Elokuva

Rakkautta ja anarkiaa 2017: Menestysdokumentin jatko-osa Tokasikajuttu näyttää suosion varjopuolet

Suositulle elokuvalle on yleensä vaikeaa tehdä luontevaa jatkoa. Kun kyseessä on dokumentti, on vielä lisäksi toivottava, että tosielämässä aihe kehittyy yhä kiinnostaviin suuntiin ja paljastaa uusia asioita.

Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin vuonna 2012 ohjaama Kovasikajuttu oli jo varsin tyhjentävä kuvaus Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändistä ja sen noususta maineeseen. Se teki selväksi, että kehitysvammaisilla muusikoillakin on samankaltaisia tunteita kuin muillakin. Kulissien takana riidellään, sovitaan, nauretaan sekä koetaan hyviä ja huonoja fiiliksiä.

Bändille tapahtui ensimmäisen elokuvan jälkeen paljon. Näkyvimpänä se edusti Suomea Euroviisuissa vuonna 2015 kappaleella ”Aina mun pitää”. Menestys jäi tuolloin vaatimattomaksi, eikä Suomi päässyt finaaliin asti. Suosio ja kannustus Suomessa nousi kuitenkin entistä suuremmaksi. Vuoden 2016 lopulla yhtye ilmoitti lopettavansa keikkailun johtohahmo ja kitaristi Pertti Kurikan 60-vuotispäivään.

Lopulta elokuva kuvaa irti päästämistä ja vaikean askeleen ottamista eteenpäin tilanteessa, jossa vanhat kaavat eivät enää innosta.

Kärkkäisen ja Passin jatko-osa kuvaakin yhtyettä, jota uhkaa väsyminen. Vokalisti Kari Aalto väläyttää bändistä eroamista, kiertueella riidellään ja jokaisella jäsenellä tuntuu olevan muitakin kiinnostuksen kohteita kuin bänditoiminta. Rumpali Toni Välitalo kokee kolmiodraamaa rakastettunsa Jutan ja bändin roudarin Nipen välillä. Basisti Sami Helle kaavailee politiikkaan lähtöä ja käy uskonnollisissa piireissä laulamassa virsiä.

Kun intressit ovat erilaisia, on päätöksentekokin harvoin yksimielistä. Kun bänditreenejäkin on vaikea saada kasaan, on Euroviisuihin lähteminenkin kovan neuvottelun takana. Koska vaikeuksia seurataan niin pitkään, tuntuu yhtyeen voitto Suomen Uuden musiikin kilpailussa äsinkosketeltavan riemukkaalta.

Toisin kuin monessa muussa dokumentissa tunteet eivät tässä tilanteessa tunnu ohjatuilta, vaan autenttisilta. Eroa on kuin rähjäisellä parin soinnun punkilla ja sliipatun muovisella esityskilpailulla.

Sanooko Tokasikajuttu sitten varsinaisesti mitään uutta, vai toistaako se jo valmiita teesejä? Jatko-osalle tyypillisesti se on ainakin isompi ja suureellisempi. Toisaalta yllättävän surumielinen tunnelma ei vaikuta siltä, että faneille annettaisiin vain lisää sitä samaa, mitä aiem­minkin.

Kiinnostavin kehitys onkin ehkä Kari Aaltoa seuratessa, sillä julkisuuden paineet sekä valokuvaus- ja haastattelusessiot alkavat silminnähden kyllästyttää. Euroviisujulkisuus ei ole yksinomaan positiivinen asia bändille, vaan se myös vaatii heiltä kaikilta paljon enemmän.

Lopulta elokuva kuvaa irti päästämistä ja vaikean askeleen ottamista eteenpäin tilanteessa, jossa vanhat kaavat eivät enää innosta. Kuten edeltäjänsä, se näyttää myös paljon koomisia tilanteita ja sattuvasti lauottuja heittoja, jotka hykerryttävät yleisöä. Elokuvan ensi-ilta on R&A:n Kotimaisessa gaalassa.

Paavo Ihalainen

Näytös: 19.9. klo 18:30 Savoy-teatteri
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat