Rakkautta ja anarkiaa 2017: Menestysdokumentin jatko-osa Tokasikajuttu näyttää suosion varjopuolet

Suositulle elokuvalle on yleensä vaikeaa tehdä luontevaa jatkoa. Kun kyseessä on dokumentti, on vielä lisäksi toivottava, että tosielämässä aihe kehittyy yhä kiinnostaviin suuntiin ja paljastaa uusia asioita.

Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin vuonna 2012 ohjaama Kovasikajuttu oli jo varsin tyhjentävä kuvaus Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändistä ja sen noususta maineeseen. Se teki selväksi, että kehitysvammaisilla muusikoillakin on samankaltaisia tunteita kuin muillakin. Kulissien takana riidellään, sovitaan, nauretaan sekä koetaan hyviä ja huonoja fiiliksiä.

Bändille tapahtui ensimmäisen elokuvan jälkeen paljon. Näkyvimpänä se edusti Suomea Euroviisuissa vuonna 2015 kappaleella ”Aina mun pitää”. Menestys jäi tuolloin vaatimattomaksi, eikä Suomi päässyt finaaliin asti. Suosio ja kannustus Suomessa nousi kuitenkin entistä suuremmaksi. Vuoden 2016 lopulla yhtye ilmoitti lopettavansa keikkailun johtohahmo ja kitaristi Pertti Kurikan 60-vuotispäivään.

Lopulta elokuva kuvaa irti päästämistä ja vaikean askeleen ottamista eteenpäin tilanteessa, jossa vanhat kaavat eivät enää innosta.

Kärkkäisen ja Passin jatko-osa kuvaakin yhtyettä, jota uhkaa väsyminen. Vokalisti Kari Aalto väläyttää bändistä eroamista, kiertueella riidellään ja jokaisella jäsenellä tuntuu olevan muitakin kiinnostuksen kohteita kuin bänditoiminta. Rumpali Toni Välitalo kokee kolmiodraamaa rakastettunsa Jutan ja bändin roudarin Nipen välillä. Basisti Sami Helle kaavailee politiikkaan lähtöä ja käy uskonnollisissa piireissä laulamassa virsiä.

Kun intressit ovat erilaisia, on päätöksentekokin harvoin yksimielistä. Kun bänditreenejäkin on vaikea saada kasaan, on Euroviisuihin lähteminenkin kovan neuvottelun takana. Koska vaikeuksia seurataan niin pitkään, tuntuu yhtyeen voitto Suomen Uuden musiikin kilpailussa äsinkosketeltavan riemukkaalta.

Toisin kuin monessa muussa dokumentissa tunteet eivät tässä tilanteessa tunnu ohjatuilta, vaan autenttisilta. Eroa on kuin rähjäisellä parin soinnun punkilla ja sliipatun muovisella esityskilpailulla.

Sanooko Tokasikajuttu sitten varsinaisesti mitään uutta, vai toistaako se jo valmiita teesejä? Jatko-osalle tyypillisesti se on ainakin isompi ja suureellisempi. Toisaalta yllättävän surumielinen tunnelma ei vaikuta siltä, että faneille annettaisiin vain lisää sitä samaa, mitä aiem­minkin.

Kiinnostavin kehitys onkin ehkä Kari Aaltoa seuratessa, sillä julkisuuden paineet sekä valokuvaus- ja haastattelusessiot alkavat silminnähden kyllästyttää. Euroviisujulkisuus ei ole yksinomaan positiivinen asia bändille, vaan se myös vaatii heiltä kaikilta paljon enemmän.

Lopulta elokuva kuvaa irti päästämistä ja vaikean askeleen ottamista eteenpäin tilanteessa, jossa vanhat kaavat eivät enää innosta. Kuten edeltäjänsä, se näyttää myös paljon koomisia tilanteita ja sattuvasti lauottuja heittoja, jotka hykerryttävät yleisöä. Elokuvan ensi-ilta on R&A:n Kotimaisessa gaalassa.

