Pyhä perhe asuu Pattitilanteessa

Kuva: Jani Rutanen
Eero Väätäinen ja Marika Riikonen esittävät isää ja tytärtä Tukkateatterin perhedraamassa.

Tukkateatteri:, Tampere
Lars Norén: Bobby Fischer asuu Pasadenassa

Ohjaus Heidi Lakaniemi – Suomennos Jukka-Pekka Pajunen – Lavastus Merja Siljamäki ja Heidi Lakaniemi
– Valot Jani Rutanen – Puvut Hanna Vilén – Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Tahvo Hyötyläinen – Rooleissa Leila Väisänen, Marika Riikonen, Eero Väätäinen ja Teemu Mäkinen

Tukkateatteri on tehnyt sarjan omia kantaesityksiä ja jatkaa sitä heti huhtikuussa Anne Kareman kirjoittamalla näytelmällä. Väliin mahtuu maaliskuussa tukholmalaisen Lars Norénin (s. 1944) kirjoittama perhedraama ”Bobby Fischer asuu Pasadenassa”. Ovelalla tavalla perinteinen perhedraama saa Tampereella sanan parhaassa mielessä perinteisen tulkinnan.

Politiikan patti

”Pattitilanne” on sitkeä klisee. ”Peli jatkuu pattitilanteessa”, kirjoittavat politiikkaa raportoivat toimittajat. Shakin harrastajat huomattavat yleisönosastossa, että pattilanteessa peli ei jatku. Se vain joskus päättyy pattiin. Norénin näytelmää katsoessani huomasin, että huomautus on aiheeton. Shakissa peli tosin ei jatku pattitilanteessa, mutta politiikan peleissä patit ovat päättymättömiä. Pattimetaforan väärinkäyttö osoittaa, että politiikan toimijat ja toimittajat tuntevat jollakin tasolla pelinsä absurdisuuden.

Norénin näytelmässä pattitilanne jatkuu perheessä. Se on jatkunut ehkä siitä lähtien, kun tytär Ellenin (Marika Riikonen) kaksivuotias lapsi kuoli ja Ellen sairastui alkoholismiin. Tai ehkä siitä lähtien, kun poika Tomas (Teemu Mäkinen) sairastui skitsofreniaan. Tai sitten siitä lähtien, kun äiti Gunnel (Leila Väisänen) ja isä Carl (Eero Väätäinen) tapasivat ja menivät naimisiin.

Tukkateatterin ”Pasedenassa” minulle kävi samalla tavalla kuin Tampereen Teatterissa menevässä Pasi Lampelan ”Päätepysäkissä”. En tunnistanut perhenäytelmissä perhettä, vaan sanomalehdessä esiintyvän politiikan. Elämme erilaisissa perheissä, mutta valtio on meille yhteinen. Perhedraama sopii valtion kritiikiksi, sillä politiikka omaksuu arkisen interaktiomme huonoimmat käytännöt. Yksi niistä on perusteeton aikomuksilla spekulointi, jonka kiihdyttämisessä valtio tarvitsee journalismia. Toinen on tietty mykkäkoulun absurdi muoto, jonka kestämisessä teatteri helpottaa meitä.

”Pasadena” on erinomainen perhenäytelmä myös sellaisenaan, ilman valtion koomisia assosiaatioita. Perheen pattia analysoiva näytelmä ei elä itse pattitilanteessa. Tilanteiden dynamiikka muodostaa kiinnostusta aste asteelta kohottavan kokonaisuuden. Alussa virittyy kysymys: puhkeaako patti sittenkin?

Valtiolle patti on turvapaikka, josta politiikka ei poistu. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun patti saavutti mädän kypsyytensä suunnilleen samaan aikaan kuin Norén kirjoitti Bobby Fischerinsä valmiiksi vuonna 1988. Perheellä sen sijaan on instrumentteja patin puhkaisuun ja portteja pakoon. On avioero. On itsemurha. Väliaikaan mennessä on kokeiltu vain alkoholismia, skitsofreniaa ja syyttelyä. Tulokset eivät ole hyviä. Mutta perheessä yritetään silti, ja se on traagista. Perusteeton puhe repeää joskus ällistyttävän raisuksi replikoinniksi. Jos sanaa ei olisi pilattu politiikassa, niin sanoisin tekstiä ”haastavaksi”. Se haastaa näyttelijät ottamaan esiin ne karmean huumorin varannot ja muut potentiaalit, joilla vuorosanat on raskautettu.

Teatterin matti

Mitä Tukkateatteri tekee, kun se tekee perinteistä teatteria? Ensinnäkin se tekee sellaista teatteria, jota ei ole uudistettu pelkästään sillä perusteella, että kaikki asiat pitää uudistaa tänä päivänä maassamme. En huomannut heidän uutuudessaan yhtään turhaa kommervenkkia. Toiseksi Tukkateatteri pitää kiinni siitä, mikä tekee teatterista teatteria, eli leikistä. Teatteri on leikin julkinen muoto. Sellaisena teatteri pystyy arvostelemaan yhteiskunnan pelejä ja tarjoamaan katsojille rennon mahdollisuuden oman itsen kanssa seurustelemiseen. Leikkivä teatteri tekee matin manipulaatiosta jokaisessa esityksessään.

Chicagolainen sosiaalipsykologi George Herbert Mead (1863-1931) ajatteli, että minuus syntyy leikeissä ja peleissä. Peli on totalisoivaa pysyväsäännöstöistä draamaa. Shakissa ja jääkiekossa voi kehittyä vain sääntöjen puitteissa. Leikki on anarkistista draamaa, jossa yhteisöjen muuttaminen ja oman itsen kehittäminen tapahtuu vapaasti. Oikeastaan ihminen kehittää minuuttaan vain leikissä. Pelissä hän on Meadin mukaan täysin kehittynyt. Päättelemme, että päättymättömässä pattitilanteessa ihminen on peräti ylikehittynyt. Jos leikki poistetaan teatterista ja tilalle tuodaan esimerkiksi faktojen siirtelyä ja viestinnän ideologiaa, niin katsojilta poistetaan itsen kehittämisen mahdollisuus. Leikin luoman hyvän mielen tilalle tulee patin tuoma paha olo.

Heidi Lakaniemen henkilöohjaus on onnistunut erinomaisesti. Kaikki neljä näyttelijää tekevät taitavaa ja sielukasta työtä. Esitys jättää pitkän jälkimaun. Se ei ole perhesosiologinen eikä valtio-opillinen, vaan leikillis-fyysinen. Riikosen silmät, kun hän on paljastamaisillaan alkoholisminsa suojautumis- ja keljuilukeinoksi. Mäkisen otsa, kun hän hyppää ulos skitsofreniasta. Väisäsen sääret, kun hän näyttää eläköityneen näyttelijättären nykyisiä roolipelejä. Väätäisen kookas vartalo, kun hän tekee luonnetutkielmaa perheen isästä, tuosta rauhan jyhkeästä tyyssijasta.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Upeaa, loppuun asti hiottua liikettä

Kuva: Mirka Kleemola
Kaikki huomio keskittyy teoksessa tanssijoihin.

Susanna Leinonen tunnetaan tarkkaan harkitusta, viimeistä piirtoa myöten hiotusta ja fyysisesti vaativasta liikekielestä. Hänen teoksissaan ei ole mitään turhaa. Ne ovat mietittyjä kokonaistaideteoksia, joissa äänimaailma, valot ja puvut yhdessä koreografian ja tanssijoiden tinkimättömän ja sisäistetyn liikkeen kanssa antavat katsojalle hienon taide-elämyksen.

Toisaalta abstraktiudessaan ja monimerkityksessään esitykset eivät aina ole kaikkein helpompia katsottavia, vaikka ne monin tavoin hivelevätkin silmää.

Tätä kaikkea on myös Leinosen uusimmassa koreografiassa Dreams of Replay. Kuten nimi sanoo, esitys pohjautuu hänen aiempiin teoksiinsa, mutta se ei missään tapauksessa ole mikään kooste niistä. Jos on nähnyt Leinosen koreografiota, voi joissakin kohdin kokea aavistuksenomaisen tutun häivähdyksen menneistä liikemateriaaleista.

