MUKANA on odotetusti laaja otos nykyelokuvaa, mutta ehkä huomiota herättävin piirre tämän vuoden ohjelmistossa on nimellään jo vetoavien konkariohjaajien melko suppea määrä: Andrei Zvjagintsev, James Gray ja muutama muu.

Nyt kun festivaalin johdossakaan ei ole enää ketään tapahtuman perustajaa, on varmaankin hyvä hetki summailla, mitä merkittävää festivaalilla on tullut vuosien varrella nähtyä.

Varhaisimmat selvät muistikuvani festivaalista liittyvät Philip Ridleyn visuaalisesti hätkähdyttävään esikoiseen The Reflecting Skin – lapsuuden loppu (1990), jonka alun järkyttävää sammakonkidutuskohtausta jossain television festivaali-insertissä esiteltiin.

Täytyy myöntää, että kovin vauhdikkaasti en festivaalin urbaaniin rytmiin päässyt kiinni. Jo nuorempana kun kiinnosti lähtökohtaisesti enemmän se, millaisia elokuvia oli maailmalla jo ylipäätään tehty kuin millaisia elokuvia Suomessa ei vielä oltu nähty.

ENSIMMÄINEN R&A:ssa näkemäni elokuva oli Bigas Lunan kiihkeä intohimorevittely Kinkkua, kinkkua (1992).

Tästä oli kiittäminen sitä, kun festivaali ilmiöidyttyään nopeasti laajeni Helsingistä niin sanottuina parhaina paloina pariin muuhunkin kaupunkiin. Tämä perinnehän on lakkautettu.

Kinkkua, kinkkua tutustutti samalla kahteen taitavaan ja valovoimaiseen espanjalaisnäyttelijään, Penelope Cruziin ja Javier Bardemiin. Jännää, että heistä on nyt vuosia myöhemmin muodostunut Euroopan taatusti säkenöivin näyttelijäpariskunta.

Tuon vuoden 1993 paras festarielokuva oli kuitenkin Ich bin meine eigene Frau, Rosa von Praunheimin eläytyvä muotokuva ensin natsivallan ja sitten kommunismin ikeessä elossa säilyneestä transvestiitista.

Coenin veljesten Valtapeli oli täydellistä ja yllättävän samettista festivaalinautintoa seuraavana vuonna, kuin petollisen maukkaat iltapäiväkahvit 50-luvun Technicolor-sokerilla sekoitettuna.

Vuonna 1994 käsillä oli myös ensitutustuminen taiwanilaiseen elokuvaan ja Ang Leehin. Viehättävän rakkaudellinen kokkausfilmi Syö juo mies nainen oli melko erikoinen valinta keskiyön elokuvaksi, jonka lopputekstejä muistan katselleeni vielä samaan aikaan kun viimeiset yöbussit kaukaisimpiin kaupunginosiin lähtivät.

Leen nousujohteista uraa ja estotonta aihehypähtelyä oli sittemmin alati kiinnostava seurata. Hänen tavoin moni huippuohjaaja on nykyisin paitsiossa.

Loistavan Lone Starin (1996) jälkeen John Sayles ohjasi vähintään yhtä hyvän, vuoden 1998 festareilla nähdyn Men with Gunsin, mutta Lee ja Sayles ovat vanhoina ihailtuina humanisteina nykyisellä digiajalla ajautuneet jo laitapuolen kulkijoiksi.

Erikoista sekin, ettei perin onnistuneesti nuorukaisen elämään kasautuvia kipukohtia läpivalaisseen Capricciosan (2003) ohjannut iranilaissyntyinen Reza Bagher ole jatkanut ohjaajana Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (2004) -filmin jälkeen.

VUODEN 1995 festarista palautuu mieleeni täyteläinen sunnuntaikattaus: aluksi Roman Polanskin yllättävänkin tiukka poliittis-psykologinen trilleri Yö ei tunne armoa ja perään Living in Oblivion, Tom DiCillon hilpeän eloisa komedia elokuvanteosta.

Kumpaakaan en ole nähnyt sittemmin, mutta Catherine Keenerin hahmon poskettoman monta kertaa purkitettavan repliikin muistaa jälkimmäisestä yhä ulkoa: ”First dad hit me and then knocked me down”.

Brittinäyttelijä Mark Rylance kuului nykivän karismaattisiin R&A -näyttelijäkasvoihin kauan ennen Spielbergilta poimimaansa isompaa tähteyttään.

Rylance loisti Philip Haasin eriskummallisessa biologisessa pukudraamassa Angels and Insects (1996) ja etenkin Patrice Chéreaun Intimacyssa (2001), heittämällä parhaassa Hanif Kureishi -filmatisoinnissa, jota lontoolaiset kuulemmat vihasivat, kun näkökulma kaupungin menoon oli pariisilaisen.

