Kleemola
Salla Eerola tanssii äitinä Valse Tristessä.

Kansallisbaletin kevään viimeinen ensi-ilta keskittyi nykytanssiin. Voima-nimisen neljän pienoisteoksen illan yhteisenä nimittäjänä olivat suomalaiset koreografit ja suomalaiset sävellykset.

Minä lisäisin tähän vielä kolmannen yhdistävän suomalaisen tekijän, pukusuunnittelija Erika Turusen. Kaikkien neljän teoksen puvut olivat hänen käsialaansa.

Ja ne olivat kiistatta upeita, kuten Turusella aina. Puvut ovat omaperäisiä ja tyylikkään kauniita, mikä ei koskaan tarkoita imelyyttä. Niissä on mielenkiintoisia ja yllättäviä yksityiskohtia, joista osa valitettavasti hukkuu oopperan suuren näyttämön etäisyyksiin. Ja ne ovat aina linjassa teosten sisällön ja tulkinnan kanssa tuoden niihin oman näkökulmansa.

Lumoava surrealistinen uni

Illan neljästä teoksesta kaksi, Jyrki Karttusen Valse Triste ja Virpi Pahkisen Cantus Arcticus olivat kantaesityksiä ja Susanna Laineen Breaking the Fury Suomen ensi-ilta. Illan päättänyt Jorma Uotisen vahva Jord nähtiin Kansallisbaletissa vuosi sitten.

Jos on Jean Sibeliuksen Valse Triste lähes kaikkien tuntema klassikkoteos, niin uskallan hiukan veikata, että Karttusen siihen tekemästä koreografiasta kasvaa aikaa myöten melkein yhtä rakastettu. Ainekset siihen ainakin on.

Alun perin kappale on ollut osa Sibeliuksen Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema säveltämää musiikkia. Karttunen oli ottanut lähtökohdakseen tämän alkuperäisen yhteyden ja tehnyt teoksesta kuolevan äidin haikean kauniin ja surrealistisen tanssiaisunen.

Salla Eerolan eteerinen äiti tanssi unessaan kuun paisteisessa huvilassa outojen, mutta ystävällisten hahmojen kanssa. Pehmeästi soljuvassa koreografiassa oli Karttuselle jo lähes tunnusmerkiksi tullutta lämmintä leikillisyyttä ja Kalle Ropposen ilmavan lavastuksen sekä Turusen pukujen monia yllättävyyksiä ei kertakatsomalla edes pystynyt havaitsemaan.

Suon ja lintujen vangitseva maailma

Einojuhani Rautavaaran sävellys Cantus Arcticus vuodelta 1972 on kolmiosainen konsertto linnuille ja orkesterille. Olennainen osa musiikkia ovat Limingalla äänitetyt lintujen äänet, jotka loivat näyttämölle aivan oman maagisen ilmapiirinsä. Suon ja erämaan tunnelma oli lähes käsin kosketeltava.

Suomen Kansallisbaletti
Voima – neljä suomalaista koreografia

Breaking the Fury
Koreografia Susanna Leinonen – Musiikki Kasperi Laine – Puvut Erika Turunen – Valot Mikki Kunttu – Projisoinnit Jouka Valkama

Valse Triste
Koreografia Jyrki Karttunen – Musiikki Jean Sibelius – Puvut Erika Turunen – Valot ja lavastus Kalle Ropponen

Cantus Arcticus
Koreografia Virpi Pahkinen – Musiikki Einojuhani Rautavaara – Lavastus Juho Lindström –  Puvut Erika Turunen – Valot Tobias Hallgren

Jord
Koreografia Jorma Uotinen – Musiikki Apocalyptica – Lavastus ja valot Mikki Kunttu – Puvut Erika Turunen

Kansallisoopperan orkesteri johtajana Ainãrs Rubikis

Yhtä maagisia ovat olleet Virpi Pahkisen useat soolokoreografiat. Nyt näyttämöllä oli iso joukko tanssijoita ja ensimmäisen kerran osa heistä tanssi kärkitossuilla. Liikekieli oli kuitenkin ”ehtaa Pahkista”. Välillä lähes kryptisiä asentoja ja liikkeitä, jotka kuitenkin muodostivat loogisen ja harmonisen, mutta omalakisen kokonaisuutensa.

Luonto oli läsnä koreografiassa, jonka tanssijat suon olijoina ja joutsenina tulkitsivat intensiivisesti. Juho Lindströmin lavastus ja Tobias Hallgrenin valot loivat näyttämölle lähes sadunomaisen miljöön, jossa kaikki ei olekaan ihan sitä miltä näyttää.

Voimaa ja näyttävyyttä

Illan aloitti Susanna Leinosen vuodelta 2012 oleva teos Breaking the Fury, joka nyt nähtiin ensimmäisen kerran kotimaisena tulkintana. Esityksen musiikista vastasi Leinosen hovisäveltäjä Kasperi Laine. Myös visuaalisella puolella tekijöinä olivat pitkäaikaiset yhteistyökumppanit, valoista vastasi Mikki Kunttu, projisoinneista Jouka Valkama ja puvuista Turunen.

Ei siis ole mitenkään yllättävää, että lopputulos oli huikean komea ja viimeisen päälle ajateltu.

Vaikka Leinoselle aina tärkeintä on liike, lähes yhtä merkittäviä ovat aina olleet myös puvut ja valot sekä viime vuosina entistä enemmän koreografiaan uusia ulottuvuuksia ja lisämerkityksiä tuoneet projisoinnit.

Abstraktin teoksen sisällöstä löysi hyvinkin monenlaisia merkityksiä. Yksi niistä oli valta ja väkivalta, toinen yksilön ja ryhmän suhde. Minä näin lähes hengästyttävän kiihkeässä esityksessä välillä jopa Kevätuhrimaista yksilön painostamista.

Tanssijat heittäytyivät täysillä kokonaisvaltaiseen ja fyysisesti vaativaan liikekieleen, jossa ei erityisemmin ollut suvantokohtia. Vaikuttava esitys, jonka kruunasivat Valkaman jättikokoiset mustavalkoiset, hidastusta loistavasti käyttäneet projisoinnit.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Pelko pois!

Kuva: Silja Sorri
Legioonateatteri käy uudessa esityksessään kiinni pelon rakenteisiin.

Työttömät nuoret ovat tehneet kymmenen vuoden ajan teatteria tamperelaisen Legioonateatterin työpajoissa. Kaksi kertaa vuodessa on ilmestynyt teatteriteos, joka on antanut hyvää mieltä ja ajattelemisen aihetta sadoille ja taas sadoille ihmisille.

TEATTERI

Legioonateatteri

Pelko pois, Rosemarie!

Käsikirjoitus Timo Seppälä ja työryhmä – Ohjaus Timo Seppälä – Valot Heikki Häkkinen – Lavastus työryhmä – Puvustus Sofia Siltanen ja työryhmä – Pelkolaulu Jetro Sukkela ­- Rooleissa yli 20 Legioonateatterin näyttelijää ja muusikkoa

Nyt te-toimiston ja teatterin välinen yhteistyö päättyy. Pajat hiljenevät. Toukokuu viimeiseen päivään saakka esitettävä ”Pelko pois, Rosemarie!” jää viimeiseksi työpajatyöksi.

Pelon ja vihan laitokset

Legioonateatteri on teatterina omaa luokkaansa. Se on työväenluokan teatteri. Muut tuntemani teatterit palvelevat maailman englanninkielistä jättiläiskeskiluokkaa. Ne kertovat sille sellaisista hyvistä asioista, joista se haluaa kuulla ja joiden tilasta se haluaa huolestua, siis demokratiasta, ihmisyydestä ja suvaitsevaisuudesta. Kerronta on kriittistä ja ihmisläheistä, niin kuin tietysti pitääkin. Kauneudessa ja hyvyydessä ei ole muuta vikaa kuin se, että se on pitkälti mielistelyä. Mielistely perustuu usein valheelle ja johtaa pelkoon siitä, että häviää mielistelykilvassa toisille, vielä valheellisemmille mielistelijöille.

Pelko sopii Legioonateatterin työpajojen päättäjäisesityksen aiheeksi, sillä aikaisemmissakin töissä on ollut tavalla tai toisella kyse pelosta vapautumisesta. Pelkoa käsitellessään ohjaaja Timo Seppälän työryhmä löytää kaksoisrakenteen, joka tuntuu, miten tuon nyt sanoisi, pelottavalta, mutta myös huvittavalta.

Rakenteen toisena puolena on pelkoa tuottavia instituutioita. Niiden toiminnasta on kiusallista puhua, sillä se on totaalisen hullua. Demokraattisen hallinnon nimittäminen hulluksi kuulostaa poliittisesti korrektia kieltä puhuvassa maailmassa ylenmääräisen tuohtuneelta. Mutta asiasta ei pääse mihinkään: pelkoa pahennetaan niin hyvin kuin osataan, vaikka kukaan ei hyödy ja kaikki kärsivät. Rakenteen toisena puolena on ihmisiä, jotka näkevät pelon tuotannon mielettömyyden ja pyrkivät siitä eroon. Se on huojentavaa, ja Legioonateatterin esittämänä myös huvittavaa. Suurin tragedia syntyy huvituksesta: pelon laitokset sen kun porskuttavat, vaikka niiden hulluus ja hupaisuus on ilmeistä.

Legioonateatteri käy läpi pelon laitoksia lastentarhasta yläasteen kautta pörssimaailmaan asti. Ja aina on aihetta pelkoon. Pelkäämme kuolemaa. Pelkäämme elämää. Pelkäämme vastuuta, vanhuutta, yksinäisyyttä, väkivaltaa, muutoksia, vastakkaista sukupuolta, samaa sukupuolta, maailman epävarmuutta, länsimaisen yhteiskunnan perikatoa, puliukkoja, palloja ja pölynimuria. Mutta myös turva on lähellä. ”Onhan meillä poliisi ja armeija. Ne hyökkäävät taas Venäjälle, jos ja kun tilanne niin vaatii”, toteaa puutyönopettaja Antsa (Antti Matikainen).

Esitys kannattaa katsoa jo pelkästään sen hauskuuden vyöryn takia, joka syntyy pelkojen pelottomassa käsittelyssä. Noin 20 näyttelijää pitää yllä suurta mylläkkää, josta silmukoituu monologeja ja dialogeja. Osa monologeista on pelottoman parodisia, osa ehdottoman vakavia. Vakavat puolet saavat koskettavuutta, kun jotkut näyttelijät esittävät rooliensa ohessa omaa itseään. Muiden muassa teatterin vanhaan kaartiin kuuluva Jetro Sukkela esittää liikunnanopettajaa, omaa itseään ja Ruijanpallasta sekä oman itsensä ja Ruijanpaltaan yhdistelmää. Musiikki luo optimisia. Johanna Pätsin tulkitsema Kotkan ruusu todistaa, että kansanomainen elämäntunto kukoistaa nuorissa sukupolvissa yhä.

Hymyn ja armon näytökset

Pelon laitoksille tyypillinen terveyden ja hulluuden yhdistelmää vallitsee myös te-hallinnossa. Hallitukset keksivät keinoja työttömyyden lisäämiseksi, koska työn tarjonta kasvattaa kapitalistien voittoja.

Hallinnolle lankeaa kaksi tehtävää. On huolehdittava siitä, että osa työn tarjonnasta on todellista. Se ei ole todellista, jos kaikki työttömät nöyryytetään työkyvyttömiksi. Työkyvyn hyväksi on tehtävä jotakin. Samalla hallinnon on huolehdittava siitä, että työttömyys tuntuu pelottavalta. Se on sitä, kun työttömiä syyllistetään ja häpäistään näkyvästi. Kun työttömyys on sietämätön häpeä, niin työssä käyvä antaa ay-johtajien tehdä minkälaisia kiky-sopimuksia tahansa, vaikka ne lisäävät työttömyyttä. Ehkäpä joku muu jää työttömäksi ja minä säästyn. Toisesta työläisestä tulee kilpailija. Pelko aiheuttaa vihaa ja viha pelkoa.

Seppälä lupaa, että Legioonateatteri jatkaa toimintaansa, vaikka te-rahoitus loppuu. Sivullisesta tuntuu, että yhteistyön loppu on silti ikävä juttu. Työkkäristä löytyi uusia näyttelijöitä, joilla oli elävä kosketus teatteria kiinnostaviin asioihin, kuten esimerkiksi laitosperäiseen pelko-viha –kierteeseen,

Legioonateatteri katkaisee kierteen käsittelemällä pelon ja vihan laitoksia rohkeasti ja lempeästi. Hyväntuulisuus ei ole mielevää. Mielevät teatterit palvelevat keskiluokkaa tarjoamalla sille hyvää taidetta samalla tavalla kuin sille tarjotaan hyvää juustoa ja viiniä ravintolassa. Legioonateatteri palvelee työväenluokkaa luomalla ja näyttämällä sellaista elämää, jota ei eletä muualla. Toiminnan soisi jatkuvan.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tampereen Teatterikesän esityksissä kuuluu tänä vuonna sivullisten ääni

Kuva: Urban Jören

Suomen suurin teatterifestivaali Tampereen Teatterikesä järjestetään ensi elokuussa 49. kerran. Tämän kesän esitykset nostavat esiin sivulliset, unohdetut ja hylätyt. Monissa esityksissä myös pohditaan, mistä yhteisöt muodostuvat, ja ketkä niihin mahtuvat.

Esitysvalinnoista vastaavan taiteellisen johtoryhmän – Milja Sarkolan, Miko Jaakkolan ja Erik Söderblomin, joka kiteyttää rakentamansa ohjelmiston näin:

– Olemme tänä vuonna halunneet nostaa esiin sivuutetut, karkotetut, toiseutetut, hylätyt, unohdetut. Tarinoita ja kohtaloita, jotka harvemmin pääsevät sinne, missä kansallisen identiteetin ydin muodostuu.

Yhteenkuuluvuuden ja vapauden teemat esillä

7.–13. elokuuta 2017 järjestettävä Teatterikesän pääohjelmistossa on mukana 19 teatteriryhmää, ja näytöksiä on kaikkiaan 42. Ulkomaisia vieraita saapuu muun muassa Ruotsista, Belgiasta, Iso-Britanniasta / Valko-Venäjältä, Virosta ja Unkarista. Festivaali on mukana Pirkanmaan festivaalien Sananvapauden tarina -hankkeessa, joka on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Tämänvuotinen pääohjelmisto heijastaakin laaja-alaisesti (sanan)vapauden teemaa.

Festivaali saa vieraakseen yhden maailman vaikuttavimmista underground-teattereista, Belarus Free Theatren. Teatterin perustajat asuvat maanpaossa Iso-Britanniassa, ja ryhmä toimii Valko-Venäjällä maan alla poliittisen vainon takia. Esitys ”Burning Doors” kritisoi ilmaisunvapauden riistoa taiteilijoiden henkilökohtaisten kokemusten kautta. Todistajakertomuksensa esitykseen on antanut muun muassa Pussy Riotista tunnettu aktivisti Maria Alyokhina.

 Ruotsin kansainvälisesti tunnetuin nykytanssiryhmä Cullbergbaletten juhlii tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan tuoden Tampereelle esityksensä ”Protagonist” . Teos käsittelee ihmisyyttä sekä johonkin kuulumisen tärkeyttä. Koreografiasta vastaa nykytanssin eurooppalaisiin kärkinimiin lukeutuva Jefta van Dinther. ´

 Itsensä ja yhteisönsä löytämisen ilosanomasta laulaa ”Tom of Finland”. Turun Kaupunginteatterin kiitetty musikaali kertoo Touko Laaksosen matkan maailmanlaajuiseen kulttimaineeseen. Libretto on Tuomas Parkkisen käsialaa, sävellyksestä vastaavat Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos, ohjauksesta ja koreografiasta Reija Wäre.

Leea Klemolan Kuopion kaupunginteatteriin käsikirjoittama ja ohjaama ”Vaimoni, Casanova” käsittelee myös elämänhalua ja lisäksi vanhenemista. ”Klemolainen” tragikomedia nostaa tarkasteluun häpeän, himon ja halun sekä hyväksytyksi tulemisen tarpeen.

Anna-Mari Karvonen on tehnyt tarkkanäköisen ohjauksen Svenska Teaterniin saksalaisen Roland Schimmelpfennigin menestysnäytelmästä. ”Peggy Pickit ser Guds ansikte” on tragikoominen kuvaus maailmasta, missä ihminen on järkeillyt itsensä Jumalan paikalle.

 Vuoden teatteri -titteliä kantaa Riihimäen Teatteri, jolta nähdään Elina Snickerin teos ”Puolustusvoimat, rakastettuni”. Se kertoo isästä ja tyttärestä, jotka ovat eksyksissä armeijan ulkopuolisessa maailmassa: ilman autoritäärisesti toimivaa järjestelmää oma kehokin tuntuu vieraalta.

Paikallisen tuulahduksen festivaalille antaa Teatteri Telakka Juha Hurmeen ohjauksella Hullu. Esitys nostaa keskiöön ihmisen pirstaloituvan mielen ja näyttää, kuinka ihminen voi rakentua havainto havainnolta uudelleen.

Kansallisteatterin ”Arktinen hysteria” puolestaan käsittelee suomalaista sukupolvihistoriaa unohdetusta näkökulmasta. Romaanin ensimmäinen dramatisointi tuo näyttämölle paitsi Marko Tapion romaanisarjan kaksi julkaistua osaa, myös hänen kesken jääneet luonnoksensa teoksen päätösosista. Ohjauksesta vastaa Atro Kahiluoto.

Ruotsalaisen Lumor-teatterin palkittu näytelmä People Respect Me Now kertoo tarinan kouluväkivallasta. Teoksessa yksilö törmää pohjoismaiseen byrokratiaan.

 Poikkitaiteellisuus  vahvasti läsnä

 Tänä vuonna pääohjelmiston erityispiirre on myös poikkitaiteellisuus. Belgialaisen kuvataiteilijan Miet Warlopin veistoskonsertti ”Fruits of Labor” on sekoitus performanssia, installaatiota, runoutta ja rock-konserttia.

Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama ”Just filming” tarttuu taiteenlajeista elokuvaan. Esityksen työryhmä on vahvasti kansainvälinen, näyttelijöinä nähdään unkarilainen Annamária Láng ja virolainen Juhán Ulfsak.

Alma Lehmuskallion ohjaama esitys ”Sivuhenkilöt” yhdistää puolestaan nykysirkusta ja teatteria. Se käsittelee marginaaliin jäämistä ja sivullisuutta kohtalona. Suomen kunnianhimoisinta nukketeatteria tehdään Turussa, josta Teatterikesään saapuu Aura of Puppetsin ja Tehdas Teatterin yli 20-hengen nukketeatteriesitys ”Romeo ja Julia”. Tässä klassikon uudelleentulkinnassa rakastavaiset on tuotu kaatopaikkaslummiin.

Palkitun belgialaisen Ontroerend Goed -ryhmän ”World Without Us” kertoo, mitä tapahtuu, kun ihmisiä ei enää ole – ja sivilisaation jäljet häviävät maapallolta. Meditatiivinen ennustus on yhdistelmä tiedettä, fiktiota ja filosofiaa.

Ohjelmateltassa kirjoa Dumarista Grönin Eikkaan

Tampereen keskustorille kohoavan Ohjelmateltan tapahtumaviikon avaa tiistaina 8. elokuuta säveltäjä Kaj Chydeniuksen koostama konserttikokonaisuus. Chydenius juontaa ja säestää luontolyriikan ympärille kootun ”Rakkauden kaivo” -konsertin, jonka solisteina ovat näyttelijä-laulajat Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen.

Toimittaja Kimmo Oksasen kirjaan perustuva esitys ”Kasvonsa menettänyt mies” nähdään tiistain myöhäisillassa. Näyttelijä Puntti Valtonen ja muusikko Safka Pekkonen tuovat Kari Paukkusen ohjauksessa lavalle lämpimän ja humoristisenkin esityksen kärsimyksestä ja siitä selviytymisestä.

Ohjelmateltan muita esiintyjänimiä ovat muun muassa duo Ritva Oksanen ja Pedro Hietanen,  Tuomari Nurmio kera Spuget-bändin sekä Blosarit-puhallinryhmän, Eino Grön sekä  Jonna Järnefelt ja Jussi Tuurnan orkesteri.

Ohjelmateltan viikon huipentaa lauantaina 12.8. kaksi kertaa esitettävä konserttikokonaisuus, johon on koottu Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia. Illassa kuullaan Eeva Kontun, Anna-Mari Kähärän ja Jussi Tuurnan teatterisävellyksiä muun muassa musikaaleista ”Viita 1949”, ”Häräntappoase” ja ”Homo!”. Säveltäjät ovat kutsuneet illan solisteiksi muun muassa Maria Ylipään, Janne Marja-ahon ja Tiina Weckströmin.

Keskustelua aiheesta