Liike on aina ollut Leinosen töissä keskiössä ja tärkeintä. Nyt se on sitä, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Tyhjälle näyttämölle visuaalisuutta tuovat vain Kalle Ropposen paljon sivu- ja vasta valoja käyttävä valosuunnittelu ja Erika Turusen väriskaalaltaan niukat, mutta yllättäviltä yksityiskohdiltaan runsaat puvut.

Susanna Leinonen Company
Aleksanterin Teatteri
Dreams of Replay
Koreografia Susanna Leinonen – Musiikki ja ääni Kasperi Laine – Valot Kalle Ropponen – Puvut Erika Turunen ja Susanna Leinonen – Tanssijat Tiia Huuskonen, Sara Kovamäki, Liisa Pietikäinen, Elisa Tuovila ja Erika Vilander

Kaikki huomio keskittyy tanssijoihin ja he vastaavat haasteeseen upeasti. Jokainen liike sormenpäitä ja asennon yksityiskohtia myöten on ajateltu ja loppuun asti viety. Teoksen viisi tanssijaa ovat lähes virtuoottinen ensemble, jossa jokainen sekä nousee esiin että antaa tilaa muille. Heidän tanssissaan Leinoselle ominainen klassiseen balettitekniikkaan pohjaava nykytanssin liikekieli elää ja hengittää hallittuna ja energisenä.

Lisää haastetta tanssijoille tuo Leinosen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Kasperi Laineen luoma outoudessaan kiehtova äänimaailma. Se elää aivan omaa elämäänsä ja on silti olennainen osa teosta. Se ei ole musiikkia, jos sillä tarkoitetaan erottuvaa melodiaa tai toistuvaa rytmiä. Se on muistumia ja katkelmia, jotka häipyvät ja muuttuvat muuksi juuri kun niistä tuntuu saavan otteen.

Huumoria Leinosen töissä ei yleensä kovin paljon ole. Tällä kertaa sellaiseksi voi lukea hykerryttävän kekseliään soittorasiakaksintaistelun.

Teoksen erillisiltä vaikuttavat kohtaukset muodostavat lopulta loogisen kokonaisuuden, jonka syvällisemmän sisällön kukin saa päättää itse. Viittauksia moneen suuntaan löytyy alkaen jopa maamme itsenäistymisestä.

Toisaalta Dreams of Replayta voi halutessaan katsoa vain loistavana liikkeeseen keskittyvänä tanssiesityksenä, joka seuraavan kerran on nähtävissä marraskuussa.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Ankara ja keskittynyt tuntematon rituaali

Kuva: mikko rasila
Arttu Palmio on yksi teoksen neljästä tanssijasta.

Cirko-keskuksen korkea Maneesi-Sali on Salla Salinin eleettömän tilasuunnittelun ja Johannes Hallikaksen minimalistisen valosuunnittelun jälkeen yhtä aikaa levollinen ja ankara. Osittain vaalealla paperilla peitetyt ikkunat, salin reunoja kiertävät tuolirivistöt ja alkuillan luonnonvaloon sekoittuvat, tilaa vain aavistuksen verran korostavat kattoheittimet luovat kokonaistilan, jossa kokee seuraavansa yhtä aikaa jotakin universaalia ja hyvin yksityistä.

Ankaruus ja yksinkertaisuus jatkuu myös Minttu Vesalan tanssijoille suunnittelemissa, aasialaiset kamppailulajit mielen tuovissa asuissa, joiden pinta näyttää musteroiskeiselta paperilta.

Näennäisestä vapaamuotoisuudestaan huolimatta Joona Halosen Tight on äärimmäisen harkittu, keskittynyt ja hyvin androgyyni teos tanssijoiden ulkomuotoa myöten. Mitään turhaa ei tehdä, vaikka tilaa käytetäänkin laidasta laitaan.

Zodiak -Uuden tanssin keskus
Maneesi, Cirko -Uuden sirkukseen keskus
Tight
Koreogafia Joona Halonen – Ääni Tuuli Kyttälä – Tila Salla Salin – Valot Johannes Hallikas – Puvut Minttu Vesala – Tanssijat Arttu Palmio, Marika Peura, Guillermo Sarduy ja Katri Soini

Kaiken tekemisen keskipisteenä, niin kohteena kuin rajoitteena, on ohut nailonköysi. Se on sekä turva että uhka. Se yhdistää ja erottaa. Siitä pidetään lujasti kiinni ja siihen kietoudutaan tiukkaan, kivuliaaseen pakettiin. Se pitää pinnalla ja siihen puretaan agressiot. Vasta aivan lopussa siitä uskalletaan päästää irti, mutta tilalle tulee kullekin oma lyhyempi nailonköysikieppi, joka vääntää kehon erilaisiin asentoihin.

Teoksen neljän tanssijan, Arttu Palmion, Marika Peuran, Guillermo Sarduyn ja Katri Soinin kontakti niin toisiinsa kuin tilaan on intensiivinen ja hallittu. Energiaa käytetään juuri niin paljon tai vähän kuin on tarpeen.

Katsojasta tuntuu kuin hän olisi seuraamassa tuntematonta rituaalia, jossa tietyt liikkeet ja kohtaukset seuraavat toisiaan tietyssä järjestyksessä. Miksi niin on ja mihin sillä kaikella pyritään, sitä ei kerrota. Mutta se ei tunnu tarpeelliseltakaan. Esityksen kokonaiskokemus on viileän puhdistava ja yleisvaikutelma, että päämäärä onkin vain ottaa vastaan, ei tietoisesti analysoida.

Tuuli Kyttälän luoma äänimaailma on yhtä salaperäinen kuin koko muukin kokonaisuus. Siinä luonnon ja koneiden äänet sekoittuvat oudoksi ja kiehtovaksi koko tilan täyttäväksi teokseksi, josta varsinkin loppupuolella nousevat esiin ihmisen sydämenlyönnit.

Nimensä mukaisesti Tight kietoo katsojan tiukasti kiinni omaan esityksen ajan kestävään todellisuuteensa, jonka tulkinnan se jättää avaamatta.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Suur(Suomi)musikaali virkistää, kun tuhon partaalla ollaan

Kuva: Kaisa Vuorinen
Tukkateatterin Luvatussa maassa näyttelevät muun muassa (vasemmalta) Niko Ranta, Jetro Sukkela ja Anne Siekkinen.

Olkiluoto3-ydinvoimala käynnistetään 6.12.2018. Juhlallisissa avajaisissa tapahtuu jotain odottamatonta: äkkinäinen räjähdys hävittää koko Suomen. Tuho rajoittuu tarkasti Suomen alueelle. Norja, Ruotsi, Venäjä ja Viro eivät kärsi vahinkoja.

Suomessa sen sijaan kuolee kaikki elollinen. Henkiin jäävät vain Pentti Linkola (Leila Väisänen), Björn Wahlroos (Jetro Sukkela), jääkiekkojoukkue Tapparan fani Tavis (Anni Kangas) sekä Nainen (Anne Siekkinen), jolla on tehtävä. Suomen ulkopuolella vaikuttavia voimia edustavat Hella Wuolijoki (Sanni Pakanen), jolla on pelastustehtävä, sekä EU-lähettiläs (Hannamari Sjöberg) ja pareittain esiintyvät enkelit, rotat ja rajavartijat (Pakanen ja Sjöberg), jotka asettavat pakolaisnelikolle rajoja.

Suhtauduin Tukkateatterin uutuusnäytelmän roolihahmoihin etukäteen epäillen. Wahlroos alkaa tympäistä jo teatterissakin. Kiekkokliseen parodiat kuulostavat kliseisiltä. Ensi-illassa happamahkot aavisteluni haihtuivat ensi minuuteilla.