Irlantilaisen Thaddeus O’Sullivanin Nothing Personal oli vuoden 1996 paras festarileffa, rosoinen kuvaus 1970-luvun puolivälin Belfastista ja jokaisen mahdollisen pommin keskellä eletystä arjesta.

Michael Oblowitzin vitaalista Jim Thompson -filmatisointia This World, Then the Fireworks kaikki tuntuivat morkkaavan vuoden 1997 festarilla, mutta itse onnistuin sukeltamaan täysillä sen kuumeisen kipeisiin neonoir-sähäkkyyksiin.

Gilles Mimounin L’Appartement oli seuraavan vuosikerran yllättäjä, hitchcockmaisen taitava trilleri, joka hyödynsi pimeän kerrostaloasunnon puitteita parhaiten sitten Polanskin Vuokralaisen (1976).

YLLÄTTÄVÄÄ oli David Lynchin lempeimmän elokuvan The Straight Storyn (1999) Suomen ensiesitys R&A:ssa, joka ohjaajan monia edeltäviä saavutuksia oli aiemmin hieman pilkannut ohjelmakirjojensa sivulauseissa.

Täpötäysi Bio Rex hörähteli alun Disney-logolle.

John Watersin Pecker (1998) oli huonon maun vaalijan yksi vetävimpiä filmejä, valokuvaajaklopin hurtti tarina, jota ei festarin jälkeen kumma kyllä tuotu levitykseen, eikä se löytänyt paikkaansa edes viime kevään Waters-retrostakaan elokuva-arkistossa.

Vuoden 2000 elokuvista mieleen jäi erityisesti kiinalaisen Zhang Yuanin Guo nian hui jia, syvältä riipaiseva kertomus puolivahingossa sattuvasta perhetragediasta, joka johtaa käytännössä kaikkien lähisiteiden repeämiseen. Myös Tie kotiin, Zhang Yimoun toiseksi viimeinen elokuva ennen wuxia-tempoilujaan, säväytti loimuavalla tunteellisuudellaan.

Vuosisadan ensimmäisen festarin lopulla vieraili venäläinen Aleksandr Sokurov, joka nyt jo menetetyssä Yrjönkadun Diana-teatterissa puhui tavallista painokkaampia sanoja jokaisen elokuvahetken ainutkertaisuudesta katsojan elämässä ja tekijän vastuusta niiden tarjoajana.

Omalaatuisen, esseistisen ranskalaisohjaajan Philippe Harelin Extension du domaine de la lutte oli epätavallisen hauska, samalla raatorehellinen kuvaus miehen loputtomista haluista Michel Houllebecqin teos taustanaan.

KOREALAISET elokuvat nousivat kuin kalat vedestä 2000-luvun alussa.

Park Chan-wookin rajavartijoiden tukalaa sielunelämää raottava Joint Security Area (2000) on yhä hänen ainoa täysin onnistunut elokuvansa ja Viisi vuodenaikaa (2003) taas kirkkainta ja kestävintä mitä koronapandemian Riiassa mukanaan viemä Kim Ki-duk sai aikaan, kuin ikiajat juossutta vuoripuron vettä.

Theo Angelopoulosin elokuvan I skoni tou hronou oli tarkoitus olla hänen trilogiansa keskimmäinen elokuva, mutta vuoden 2009 festarisatoon kuulunut filmi jäikin testamentiksi.

Hallitsemattomasta paatoksestaan huolimatta se kummittelee nyt yhtä kaikki muistona kreikkalaisohjaajasta, joka jaksoi melankolisissa teoksissaan kantaa pohjimmiltaan huolta koko kulttuurin kohtalosta.

Jos pitäisi valita yksi lemmikki koko festivaalin historiasta, se olisi varmasti saksalaisen Michael Schorrin Schultze Gets the Blues (2003), hiljaisen humoristinen, vaivihkaa myös kriittinen polkansoittajan matkakuvaus, jossa omintakeinen minimalismi kätki sisälleen monia tulkintaherkkiä kulttuurin tasoja.

Festivaalimuistini tuntuu menevän poikki jossain digiajan kynnyksellä, syystä tai toisesta. Poikkeuksena kuitenkin vuosi 2021, jonka musiikkikattaus oli pyörryttävä Spike Leen ohjaamasta David Byrne -iloittelusta American Utopia Julien Templen huimaavaan Shane MacGowan -muotokuvaan Crock of Gold ja Questloven kylläkin heiveröiseen, mutta ensiluokkaista arkistomateriaalia sisältäneeseen Summer of Souliin.

Niiden ulkopuolella thaimaalaisen Apichatpong Weerasethakulin Memoria tarjosi todellisen modernin ihmisen odysseian, selittämättömän sielunvaelluksen itsetietoisempien spektaakkelien ulottumattomilta.