Paavo Ihalainen

Näytös: 19.9. klo 18:30 Savoy-teatteri

Keskustelua aiheesta

Suomalainen huippumuusikko: ”Kun yksi juopottelee bändissä, loput kärsivät ja huolehtivat”

Muusikko Jussi Kinnunen läträsi ja sekoili vuositolkulla viinan ja huumeiden kanssa, kunnes sisuskalujen täydellinen pettäminen laittoi miehen katsomaan omaa päihderiippuvuutta ja elämää silmästä silmään.

Juomisesta tuli Kinnuselle synonyymi kuolemalle. Tämän oivaltaminen oli tie raittiuteen.

Nykyisin hän työskentelee päihdeterapeuttina ja muutosvalmentajana, jonka vastaanotolle hakeutuvat ongelmissaan jopa kokonaiset yhtyeet.

Päihdeongelmien peruskaava menee yhtyeissä samankaltaisesti kuin perheissä, työpaikoilla ja missä vain pienyhteisöissä. Kun yksi juo, muut kärsivät ja yrittävät paikkailla juomisen ikäviä seurauksia.

– Yksi bändissä dokaa paljon ja muut hermostuvat, kun tämä yksi jatkuvasti tyrii, vaikka muut panostavat bändiin. Jokaisella on siinä kuviossa omat vakiintuneet roolinsa. Yhtyeissä on monesti myös yksi superhuolehtija, joka hoitaa, paikkaa ja
selittää juopon mokaamat asiat parhain päin. Siitä tulee se perheen lapsenvahti, Kinnunen naurahtaa.

Teksti: Janne Ora

Jussi Kinnusen laaja haastattelu ilmestyy Demokraatin viikkolehdessä torstaina 16. marraskuuta ja verkkoversio jutusta keskiviikkona 15. marraskuuta

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Uudella Tuntemattomalla jo yli 500 000 katsojaa

Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / JUHA MUSTONEN

Alku Louhimiehen ohjaama kolmas elokuvaversio Väinö Linnan romaanista jatkaa hurjaa vauhtia lippuluukuilla.

Tuntematon sotilas -elokuva keräsi teattereihin isänpäiväviikonlopun aikana 85 975 katsojaa.

Sunnuntai-iltaan mennessä elokuvalla on yhteensä 521 076 katsojaa elokuvateattereissa.

Tuntematon sotilas on koko elokuvaohjelmiston katsotuin elokuva tänä vuonna. Se on ollut ohjelmistossa vasta 17 päivää.

AVAINSANAT

Tuntematon sotilas jatkaa lippuluukuilla murskaavasti: kasassa jo 364 000 katsojaa

Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / JUHA MUSTONEN

Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas keräsi viikonlopun aikana teattereihin 104 004 katsojaa. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun kotimainen elokuva saa toisena esitysviikonloppunaan yli 100 000 katsojaa.

Tuntematon sotilas on saanut sunnuntai-iltaan mennessä yhteensä 364 468 katsojaa, ja on jo nyt vuoden katsotuin elokuva oltuaan ohjelmistossa 10 päivää. Ennakkonäytöksissä elokuvan näki 48 438 katsojaa.

Kotimaisista elokuvista tähän asti katsotuin on ollut edelleen ohjelmistossa oleva Napapiirin sankarit 3, joka kerännyt 265 594 katsojaa. Ulkomaisista elokuvista korkeimmat katsojaluvut on saanut 331 639 katsojalla Itse ilkimys 3.

”Olemme luonnollisesti hyvin tyytyväisiä Tuntemattoman sotilaan ennätyksellisiin katsojalukuihin, mutta mieltämme lämmittävät erityisesti upeat katsojapalautteet kaikkialta Suomen elokuvateattereista”, SF Studiosin teatterilevityksen johtaja Timo Räisänen sanoo tiedotteessa.

Myös elokuvantekijät ovat luonnollisesti tyytyväisiä.

”Nyt suomalaiset ovat todella lähteneet liikkeelle. He ovat halunneet nähdä tämän elokuvan ja osallistua siitä käytävään keskusteluun tuoreeltaan. On upeaa, että elokuvaa esitetään käytännössä kaikkialla, missä elokuvia voidaan yleisölle Suomessa esittää. Elokuvaa on katsottu myös arkisin ja päivisin todella paljon. Kiitos niille sadoille ihmisille, jotka tätä työtä tekevät elokuvateattereissa eri puolilla Suomea. Ja suuri kiitos kaikille katsojille”, ohjaaaja Louhimies sekä tuottajat Mikko Tenhunen ja Miia Haavisto kommentoivat.

Tuntematon sotilas saa elokuvateatterilevityksen myös Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Ruotsissa elokuvan ensi-ilta on 6.12.2017.

AVAINSANAT

Kaurismäen Toivon tuolla puolen ehdolla Euroopan vuoden parhaaksi elokuvaksi

Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / MALLA HUKKANEN SPUTNIK
Näyttelijät Sherwan Haji (vas.), Nuppu Koivu, Janne Hyytiäinen, Sakari Kuosmanen ja Ilkka Koivula Ohjaaja Aki Kaurismäen elokuvasta Toivon tuolla puole.

Aki Kaurismäen elokuva Toivon tuolla puolen on ehdolla parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen kategorioissa European Film Awards -palkintogaalassa. Asiasta kertoo elokuvan levitysyhtiö. 

Ehdokkaita on molemmissa kategorioissa yhteensä viisi. 

Euroopan elokuva-akatemian palkinnot jaetaan Berliinissä 9. joulukuuta. Ehdokkuudet julkistettiin Sevillan elokuvajuhlilla.

Toivon tuolla puolen kertoo suomalaisen kauppamatkustajan ja syyrialaisen pakolaisen risteävistä poluista. Sen elokuvan pääosissa nähdään Sherwan Haji ja Sakari Kuosmanen. Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa 3. helmikuuta, ja se on kerännyt tähän mennessä elokuvateattereissa 53 000 katsojaa.

Vuonna 1988 perustettu European Film Awards on arvostetuin yleiseurooppalainen elokuvapalkinto. 

Kaurismäki on ollut ehdolla parhaan elokuvan ja ohjauksen kategorioissa aiemminkin elokuvillaan Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Le Havre (2011). Ehdolla parhaan elokuvan kategoriassa ovat olleen myös Kaurismäen elokuvat Tulitikkutehtaan tyttö (1990) sekä Boheemielämää (1992), josta parhaan miespääosan palkinnon voitti Matti Pellonpää.

Arvostelu: Miehinen pelkofantasia The Killing of a Sacred Deer (2017) ajaa naiset lähelle huora-madonna-asetelmaa

Ansa. Muukalaisella (Barry Keoghan) on pelottava viesti kirurgille (Colin Farrell).

Synkän talouslaman syövereissä pitkään pahoinvoineen Kreikan uudemman polven elokuvaohjaajista Yorgos Lanthimos, 44, on kyynisin ja kansainvälisesti menestynein. Cannesissa palkittu, monenlaisille tulkinnoille avoin Dogtooth (2009) aurasi tien ohjaajan synkkään satiiriseen maailmaan. Se kertoo muurin taakse sulkeutuneesta perheestä, jonka teini-ikäiset lapset eivät ole koskaan nähneet ulkomaailmaa.

Lanthimosin ensimmäinen englanninkielinen, brittien Hollywood-tähdillä roolitettu The Lobster (2015) kuvaa sekin dystopista yhteiskuntaa, jossa pariutumisen pakko on viety totalitaariseen hulluuteen. Elokuvien asetelmat ovat niin tahallisen keinotekoisia, että ne pakottavat pohtimaan teoreettisten luonnoksien syvempää ideaa.

Elokuvansa myös käsikirjoittavan ohjaajan uutuus The Killing of a Sacred Deer (2017) on mutkikkaasta ja epämyyvästä nimestään huolimatta aiempaa suoraviivaisempi painajainen, ei kuitenkaan valtavirtaa juuri millään muulla tavalla kuin koston teemansa yllätyksettömässä yksinuottisuudessa.

Ydinperhe ahdingossa

Hengeltään ja estetiikaltaan teos ammentaa etenkin kylmäkiskoisuudestaan käsitteen tehneiltä Stanley Kubrickilta ja Michael Hanekelta, mutta tarina vauraan lääkäriperheen hyvinvointia uhkaavasta muukalaisesta voisi tulla vaikkapa Claude Chabrolin porvarikuvauksista, ellei kreikkalaisen tyyli olisi pikemminkin tyly kuin hienostunut.

Parrakas Colin Farrell esittää huippukirurgia, jonka vaimo on silmälääkäri (Nicole Kidman). Tapaamiset teini-ikäisen pojan (Barry Keoghan) kanssa alkavat selittämättömästi. Miksi kiireinen ammattilainen, onnellisessa avioliitossa elävä isä viettää aikaa vieraan nuorukaisen kanssa?

Lanthimosin aavemainen kamera liukuu steriilin sairaalan pitkiä käytäviä kuin Hohdossa (1980) konsanaan. Vääristyneitä perspektiivejä riittää, läpikuultavia ja heijastavia pintoja. Musiikki on kolkkoa. Ohjaaja vihjaa, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää.

Pian isän esiteltyä tuttavansa myös vaimolleen ja omille lapsilleen tämän aluksi kulmikkaalta tuntunut käytös muuttuu huolestuttavammaksi ja vaativammaksi. Poika ilmestyy sairaalaan kutsumatta ja anoo huomiota, mikä ei vaikuta enää ystävälliseltä. Nuorukaisen seksuaalisesti turhautunut äiti (Alicia Silverstone) ylittää ensimmäisenä rajan.

Mutta The Killing of a Sacred Deer ei kerro tukahdutetusta eroottisuudesta, vaan se on korttejaan kätkevä sairaskertomus tilientasaamisen väistämättömyydestä, jota kirurgi ei pääse pakoon hulppeaan kotiinsa, arvostettuun työpaikkaansa tai paksuun pankkitiliinsä.

ELOKUVA:
The Killing of a Sacred Deer
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Nicole Kidman, Barry Keoghan, Alicia Silverstone
2017, 121 minuuttia
★★★☆☆
Lasten terveyden pettäessä ammattilaiset eivät löydä vastausta omasta asiantuntijuudestaan. Tilalle Lanthimos tarjoaa vain kiehtovaa, osin ärsyttävän tietoista arkista yliluonnollisuutta vailla selityksiä. Arvoituksen takaa ei löydy Haneken Kätketyn (2005) kaltaista vihlaisevaa yhteiskunnallista viestiä.

Taas kerran elokuva on myös ja ennen kaikkea miehen kärsimysnäytelmä, jossa naiset ja lapset ovat vain pahan uhreja. Oikeat syylliset löytyvät toisiaan syyttelevistä, moraalisesti heikoista maskuliinisen maailman hallitsijoista, joille on suotu asemaa, valtaa ja vastuuta, muttei todellista selkärankaa. Ristiriitainen viesti ajaa naiset lähelle perinteistä huora-madonna-asetelmaa.

Tämänkaltaisissa elokuvissa syyllisiltä vaadittava uhraus on aina suhteeton tehtyyn rikkomukseen. Joku voisi kutsua näkökulmaa sadistiseksi. Kenties yhtä kohtuutonta ylitulkintaa, mutta Lanthimosin elokuvia tulee helposti arvioitua hänen kotimaansa sairasta tilannetta vasten.

Keskustelua aiheesta