Terhi Tuomisen kirjoittama ja ohjaama ja Tahvo Hyötyläisen säveltämä ”suur(Suomi)musikaali Luvattu maa” osaa pitää hauskaa kliseillä juuri siksi, että ne ovat monille liiankin tuttuja. Ahdistavalla tavalla tuttu muuttuu huumorin valossa virkistäväksi. Huumori ei lievennä näytelmän aiheiden vakavuutta ja järkyttävyyttä. Aiheina ovat kapitalismi ja pakolaisuus.

Pakolaisten kurja roskajoukko jättää maan

Miten Linkola, Wahlroos, Tavis ja Nainen suhtautuvat siihen, että heistä tuli pakolaisia? Aluksi ihan mukavasti. Paitsi säälittävä Wahlroos, jonka on pakko kasata pääomaa vielä silloinkin, kun riistettäviä ei ole riistettävissä ja eristäytyä itseään vähäarvoisemmista ihmisistä sielläkin, missä se ei ole fyysisesti mahdollista.

Ja paitsi vihainen Nainen, jonka piti murhata Wahlroos jo Olkiluodon avajaisissa, ja joka epäonnistui, kun iso räjähdys tuli väliin. Ja paitsi metsänkeiju Linkola, joka kärsii siitä, että kun ihmispopulaatiota lopultakin rajoitettiin maassamme, niin samalla hävitettiin kaikki muut populaatiot kokonaan. Ja paitsi tavallinen ihminen Tavis, joka joutuu tavallisuutensa ja järkevyytensä takia tekemään kaikki vastuulliset päätökset.

Tapahtumien vyöryssä huomataan muun muassa, että rajat ovat kiinni, ja että ihmisestä voi laittaa ruokaa. Pakolaiset osoittautuvat kurjaksi roskajoukoksi. Lähtömaan sisäiset ristiriidat riivaavat heitä entistä pahemmin, kun he istuvat tuntemattomassa tulomaassa sähköaidan takana ja vihaavat lihapatojen ääressä mässäävää kantaulkomaalaisia.

Tuominen teki dramaturgisesti ylenmääräisen runsaan teoksen. Luulisi, että se läkähtyy uhkeisiin muotoihinsa. Mutta niin ei tapahdu. Ei sinne päinkään. Hauskanpidon monipuolisuus, ristiriitojen, tapahtumien, ja tunnesävyjen moninaisuus pysyvät työryhmän hyvää tekevässä hallinnassa.

Luvattu maa -suur(Suomi)musikaali
Tukkateatteri, Tampere
Ohjaus Terhi Tuominen – sävellys Tahvo Hyötyläinen – tuotanto Kristiina Länsiö, Terhi Meriläinen – puvustus Leena Sievä – valosuunnittelu Minerva Kettukuja – maskeeraus/hiukset Annlis Aaltonen – tekniikka Pauli Borodulin – näyttelijä: Anni Kangas, Sanni Pakanen, Niko Ranta, Anne Siekkinen, Hannamari Sjöberg, Jetro Sukkela, Leila Väisänen

”Luvattu maa” on parasta poliittista teatteria, sillä se ei neuvo eikä opeta. Se ei tyrkytä tärkeitä tietoja maailman tilanteesta, vaan kysyy, miten olisi hyvä elää niiden tietojen kanssa, joita jokseenkin kaikilla jo on.

Monet tuntevat ja tunnustavat, että se riiston aktien toistamisen pakko, jonka vallassa Wahlroos kouristelee, alkaa tulla rajoilleen. Rajoilla ei näytä hyvältä. Pääomaan pakko lisätä taas kerran vielä yksi arvon yksikkö, loputtomasti. Riistoa on tehostettava taas vielä yhden kerran, loputtomasti. Maahan on pakko saada hätään joutuneita ulkomaalaisia, jotta työvoima halpenisi. Heitä on pakko kohdella huonosti, jotta työvoiman ulkopuolelle jääminen pelottaisi ja paikallinen sopiminen sujuisi.

Suomen viranomaisten julmuus saa hämmästyttäviä muotoja. Vauvoja pakkoluovutetaan tapettaviksi. Jokainen tulija häpäistään ja nöyryytetään kuulusteluissa. Vihan, katkeruuden ja terrorismin kasvu taataan näin vähintään kahden sukupolven ajaksi.

Toisaalta uusien ihmissukupolvien syntyminen ei ole enää varmaa. Se riippuu ilmaston muuttumisesta ja ydinsattumuksista. Ne puolestaan riippuvat toistopakosta; siitä, että pääomaan on pakko lisätä taas vielä kerran yksi uusi arvon yksikkö.

Näytelmä on kuvitelma siitä, mitä tapahtuu Suomessa, kun pääomaan lisätään yksi uusi arvon yksikkö viimeisen kerran. Siinä käy huonosti, mutta hyvä poliittinen teatteri lyö asian leikiksi. Leikin löylyssä on pilkan häivähdyksiä, mutta kuuma huumori hallitsee.

Huumori kunnioittaa sitä, mihin se ottaa kantaa. Edes Wahlroos ei ole pelkästään säälittävä. Hän on myös liikuttava. Yleisön innostunut huvittuneisuus on aistittavissa esityksen alusta loppuun, kun mikä tahansa olento ansaitsee tai ainakin on ansaitsemaisillaan kunnioitusta.

Teatterissa on siis joskus hauskaa ja muutenkin hyvä olla. Ja koska olevaista kunnioitetaan teatterissa, niin sitä kunnioitetaan myös muualla. Ja koska olevaista kunnioitetaan, niin sitä kannattaa ehkä puolustaa. Sitä, miten se voisi tapahtua, ei opeteta. Puolustakoon se ken osaa, siten kuin osaa.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Sampo 2017 osoitti nukketeatterin monipuolisuuden

Kuva: artur bramao
Blick Théâtre yhdisti fyysistä teatteria ja nukketeatteria.

Nukketeatteri Sampo täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Aikaisemmin Helsingin Puotilassa ja nykyään keskustassa Erottajalla sijaitseva teatteri on jo aikoja sitten vakiinnuttanut asemansa tasokkaana lastenteatterina. Sampon erityispiirre on alusta asti ollut elävän musiikin käyttö esityksissä. Oman kotinäyttämönsä lisäksi teatteri edelleen kiertää ahkerasti erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Juhlavuotensa kunniaksi Sampo järjesti tänä vuonna yhteistyössä Helsingin Juhlaviikkojen kanssa ensimmäistä kertaa Sampo 2017 kansainvälisen nukketeatterifestivaalin.

Festivaalin tavoitteena oli koota yhteen niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin huippuesityksiä sekä näyttää mitä kaikkea ja kuinka monipuolinen taiteenlaji nukketeatteri onkaan. Ja että se ei suinkaan ole tarkoitettu vain lapsiyleisölle, vaan aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, aikuisille.

Sunnuntaina päättynyt kuusipäiväinen tapahtuma sisälsi yhteensä huikeat 27 näytöstä 16 eri esityksestä. Niistä kahdeksan oli suunnattu aikuisille ja muut lapsille tai kaikenikäisille vauvoista lähtien. Esityspaikkojakin oli viisi ympäri keskustaa.

Yksi olennainen seikka, mikä mahdollisti näin laajan esitysten määrän, on se, että suuri osa esityksistä oli monenlaisissa paikoissa kiertämään suunniteltuja, suhteellisen nopeasti pystytettäviä sooloesityksiä. Se ei suinkaan tarkoita, että esitykset olisivat olleet sisällöltään tai toteutukseltaan heppoisia tai mitäänsanomattomia. Ja mukana oli myös teknisesti vaativia teatteritiloihin tarkoitettuja tuotantoja.

Toden ja mielikuvituksen rajamailla

Festivaalin ulkomaiset vieraat saapuivat Ranskasta, Tšekin tasavallasta, Sloveniasta, Serbiasta ja Islannista. Suurin osa näiden ryhmien esityksistä oli suunnattu aikuisille tai vähintään kouluikäisille.

Yksi isoista aikuisesityksistä oli yhdessä Juhlaviikkojen kanssa Savoy-teatterissa toteutettu ranskalaisen Blick Théâtren fyysistä teatteria ja nukketeatteria yhdistänyt [hullu].

Esitys kuvasi naista, joka ei sopeudu valtavirran sääntöihin ja tapoihin, vaan pakenee sitä omaan mielikuvitusmaailmaansa. Vähitellen todellisuuden ja mielikuvien rajat liukenevat, eikä kuviteltu maailma kaljupäisine nukkehahmoineen enää olekaan turvallinen. Nukkien naisen suojaksi rakentama pahvilaatikkoseinä muuttuu estäväksi muuriksi ja mukavat nukkeihmiset hyökkääviksi ja määräileviksi hahmoiksi, jotka osittain jopa kiinnittyivät osaksi ihmisiä.

Sanaton esitys antoi paljon valtaa katsojan tulkinnoille. Kuka oikeastaan on hullu ja miten se määritellään. Aikaa oli myös ihailla esiintyjien hienoa tekniikkaa ja jopa miettiä, miten eri jutut oli toteutettu, sillä aavistuksen verran liian viipyilevä tempo verotti jonkin verran intensiteettiä. Silti tunnelman vähittäinen muuttuminen hauskasta karmivammaksi tehosi. Loppuun asti hiottu esitys oli vaikuttava.

SAMPO 2017 NUKKETEATTERIFESTIVAALI
Savoy-teatteri, Nukketeatteri Sampo
Blick Théâtre: [hullu]
Ohjaus Dominique Habouzit – Esiintyjät Loic Apard, Johanna Ehlert, Matthieu Siefridt, Élise Nicod
Pieniä yötarinoita
Alkuperäisidea, nuket, esitys Matija Solce – Ohjaus Vida Cerkvenik-Beren
Koiran elämää
Käsikirjoitus, musiikki, nuket, esitys Matja Solce – Dramaturgia Ariel Doron, Sara Evelyn Brown
Fekete Seretlek: KAR
Ohjaus ja musiikki Matija Solce – Lavastus Jirí N. Jelínek, Matija Solce, Marianna Stránská – Esiintyjät Anna Bubniková, Jirí N. Jelínek, Ivo Sedlácek, Pavol Smolárik, Matija Solce, Jan Meduna

Yksi Sampo 2017 festivaalin varsinaisia työmyyriä oli slovenialainen monitaituri Matija Solce. Hän oli mukana ja lavalla peräti kolmessa esityksessä. Kaksi niistä, Pieniä yötarinoita ja Koiran elämää olivat hänen kokonaan toteuttamiaan sooloesityksiä. Tšekkiläisen Fekete Seretlek -ryhmän esineteatteri- ja konserttiesityksessä KAR hän toimi niin ohjaajana, lavastajana, musiikin tekijänä kuin esiintyjänäkin.

Solce on äärimmäisen mielikuvitusrikas ja monipuolinen nukketeatteritaiteilija ja muusikko. Hänen kummatkin sooloesityksensä perustuivat sekä itsekehiteltyihin nukkemekanismeihin että erilaisten esineiden ja materiaalien mitä kekseliäimpään käyttöön. Jopa villahahtuvat muuttuivat hänen käsissään esityksen hahmoiksi. Eikä näyttämöksikään tarvittu kuin kankaalla peitetty silityslauta ja tuoli.

Pieniä yötarinoita oli ironinen kuvaus luomisen tuskaa potevasta kirjailijasta ja hänen hahmoistaan, jotka yöllä alkoivat elää aivan omaa elämäänsä.

Koiran elämää taas periaatteessa katsoi maailmaa koiran perspektiivistä. Kirjailija Karel Capekin tuotantoon perustuva esitys ei kuitenkaan ollut mikään lasten tarina, vaan kriittinen ja humoristinen kommentti niin menneeseen natsimaailmaan kuin nykyiseen menoon USA:n presidentteineen.

Vino huumori olikin yksi olennainen osa Solcen esityksiä. Toinen oli improvisointi ja jatkuva kontakti yleisöön. Kummatkin esitykset olivat sekä aivan hulluja että pohjimmiltaan tarkasti suunniteltuja.

Fekete Seretlekin KAR oli hurja ja karnevalistinen kabareekonsertti, jossa musiikkia ja rytmejä tehtiin perinteisten laulun ja soittimien, harmonikka, viulu, kontrabasso, sello ja trumpetti, lisäksi myös ryyppylaseilla, metallisella keittopadalla tai vaikkapa stepaten.

Esityksen lähtökohtana oli Anna Kareninan tarina, jossa vahvat tunteet, rakkaus ja kuolema vuorottelivat. Itku ja nauru olivat koko ajan läsnä. Musiikki pohjautui lähinnä venäläisiin kansanlauluihin, joista esityksen kuusi aivan huikeaa muusikko-näyttelijää olivat tehneet omat muunnelmansa. Komea esitys, jota olisi seurannut pitempäänkin.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Loistava The Artist on täysosuma

Kuva: sanna breilin
Thom Monckton kuvaa taiteilijan luomistuskaa lukemattomien elein ja ilmein.

Thom Monckton ja Circo Aereon Sanna Silvennoinen tekivät sen taas. Hykerryttävän hauskan, taitavan ja täynnä pieniä, teräviä oivalluksia olevan esityksen The Artist.

Muutamia vuosia sitten heidän yhteistyönään valmistunut sooloteos The Pianist on ensiesityksensä jälkeen saanut huikean suosion ympäri maailmaa. Siinä leikitellään kaikilla niillä mahdollisilla, ja mahdottomilla, kommelluksilla, joita konserttipianistille voi sattua.

Nyt kohteeksi on otettu kuvataiteilija ja hänen luomisprosessinsa ateljeessa. Uusseelantilaissyntyinen Monckton on armoitettu klovnerian ja fyysisen teatterin taitaja. Hänen kehon käytöllään ei tunnu olevan mitään rajoja. Ele- ja ilmekieli pursuavat hiuksenhienoja vivahteita. Ajoitus on millintarkkaa ja kuitenkin kaikessa tekemisessä on rennon positiivinen ote.

Helsingin Juhlaviikot
Ateneum-sali
Circo Aereo
The Artist
Ohjaus Sanna Silvennoinen – Valot Juho Rahijärvi – Musiikki Tuomas Norvio, Atte Kantonen, Mikko Perkoila – Ääni Tuomas Norvio, Atte Kantonen – Puvut Kati Mantere – Lavastus Kati Mantere, Eveliina Hämäläinen, Juho Rahijärvi – Esiintyjä Thom Monckton

Taiteilijalla on omat luomistuskansa tyhjän kankaan edessä ja välillä pensselitkin katoavat. Hedelmäasetelman tarvikkeet houkuttelevat aivan uusiin assosiaatioihin ja tarinan syövereihin. Lopulta tarvitaan myös hieman apua yleisöltä, jotta teokset saadaan näyttelyä varten valmiiksi.

Esitys pilailee kaikilla mahdollisilla taidekliseillä, mutta hyväntahtoisesti. Ironia kohdistuu niin taiteilijamyyttiin kuin taiteen tekemisen prosessiinkin. Esitys on yhtä aikaa älykäs ja lapsellisen innostunut.

Juho Rahijärven valot sekä Tuomas Norvion, Atte Kantosen ja Mikko Perkoilan musiikki- ja äänimaailma luovat toimivat kehykset kokonaisuudelle, mutta kohdistavat päähuomion Moncktoniin.

The Artist on ilman muuta uusi täysosuma, jonka maailmanvalloitusta en epäile. Sen komiikka puree ja Moncktonin taidokkuus ihastuttaa ympäri maailman.

Jos sitä jotenkin haluaa verrata The Pianistiin, niin The Artist on tietyssä mielessä piirun verran pienimuotoisempi. Se ei ole yhtä ylitsepursuava ja vaatii katsojalta ehkä hiukan enemmän tarkkaavaisuutta, jotta kaikki mainiot gagit tulevat huomatuiksi.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta