Lukijaristeily2017
tuntematonsotilas

Reuhurunoilija Kinnusen ryhdikäs tasaantuminen

Kuva: Kari Hulkko
Tapani Kinnunen (oikealla) "virka-asussaan" Turun kirjamessujen runouspaneelissa 2013. Vierellä kustantajansa Ville Hytönen, kirjailija Reetta Niemelä ja kustantaja Seppo Lahtinen.
KIRJAT

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma

Runoja,63s., Savukeidas

Tapani Kinnusen runoilijakuva saa uusimmassa teoksessa uutta väriä. Avautuminen on muutakin kuin paljastelua.

Kokoelman runoissa on usein selkeä juoni tai henkilökuva, tapahtumat juoksevat kohti viimeisiä rivejä. Silti säejono ei ole kuivettunut tai joutava. Kinnunen on löytänyt itsestään maltillisen suoraanpuhujan.

Tekijällä on entistä avoimempi huumorinhäive kasvoilla. Miellyttävyys ei riko karskin miehen en face -kuvaa. Ote ulottuu aina hassutteluun asti, kuten kirjailija Dan Fantea seurattaessa.

Pysäytyskuviksikin Kinnusen runoja voisi kutsua. Niissä on tehokas päätössäe. Lukijalle tulee mietittävää, kun henkilöt tai henkilö tai tapahtuma saavat yhteenvedon. Ollaan kaukana itsetehoisesta nostatuksesta, runon päätössanat kun eivät ole pakollinen kuittaus tai väkisinmaattu laveri.

Elävyys ja irtonaisuus on uutta Kinnusen runoasussa. Inhimillinen elämä saa runoissa arvoisensa kehykset. Tavanomaisuus nousee esille, vahvuus ei pysähdy hauikseen tai pisteleviin sanapiikkeihin. Hyvästä esimerkistä käy kahden blondin junakeskustelu tulevasta illasta.

Kinnusen kuvakulmat ja metaforaviittaukset osuvat nyt paremmin kuin koskaan. Turhan puristelun aika on ohi, tekijä luottaa yhtä lailla sanan itselliseen etenemiskykyyn kuin lahjakkuuteensa. Joskus ohikiitävän runon piirre muistuttaa lukijaa piankin sivun kääntämisen jälkeen.

Tekijän oma elämä on edelleen runon fokuksessa vahvana, mutta nyt Kinnunen tuntuu uskovan siihen ilman ylenmääräistä kohkaamista ja keinotekoistakin ekshibitionismiä. Ja kas, voima siitä vain kasvaa.

Matka, olkoonkin kulunut metafora, on myös Kinnusen runon kantava piirre. Hän astuu surutta yli rajojen, mutta ei tee siitä sen suurempaa huomiota. Materiaalia vain, kulkeminen on erinomainen sytyke.

Loppuosan luku ulkomailta on kuin tiivistejuice. Runo puristuu muutamaan terävästi poreilevaan purkitukseen.

Suomi-runossa kotimaa värjäytyy lämpimästi ulkomaalaisen miehen ja runominän välisessä keskustelussa. Vinoilusta ei ole hiventäkään, huolimatta ymmärtämisongelmista tai asioiden reippaasta karkaamisesta käsistä.

Yksi keskeinen piirre on sympatia kuvattavia kohtaan. Sitähän Kinnunen on aina osoittanut, mutta nyt erityisen näyttävästi. Se taas tarkoittaa sitä, että kun itse vetäytyy ja jättäytyy taaemmas, runo saa uutta kantavuutta. Myötätuntoisuus kerronnan kohteisiin on kestävää, oppinut tekijä ei lankea banaliteetteihin tai kompastu (enää) ylisanoihin.

Idolitkin saavat mannaa osakseen, kun minä painaltaa Genesiksen konsertin jälkilöylyihin. Siinä tulevat esille tekijän mielenlaadun uudesti heränneet piirteet, hyökkäämättömyys ja tyhjän itsekorostuksen hylkääminen. Mies toteaa ainutkertaisesta kokemuksesta vain, ”ettei meitä kotona kukaan usko”.

Samaa jännää kohteliaisuutta (juuri sitä totisinta itsevarmuutta) voi tavata muidenkin runoissa vastaantulevien henkilöiden kohdalla. Päähenkilö ei todellakaan ole korostetun ylivertainen, runo antaa auliisti tilaa toiselle. Kinnunen on niissä kohdin tarkka havainnollistaja, asioiden ja luonteenpiirteiden muistiinmerkitsijä.

Yksi keskeinen asia vielä Ranskalaisessa suudelmassa on suhde kotikaupunkiin. Turku elää runoilijassa ja elättää runoilijaa. Kokoelman lopussa on rakkaudentunnustus Riikalle, vaimolle. Kaunis on lähellä, kunhan sen vain huomaa.

Tapani Kinnusen kokoelma on uudesti herättävä omakuva, kaikkinensa, sairauksineenkin. Kuvakirjaa on miellyttävä selata, siihen uppoutuu kuin huomaamatta. Sivuille pysähtyy ja palaa tuon tuosta takaisin.

Runojen sarjasta koostuu värikäs, peräti ystävällinen rapsodia. Silti se on kaikkea muuta kuin naiivi tai ryhditön. Siinä on tervettä itsetuntoa ja voimaa.

”Olen menestynyt raskaan sarjan runoilija”, toteaa tekijä itsestään. Totta, ainakin toinen puoli. Pienestäkin ja kevyen tuntuisesta saa suurta. Kyse on sanottavan painosta.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Kuka olikaan Suomen slaavilaisin kirjailija?

Kuva: Kari Hulkko
Juhani Peltonen pihamaallaan Lopella joulun alla 1990 seuranaan on kuuluisa koiransa Natalia.

Kun viikon 17 erikoistehtävän kirjailija esiintyi ensimmäisen kerran näillä palstoilla vuonna 1993, vastauksia tuli nolla, zero, null, 0. Se raastoi visaukkoa, jolle kirjailija oli ykköslemppari, liki pyhä. Pari vuotta aiemmin tehty yhdistetty pyhiinvaellus- ja haastattelumatka Lopen vanhalle kansakoululle oli vielä tuoreena muistissa – ja sitten tuli täystyrmäys, kun kukaan ei tunnistanut katkelmaa romaanista ”Iloisin suru”.

Noin huonosti ei käynyt toisella yrittämällä, mutta enemmänkin oli toiveissa.

Unto Vesa kertoo ensimmäisenä, kuka tämä seremoniamestarinne ikisuosikki on.

Juhani Peltonen oli ensimmäisestä Hesarin palkitsemasta Surunappi-novellistaan alkaen aivan omanlaatuisensa kirjailija. Hän pystyi sanoillaan, lauseillaan, kielellään luomaan eriskummallisia, mystisiä ja mukaansatempaavan erikoisia tarinoita. Valtavan laaja ja tasokas tuotanto, josta ’Elmo’ tietysti kaikkein tunnetuin. Sitäkin usein ajatellaan vain suomalaisen urheiluhulluuden hauskaksi kritiikiksi, mutta siinäkin teoksessa yhtä olennaista on sen runollinen, surunhäiväinen pohjavire.”

Juhani Niemi löytää osuvan adjektiivin kirjailijaa kuvaamaan.

”Suomen slaavilaisimman kirjailijan, melankolian mestarin Juhani Peltosen tunnetuin teos on ilman muuta urheiluparodia Elmo, mutta kyllä novelliosastoltakin löytyy helmiä. Kokoelmasta ’The End’ löytyy kertomus

’Metsästys joulun alla’. Siinä kaverukset Aki ja Mikko lähtevät jänismetsään, mutta Akin koiran Rubenin häkellykseksi miehet metsästyksen sijaan keskittyvät keskustelemiseen ja oluen juomiseen, tyyliin tänään ei ammuta elollisia olentoja.”

Sirpa Taskinen on poiminut hurmaavan kirjasitaatin.

”Juhani Peltosen kertomuksia lukiessa aina välillä kainalniemeen nousee oikein hiki, kun absurdit käänteet seuraavat toistaan. Metsästys joulun alla on kylläkin realistisemmasta päästä – mitä nyt välillä käydään tyrkkäämässä auto jorpakkoon.

Juhani Peltonen (1941–1998) hallitsi suvereenisti suunnilleen kaikki tekstin tuottamisen lajit. Hän kirjoitti runoja, näytelmiä, novelleja, pakinoita, romaaneja ja artikkeleja – puhumattakaan kaikkein kuuluisimmasta eli eräästäkin kulttikuunnelmasta. Hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi voitettuaan J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 1964, sai myöhemmin kirjallisuuden valtionpalkinnon, 15-vuotisen taiteilija-apurahan ja Pro Finlandia-mitalin.

Ajankohtaiseen Suomi 100 -keskusteluun häneltä löytyy täsmällinen kuvaus Suomesta: ’Separaattorilta haiseva emäntä kulkee pellon yli.’”

* * *

Pertti Vuorela muistelee vierailuaan kirjailija kotitanhuvilla.

”Kirjailija asui Lopella ison osan elämäänsä ja myös kuoli siellä. Kesällä 2011 olin Lopella asuvan ystäväperheen kanssa Juhani Peltosen jalanjäljillä.
Vierailimme ensin taiteilija Mikael Vesperin laivan muotoon rakennetussa ateljeekodissa, joka sinänsä on näkemisen arvoinen. Laivan päädyssä on spinaakkeripurje ja kapteenina kukas muu kuin Juhani Peltonen.

Juhanihan aikoi merikapteeniksi, mutta ei värisokeuden takia päässyt haluamaansa ammattiin. Illalla menimme Lopen eli Sajaniemen kesäteatteriin katsomaan Juhanin ehkäpä tunnetuinta kirjasta sovitettua näytelmää Elmoa. ”

Markku Tuomala kertoo olleensa poissa visanäyttämöltä, koska ”kohdalle ei ole toviin osunut omien sääntöjeni mukaan tuttua tekijää ja teosta (eli jotakin, jota olen lukenut ja tunnistan, ei vain jotakin johon löytyy vastaus hakukoneilla)”. Kunnioitettava henkilökohtainen sääntö.

Mutta nyt osui.

”Kun toisaalta on kyse niin omintakeisesta ja omakielisestä kirjailijasta kuin nyt ja kun sitten vielä kyseinen säkenöivä kielenkäyttäjä on niin suuresti ihailemani ja hitsisti fanittamani kirjailija, jonka kuvan jopa kerran painoin omatekemääni kirjallisuusaiheiseen T-paitaan, en voi muuta kuin kohottaa omankin vaasini Juhani Peltoselle ja hänen novellilleen Metsästys joulun alla.

Tätä kyseistä kokoelmaa ei ikävä kyllä omasta hyllystäni löydy, mutta toki olen senkin lukenut ja edelleen sitä antikvariaateista jahtaan. Kuten myös noin viittä muuta Peltosen teosta. Metsästys siis jatkuu.”

* * *

Eero Reijonen nostaa esille Peltosen tärkeimmän sielunmaiseman, Orrelan.

”Visakirjan lyhyen, huikean novellin ’Maaliskuun sumua’ alun Korso-kuvaus on ilkeydessään riemastuttava. Sitten Peltonen tarkentaa ja siirtää kuvakulman yksittäisen ihmisen ja luonnon tasolle.
Tätä korsolaisen omenatarhan, Villa Orrelan tarinaa Juhani Peltonen kirjoittaa yhä uudestaan. Sitä kestää koko hänen tuotantonsa ajan.

Peltosen kotitalo, Vantaanjokivarteen sijoitettu, kuntaa moneen kertaan vaihtanut, oli aikanaan rakennettu vanhan synagogan puista; kenties se, kaivureilla rikkirevitty, oli osa pihkovalaista kirkkoa. Jokikin on saastunut, joulutarinan Vesiperän joen kaltainen. Tikkurilan väritehdas antoi töitä, mutta vei kivennuoliaiset… —

Omenapuutarhan maisemassa korvannut Vantaan ’Lasnamäki’ tuo kaikista maailman rakennelmista vähiten mieleen pihkovalaisen kirkon. Usko on kuitenkin aina läsnä. Pienpelto, tai Peltonen, tarinoi novellissa nelivuotiaan lapsensa kanssa sumussa, omenatarhan tuhon kynnyksellä: ”Onko taivaassa leikkimökkejä? kysyy tyttö… On on… lasten taivaassa on.” Pienpelto, taiteilijan alter ego, ei tässä kohdin tohdi edes itsekseen pohtia kuolemaa, mutta elämän koko kuva on selvillä: ’Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti liittävät toisiinsa. Mutta en kaipaakaan järkeä, vaadin tunnetta ja mielikuvitusta tähän kaaokseen’, Pienpelto huokaisee. – – –

The End, jonka avainnovelli Metsästys joulun alla on, ei käynyt juuri kaupaksi. Sen sijaan aika monen sananjulistajan yöpöydällä Peltosen tarinat ovat vuosien saatossa majailleet… Hector kertoo biisistään ’Tilulilu’ (1980), että se on saanut vaikutteita novellista kohdassa ’sedän matka kaivolle’. Suomen kirkonmiesten valiopappi, Jaakko Heinimäki markkinoi kavereilleen tervehdystä ’akuutti katatoninen ilonilmaukseni’, se on takomopomo Mikko Juusteenin ja apumies Häkkisen keskinäinen tervehdys. Muutkin taiteilijat ovat tunnistaneet Peltosen teksteistä mainion sanankäyttäjän, Juice Leskinen kenties jopa sielunveljen.”

Ilpo Pietilää pitää kannustaa Peltosen teksteihin tutustumaan.

”Koska en ole juurikaan ns. huumorikirjallisuuden ystävä, on tämäkin tarina jäänyt minulta ilmeisesti ikäväkseni lukematta. Koska ei koira pääse karvoistaan, en lupaa edes yrittää sen lukaisemista. Silti tunnistan ja myös tunnustan, että Juhani Peltosen tekstien pohjavire on loppuviimeksi varsin vakavaa ja taatusti myös varteenotettavaa.”

Mauri Panhelainen voisi olla sopiva kirjavinkkari edelliselle.

”Juhani Peltonen oli yksi mielikirjailijoistani muutama vuosikymmen sitten; eipä silti, Peltosen tunnetuin luomus urheilusankarimme Elmo ja Derwangan jättiläisolympialaiset eivät unohdu koskaan.”
Tai sitten Raila Rinne:

”’Vaasisi’ – jo vain, Juhani Peltostahan se, armoitettua tarkkasilmää ja sananiekkaa, humoristia, urheilusankari Elmon, Salomo ja Ursulan ja monen muun hauskan tarinan ker\htojaa.”

Viikon palkinto menee Markku Tuomalalle. (rb)

Viikon 19 sitaatti *

Koska visamaakari käy vetämässä pari viikkoa henkeä, on tälle kevään viimeiselle tehtävälle ruhtinaallisesti vastausaikaa – mutta ei vihjeitä. Muuta kuin tuo juhlavuoden erikoisesta kielivä asteriski * ja toteamus, että kirja oli todellinen tomujen tuulettaja ei niin kauhean kauan sitten.

Kuka ravisutti millä? Vastaukset viimeistään 28.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Naiset aina kuvittelevat että kun kaikki menee päin helvettiä tulee ennen pitkää simsalabim joku mies joka puhdistaa heidät kaikesta menneen kuonasta, kaikesta pettymyksen tunkasta.
Tunkasta luulee nainen nousevansa, siivin puhdistetuin.
Naiset luottavat, naiset toivovat, naiset uskovat, naisilla on jäljellä paljon lapsenuskoa vielä, ja kuka tietää onko se hyvä vaiko paha, mutta sitä on, ja se on kuin nainen tietäisi vuorenvarmasti että tukanpesu Kolera-altaassa aikaansaa sädehtivän kiillon hiuksiin.”

Keskustelua aiheesta

Kolmen kerroksen väkeä – Tapani Suominen kirjoitti romaanin suurlähetystön suljetusta maailmasta

Kuva: Jari Soini
Tapani Suominen työskenteli vuosituhannen vaihteessa kulttuurineuvoksena Suomen Tukholman suurlähetystössä. Hänen juuri ilmestynyt toinen romaaninsa Virastomestarin talvi on syntynyt noina vuosina kertyneistä havainnoista, laajoista fakta-aineistoista sekä nimenomaan kirjaa varten tehdyistä diplomaattien haastatteluista.

Vahtimestareiden kanssa, virastomestareista nyt puhumattakaan, kannattaa olla aina hyvissä väleissä. Ainakin, jos haluaa työrutiinien pyörivän häiriöttömästi.

Topi Kalliokoski on tänään ilmestyvän ”Virastomestarin talvi” -romaanin minä-kertoja. Hän on ulkomaan edustustoja paljon kolunnut vahtimestari, joka on vanhoilla päivillään päätynyt Suomen Tukholman lähetystöön.

Topi on paitsi avainhenkilö lähetystöarjen sujumisessa, myös korvansa ja silmänsä auki pitävä mies, jolla on paljon tarkkoja havaintoja hyvistä ja huonoista diplomaateista, heidän kummallisista tempauksistaan ja suistaan livahtaneista sammakoista.

Topilla itselläkin olisi varmasti ollut kykyjä karriääridiplomaatin uralle, mutta ei suurta paloa hypätä tuohon kiipimiskoneistoon, jossa kyynärpäätaklaukset, kampitukset ja selkäänpuukotukset ovat puolisallittua pelistrategiaa.

Topin arkiset käytännöt muuttuvat, kun uudeksi lähettilääksi ilmaantuu niuhottamiseen ja arroganssiin taipuvainen Lauri Stolt. Poliisin poika Kaakonkulmalta Imatralta. Sattumalta myös Topin koulutoveri, mutta ei -kaveri vaan -kiusaaja.

Diplomaattiura lyhyt, kirjoittajaura pitkä

Kun Demarin kulttuuripäällikkö Tapani Suominen joutui lähtemään karmit kaulassa lehdestä pihalle syksyllä 1996, hän ei jäänyt downshiftailemaan perusteettomasta irtisanomisestaan saamiensa kipurahojen turvin. Hän löysi kohta uusia töitä kulttuurisektorilta, kun tuli nimitetyksi kulttuurineuvokseksi Tukholman suurlähetystöömme.

Suominen lopetti kulttuurineuvoksen työt Tukholmassa kuuen vuoden työrupeaman jälkeen vuonna 2003. Hänen edellinen romaaninsa ”Sarvikuonojen aika” ilmestyi suomeksi 1992 ja ruotsiksi 1997.
Diplomaattivuosinaan Ruotsissa hän julkaisi useita antologioita.

Tänä keväänä nuo hänen kaksi polkuaan – pitkä kirjoittajan ja lyhyt diplomaatin ura – kohtaavat. Suomiselta ilmestyy ensi viikolla romaani ”Virastomestarin talvi”, jonka kustantaa pieni, mutta kaksikielisyydessään kunnianhimoinen Litorale-kustantamo. Kustantajan Suominen valitsi sillä perusteella, että se oli valmis julkaisemaan kirjan myös ruotsiksi. Teos ilmestyy syksyllä nimellä ”Sista vintern på ambassaden”.

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen mielessä jo Tukholman vuosina, mutta ajatuksen kypsyttely otti aikansa.

– On oikeastaan mahdoton sanoa, milloin kirjoittaminen varsinaisesti alkoi. Siinä on ollut niin monta vaihetta. Jo vuosia sitten minulla oli valmiina ensimmäinen versio, mutta se ei toiminut. Se oli kuin villapusero, joka purkautui kokonaan, kun yhdestä repsottavasta langasta veti. Jouduin siis kirjoittamaan sen kokonaan uudestaan.

Suominen tuumaa, että viipyminen on ollut kirjalle ja ehkä myös sen vastaanotolle hyväksi. Hän arvelee, että jos olisi kirjoittanut romaanin heti Tukholman pestiltä lähdettyään, sitä olisi luettu aivan liikaa avainromaanina.

– Nyt olen saanut niihin aikoihin ja tapahtumiin sopivasti etäisyyttä.
Romaanin rakenteeseenkin tuli matkan varrella iso muutos. Suominen kertoo, että kirjalla oli yhdessä vaiheessa kaksi minäkertojaa: sekä vahtimestari Topi Kalliokoski että suurlähettiläs Stolt hänen vastapoolinaan.

– Huomasin, että kun suurlähettiläs pääsi itse kertomaan omaa tarinaansa, siitä tuli aivan liian sympaattinen hahmo. Siinä on kirjailijalla dilemma, että jos haluaa kirjoittaa jostain paskiaisesta minä-kerrontana, niin sitä tyyppiä rupeaa ymmärtämään ja selittämään sen tekoja. Se on kyllä tavallaan ihan oikein, onhan kirjailijan ilmeisesti asetuttava kertojansa puolelle. Mutta jutun dramatiikka ja jännite siinä kyllä voivat lässähtää.

Seurustelu-upseerin valmiuksilla

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen hänelle yhtäaikaa sekä tutkimus- että kaunokirjallinen projekti. Hän kertoo haastatelleensa sitä varten suuren määrän ihmisiä. Vahtimestarit osoittautuivat erityisen hyviksi tietolähteiksi, esimerkiksi kuskatessaan autolla lähettiläitä tai näiden vieraita kuulevat ja näkevät sellaisia asioita, joita ei virallisissa yhteyksissä kertoilla.

– Topin hahmo on yhdistelmä useammasta eri ihmisistä noukittuja piirteitä, kyllä sillä on vahvat esikuvansa, Suominen valaisee.

Topin ominaisuuksiin kuluu muun muassa lukeneisuus ja syvä ymmärrys historiasta siinä missä myös kyky olla naisten mieleen. Nämäkin löytyvät elävästä elämästä.

Suominen jututti kirjahankkeensa aikana lukuisia suurlähettiläitä ja muita virkamiehiä, muutamat jopa lukivat ja kommentoivat käsikirjoitusta etukäteen.

– Minullehan oli jo Demarin aikoina langennut eräänlainen seurustelu-upseerin tehtävä. Totuin silloin liikkumaan niissä piireissä ja ystävystyinkin aika monen diplomaatin kanssa.

Oman kulttuurineuvosaikansa hän sanoo olleen hyvä näköalapaikka kirjaa ajatellen.

– Tukholman lähetystössä oli yksi virkamies, joka ei ollut sidottu rutiineihin. Nimenomaan kulttuurineuvoksella on pelivaraa. Saatoin siis liikkua hyvin monenlaisissa piireissä ja solmia erilaisia kontakteja. Nykyisin kulttuuri- ja lehdistöneuvoksen tehtävät on yhdistetty ja resurssejaon vähennetty.

Jospa joku koira älähtäisi…

Lukijan ei ole vaikea bongailla Virastomestarin talven riveiltä ja rivien väleistä piirteitä tutuista tosielämän henkilöistä. On Topin nuoruudenystävä Kaarina, josta tulee myöhemmin peräti presidentti, on läheiseksi ystäväksi tullut suurlähettiläs Hallanvaara, joka romaanin alkutilanteessa on juuri jättänyt Tukholman lähetystön, on ulkoministeri Erik, on tutunoloinen kulttuuriministeri, on muistelmateoksensa ruotsinnosta ja muun muassa Emma-pikakivääriään Tukholmaan esittelemään saapuva presidentti…

”Minä sanoin, että tämä presidentti oli vanha kaukopartiomies, joka pärjäsi ilman henkivartijaa.
Suurlähettilään seurassa en tällaista olisi heittänyt, mutta Savolaisen kanssa ei tarvinnut tärkeillä.”

Kuinka paljon tuli harrastettua itsesensuuria?

– Ehkä liian vähän, Suominen naurahtaa. – Mutta jos joku haluaa lukea tällaisen kirjan paljastavana avainromaanina, niin siitä vaan. Kustantajani kysyi yhdessä vaiheessa, että ”ei kai siitä kukaan nosta mitään juttua”, mihin sanoin, että sehän olisi ihanaa, jos niin kävisi!

Suominen kertoo kirjasta löytyvän monia todellisia tapahtumia. Hän itse oli esimerkiksi todellakin eskorteeraamassa presidentti Koivistoa tämän Tukholman vierailulla, samoin erään kulttuuriministerin erikoinen priorisointi vierailukohteissa on oikeasti tapahtunut. Kirjan dialogissa on myös paljon repliikkejä, jotka ovat täysin autenttisia.

Paljon lukeneena miehenä Suominen tietää sanoa, että fiktiossa on harvoin puhtaasti fiktiivisiä hahmoja.

– Kaarina saattaa muistuttaa jotain entistä naispresidenttiä, mutta on silti fiktiota. Eikä romaanini ulkoministeri
Erik ole suoraan Erkki Tuomioja, mutta sanotaan näin, että olen saanut hänestä inspiraatiota.

Oikealla nimellä mainittujakin (mm. Karjalainen, Holkeri, Kekkonen) poliitikoita kerronnassa vilahtelee, mutta ne ovat kirjailijan mukaan siellä lähinnä asettamassa tapahtumia oikeisiin aikaraameihin.

Falskit muistelot inspiroivat

Tapani Suominen kertoo kirjaprojektinsa aikana inspiroituneensa paljon Timo Soikkasen kirjoittamasta ulkoministeriön histotiikista ”Presidentin ministeriö – Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella”, joka ilmestyi 2008.

– Se on melkein kuin romaani. Tietyt UM:n virkamiehet jopa jarruttelivat sen ilmestymistä, kun pitivät sitä liian suorapuheisena,

– Voisin pitää omaa kirjaani eräänlaisena jatkona tai reunamerkintänä Soikkasen kirjalle, vaikka minä katsonkin asioita ihan eri perspektiivistä. Työmetodissa on ollut kuitenkin samaa, paljon haastatteluja ja luettua tausta-aineistoa. Mutta sen sijaan, että olisin ruvennut tekemään niistä yhteenvetoa historioitsijan otteella, olen ryhtynyt fabuloimaan, miten nämä asiat voisivat olla.

Omanlaisensa taustalähde Suomiselle ovat olleet entisten suurlähettiläiden muistelmakirjat. ”Sen falskimpaa kirjallisuuden lajia ei ole”, puuskahtaasuurlähettiläs Hallanvaara romaanissa, eikä Suomisen ole vaikea yhtyä tuohon ajatukseen.

– Niissähän kirjoittaja itse on se isänmaata lähes yksin puolustava soturi ja suuri osa kollegoista selkärangattomia roistoja. Meillä on vuosien saatossa ollut monia loistavia diplomaatteja, mutta myös iso joukko suhteellisuudentajunsa täysin hukanneita henkilöitä. Tuollainen vaara on olemassa, kun elää epätodellisessa ympäristössä, jossa suurin piirtein päivittäin joku nimittää sinua ”ylhäisyydeksi” (”your excellency”).

Nuollaan tai potkitaan, asemasta riippuen

Suominen summaa, että kaiken kaikkiaan diplomatian maailma on näyttäytynyt hänelle varsin absurdina.

– Kun tulin siihen ulkopuolelta, niin olihan se sanomalehtien toimituksiin tai vaikkapa yliopistomaailmaan verrattuna hämmentävän suljettu ja anakronistinen ympäristö.

Esimerkkinä menneeseen jämähtämisestä Suominen nostaa lähetystön luokkajaon. Se on kuin suoraan brittiläisestä kartanofiktiosta. Virastomestarin talvessa kuvataan kolmen kerroksen väkeä, ja Tukholmassahan ollaan sitä konkreettisesti, koska lähetystörakennuksessa on tosiaan kolme kerrosta. Ylimmässä olivat lähettiläs ja kakkosmies eli ministeri, keskimmäisessä lähetystosihteerit ja lähetystöneuvokset ja pohjakerroksessa sitten ”palvelusväki”, joka jakautui vielä kahteen ryhmään, Helsingistä tulleisiin ja paikalta palkattuihin.

– Juuri tuon alakerran väen halusin saada moniäänisenä kuuluviin.

Ylemmissä kerroksissa eletään omassa omituisessa maailmassaan.

– Pelkkä käsite ”karriääri” estää minusta solidaarisuuden ja lojaalisuuden toteutumisen ulkoasiainhallinnossa.

Jouduin näkemään, kuinka alhaalta ylös päin yritetään nuoleskella ja ylempää potkitaan alempia.

– Journalismin maailmassa olin tottunut siihen, että vaikka kuinka otettiin joskus matsia, niin tiukassa paikassa oltiin lojaaleja toisilleen. UM:stä taas jäi kuva, että jos jollain meni huonosti, niin toinen näki siinä mahdollisuuden…

Sanoo Tapani Suominen, nykyinen vapaa kirjoittaja ja puolet vuodesta saaristossa viihtyvä kotitarveviljelijä, eläkkeellä oleva entinen journalisti ja ministeriön keikkatyöläinen, josta ei olisi karriääridiplomaattia saanut kai kirveelläkään.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Runoilija, joka rakastui kuolemaan

Visakenturio pläjäytti piinaviikolle kirjailijan, jonka elämästä ei sitä kärsimystä puuttunut. Eli kuten Juhani Niemi kiteyttää vastauksessaan kirjailijan”koko tuotantoa sävyttivät masennus, tyhjyyden tunne, kuolema ja sen kaipuu, maustettuna omanlaisellaan mustalla huumorilla.”  Ja näin häntä luonnehtii Raila Rinne: ”Pitkäperjantain ratoksi Visamestari antoi meille Lady Lazaruksen, joka poti pahaa masennusta koko lyhyen elämänsä ajan. Epätoivo, ahdistus, syyllisyys, uskottomuus, synkkiä asioita velloi nuoren lahjakkaan kirjoittajan mielessä. ”

Annetaankin nyt, naisrunoilijan kyseessä ollen, ääni aluksi naisille.

Seija Räsänen, joka taitaa olla visassa ensikertalainen, kertoo faktat jämäkästi.

”Viikon 15–16 Kirjavisan kysytty on yhdysvaltalaisen kirjailija, runoilija Sylvia Plath ja kirja ’Sanantuojat’. Tämä kovan onnen lapsi riisti itseltään hengen 31-vuotiaana päästämällä kaasua keittiöön. Plath kirjoitti runoa, proosaa ja useita lastenkirjoja. Plath on haudattu Heptonstalliin West Yorkshireen Englantiin.”

Jaana Pikkarainen-Haapasaari on ollut mukana kuvioissa vähän pidempään:

”Sylvia Plathista mainitaan, että hän on uudistanut amerikkalaista runoutta. Ensimmäisen runonsa hän julkaisi jo kahdeksanvuotiaana, hän oli siis hyvin lahjakas jo lapsena. Kaikkia hänen teoksiaan ei ole suomennettu, vielä. Runovisat ovat innostaneet taas lukemaan runoutta, pitkän dekkarijakson päälle.”

Ulla Vaara on sähköpostitellut Lahdesta intoutuneita vastauksia jo useampia vuosia.

”Melankolia on todennäköisesti monen runoilijan luonteenpiirre, mutta kun se muuttuu syväksi masennukseksi, on kyse kiireellistä apua tarvitsevasta ihmisestä. Näin oli jo varhain Sylvia Plathin kohdalla.

Kirjailija syntyi Bostonissa 1932 ja teki itsemurhan Lontoossa 1963. Siis lyhyt elämä, 32 vuotta, johon sisältyi ahdistusta, pelkoa, luomisen tuskaa, mutta myös iloa opiskelusta, kirjallisista saavutuksista, avioliiton alkuajoista ja kahdesta lapsesta.

Sylvia Plath kirjoitti proosaa, joista tässä mainitsen vuonna 1960 julkaistun omaelämänkerrallisen romaanin ’Lasikellon alla’, joka sai ilmestyessään hyvät arviot, kuten samoihin aikoihin ilmestynyt runoteos ’The Colossus’.

Plath oli mennyt naimisiin Cambridgessä opiskeluaikana tapaamansa Ted Hughesin kanssa 1956. He saivat kaksi lasta. Plath erosi Tedistä miehen uskottomuuden vuoksi 1962. Seuraavana vuonna julkaistiin runokirja ’Ariel’, jota pidetään hänen pääteoksenaan. Kirjan julkaisun jälkeen voimakas masennus valtasi Plathin, ja helmikuussa 1963 hän päätti elämänsä avaamalla kaasuhanat keittiössä.

Sylvia Plathia pidettiin amerikkalaista runoutta uudistavana, ja totta on, että hänen runoissaan puhalsivat uudet, joskin raskaat ja oudot tuulet, joihin lukeutuu muun muassa viikon 15–16 sitaatti. Kyse on runosta Ruhje, joka on Sylvia Plathin erinomaisesta runoteoksesta ’Sanantuoja’. Kirja ilmestyi postuumisti 1981 ja Suomessa 1987. Siitä julkaistiin uudistettu laitos 1997.

Ei sovi unohtaa, että Sylvia Plath oli myös lastenkirjailija. Kirjoista kaksi on käännetty suomeksi, ’Sänkyjen kirja’ ja ’Salaperäinen puku’.

Plathin Päiväkirjat julkaistiin 1998 hänen entisen miehensä kuoleman jälkeen. Ne kannattaa ehdottomasti lukea, jos on kiinnostunut muustakin kuin Plathia kohdanneista tragedioista. Päiväkirjoissa aukeaa näkymä herkän ja melankolisen, mutta aika ajoin rohkean ja päättäväisen naisen elämään.”

Sirpa Taskinen on sitten tätä visan kokeneinta, jo 1990-luvulla debytoinutta kaartia.
”Olipa harvinaisen hankalaa saada kirjastosta Sylvia Plathin runoteos Sanantuojat. Kävin kahdessa kirjastossa, jossa sen luettelon mukaan piti olla, mutta ei löytynyt kummastakaan. Varauksen toimitus kesti kokonaisen viikon, vaikka olin ainoa varaaja ja kappaleita on useita. Kirja on tosin varsin pieni, joten se saattaa helposti hävitä – joko kirjahyllyyn tai sitten innokkaiden ihailijoiden taskuun.”

* * *
Eero Reijonen vetää linkkiyhteyden vähän aiempaan visakirjailijaan.
”Sylvia Plathin itsemurha käynnisti hitaasti kiihtyvän palvontaprosessin. Ei Sylviasta täydellistä marttyyria voitu millään rakentaa, mutta konna tarinalle saatiin perinteiseen jenkkityyliin. Päivänsä päättänyt hieno taiteilija sai tietenkin lisägloriaa, mutta varsinkin Englannissa lastenkirjailijana arvostettu petturi-aviomies Ted Hughes sai vuosien kestokurat silmilleen. Itsemurhan syypäänä tietenkin, mutta ennen kaikkea taiteellisesti korvaamattomien, keskeneräisen kokoelman ja parin viimeisen vuoden päiväkirjat tuhonneena miehenä. – – –

Varsinkin Arielista, lähes kokonaan postuumisti julkaistujen runojen kokoelmasta, tulee mielleyhtymä Sylvia Plathista ja Ted Hughesista ja taannoisista visataiteilijoista Lauri Viidasta ja Aila Meriluodosta. Mielen sairaus on Murolessa ja Lastenlinnantiellä miehellä, ei yhtä musertavana kuin Sylvialla, eikä ehkä sen vuoksi ihan tappiin asti etenevänä. Betonimylläri-runoilijalla, miehisellä miehellä, ei ole Sylvia Plathin valtavia roolipaineita. Ja lujakourainen Late oli neroksi tunnustettu jo kättelyssä… eikä hänellä ollut kodinhoitovelvotteita, eikä lasten jälkeenkään liikkumisrajoitteita; painetta pystyi purkamaan viinalla. Nimekkäitä olivat molemmat suomalaiset, omassa maassa paljon tunnetumpia kuin Ted ja Sylvia.”

Veli-Pekka Salminen kirjoittaa näin:

”Useimmilla suomalaisilla taitaa olla tuntumaa ja tottumusta jonkun läheisen itsemurhasta, niin minullakin. Hiljaiseksi silti vetää, kun itsensä lopulta tappaneella nuorella kirjailijalla ’rakkaussuhde kuolemaan on runouden hallitseva teema’. Näin on asian laita Sylvia Plathin tuotannossa. Hän malttoi elää vain 30-vuotiaaksi.

Lahjakas ja mieleltään sairas – nämä ovat kiertämättömät faktat. Suomentaja Kirsti Simonsuuren esipuhe teoksessa Ariel kehrää samoja aineksia kuin muutkin: skitsofreninen kyllä, mutta mikä voisi olla yleistä, yksilön tragedian ylittävää, monelle merkityksellistä? Itse en oikein jaksa uskoa kaikkiin yleistyksiin (moderni minuuden etsintä yms.), ne kertovat enemmän tulkitsijoiden omista intresseistä. Ikään kuin vakavasti häiriintynyt psyyke ei millään saisi riittää selitykseksi.

Se mikä pysyy ja pätee on Plathin kielellisen ilmaisun vahvuus.”

Vielä loppukaneetti Mauri Panhelaiselta:

”Sylvia Plathin runot teoksessa Sanantuojat ovat Marja-Leena Mikkolan suomentamina monitulkintaisia ja perusvireeltään useimmiten synkkiä. Suomentaja paheksuu psykoanalyytikoita ja kirjallisuuden tutkijoita, jotka ovat hänen mukaansa väärin perustein pitäneet Plathin runoutta elämäkerrallisena tunnustusrunoutena. Toisaalta Mikkola itse sanoo visakirjan esipuheessa, että ’Plath pakottaa lukijan katsomaan rävähtävättä ja suoraan runoilijan omaan kärsimykseen’ ja että ’läpi elämän Plathia houkutti kuolema, itsemurha’. Visarunonkin voi hyvin lukea itsemurhan allegoriana.”

Sisällöllisesti aika synkän, mutta aktiivisuudeltaan ilahduttavan visa\hviikon muita tietäjiä olivat Matti Kärkkäinen, Veikko Huuska, Ilpo Pietilä, Orvo Vitikainen, Tuulikki Lepomäki-Lahtinen ja Pertti Vuorela. Palkinto lähtee Seija Räsäselle. (rb)

Viikon 18 sitaatti

Viikon visakirjailija osui tällä vuosituhannen vaihteessa julkaistulla viihdyttävällä romaanillaan kultasuoneen. Hän on sen jälkeenkin noussut aina uuden kirjansa ilmestyttyä maansa bestseller-listoille. Hänellä on sukujuuret kahdessa maassa, joten hänellä on onni olla suosittu kahdella suurella kielialueella.
Kuka hän on, mikä menestyksekkäästi filmatisoitukin romaani? Vastaukset viimeistään 10.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tiedän kyllä ettei tämä ole minun vierailupäiväni. Mutta minun täytyy saada puhua, mon père. Leipomo avattiin eilen. Mutta se ei olekaan leipomo. Kun heräsin eilisaamuna kuudelta, muovipeite oli poissa, markiisi ja ikkunaluukut olivat paikoillaan ja näyteikkunoiden kaihdin oli nostettu ylös. Se, mikä oli ollut tavallinen, jokseenkin ankea vanha talo, niin kuin kaikki muutkin sen ympärillä, oli muuttunut punaiseksi ja kullanhohtoiseksi makeiseksi häikäisevän valkoisella taustalla. Ikkunalaatikoissa oli punaisia pelargoneja. Kreppipaperia köynnöstetty kaiteiden ympärille.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Pitkien virkkeiden kirjallinen sinfonikko

Antonio Muñoz Molina.

Visaväki ei näyttänyt pääsiäisenäkään apatisoituneen juhamietomaisesta mämminsyönnistä tai ylenmääräisestä suklaamunien popsimisesta, vaan on ollut tuoreena ja terveenä cvastauspostia lähettämässä. Arvuuteltu espanjalaiskirjailija tunnistettiin mukiinmenevästi.

Petri Kettunen avaa pelin menemällä suoraan asiaan.

”Kysytty kirjalija on Antonio Muñoz Molina. Hän voitti ranskalaisen Prix Femina l’Etranger- palkinnon parhaasta käännösromaanista v. 1998. Vuodesta 2013 lähtien hän on ollut Espanjan kunninkaalisen akatemian jäsen. Molina debytoi jo vuonna 1983 (’El Robison urbano’) ja kirjoittanut kaiken kaikkiaan 23 romaania, joista on suomennettu vain kuusi teosta.”

Sitaatin Kettunen arvelee olleen teoksesta ”Sefarad”, vaan eipä ollut se. Oikean kirjan nimeää Juhani Niemi:

”Hakematta tulee mieleen tämän hetken ehkä kuumin espanjalainen kirjailija, painosten kuningas, Espanjan kuninkaallisen akatemian nuorin koskaan valittu jäsen, monin palkinnoin huomioitu Antonio Muñoz Molina. Romaanista ’Täysikuu’ hän sai Femina Étranger- palkinnon 1998.

Visasitaatti taas löytyy teoksesta ’Öinen ratsumies’, alkujaan ’El jinete polaco’, eli puolalainen ratsastaja. Melko tuore käännös Keltaisessa kirjastossa, 2010, vaikka alkuteos on ilmestynyt jo 1991. Romaanin pehmeästi aaltoileva kerronta kutoo yhteen rakkaustarinan ja pikkukaupungin kronikan, joka heijastelee koko maan vaiheita yli sadan vuoden ajalta.”

Unto Vesa tarkentaa vielä sitaatin paikan suurennuslasilla.

”Kysytty kirjailija on Antonio Munoz Molina ja teos Öinen ratsumies, sitaatti sen ykkösosasta Äänten valtakunta.  Ei meinannut osua millään silmiin, kun etsin lyhyttä kappaletta, ja Munozin kappaleet ovat sivujen mittaisia.”

Totta, peninkulman pituisten virkkeiden kanssa tuskaili visaukkonnekin. Vaikka kirjassa on päälle 750 sivua, oli sopivan ytimekkään lainauksen löytäminen työn ja tuskan takana.

* * *

Eero Reijonen tarttui Sefaradin innoittamana tiiliskivi-Ratsumiestä sarvista, ja ryhtyi luvulle.

”Sinuhen paksuinen opus edellytti lisätoimia perheessä. Laatuteoksen lukemisen Laistaja määräsi taannehtivasti itselleen ulkonaliikkumiskiellon. Täysihoidossa luonamme oleva karvaton lassie, Mooses nimeltään, kiikutti remminsä ajallaan lakeijansa syliin, palveluhommat piti suorittaa. Muutoin loikoiltiin mainion kertojan seurassa lukuseslongilla.

Andalusialaisen kirjailijan Sefarad, vasta vuosikymmen visakirjan jälkeen kirjoitettu, on kertomuskokoelma vainotuista, juutalaisista enimmäkseen. Se oli saanut aikanaan hyvät arvostelut. Näköjään laumaeläin Visakallo sitä tietysti aikanaan lukemaan. Tarinat olivat hienoja, todella ajankohtaisia yli vuosikymmen  sitten. Ja vielä ajankohtaisempia tänään. – – –

Öinen ratsumies on välillä naivi, junnaava, asioita toisteleva ja lemmenkohtauksissa joskus kiskaviihten liepeitä hipova. Mutta on se kuitenkin sujuvaa, mukaansa tempaavaa. Sefaradin kerronnallista jaksotusta verrattiin vaihtuviin melodioihin, teemojen toistot rinnastuivat vapaaseen sinfoninen musiikkiin.

Tämän muistaen ryhdyin kirjalle. Luin kolme Ratsumiehen päälukua kerrallaan ja kyllähän tarinassa selvä musiikin tempo oli. Se vaihteli kyllä lukujen sisälläkin, mutta pitkillä vedoilla teksti todella soljui.
Fiilistellessä tekstimääräkin alkoi lukijasta tuntua sopivalta andalusialaiseen kertomukseen. Hienoja tarinoita, vähän aikaan irrallisia, mutta myöhemmin kokonaisuuteen liittyviä. Kehystarinan keskiössä on seinään muurattu nuori aatelisnainen, jonka lähes satavuotias lääkäri-rakastaja don Mercurio löytää ja antaa näin aikaperspektiivin muisteloille.

Teoksen nimen lopulliselle lähteelle kirjailija johdattaa viimeisessä osassa. Nadia huomaa isänsä, majuri Galazin sulautuvan ratsumiehen hahmoon kun hän isän kuoleman jälkeen löytää tämän jäämistöstä grafiikanlehden. Alkuperäistaulu on Rembrantin  ’Puolalainen ratsumies’. ”

Myös Mauri Panhelainen ymmärtää molemmat suhtautumistavat, plus- ja miinus-varaukselliset.

”Kirja on kuin tiiliskivi, eikä sen aloittamista helpota se, että virkkeet ovat pitkiä ja monipolvisia heti alusta alkaen. Sisältökin on painava, riittäisi parin kolmen kohtuullisen kokoiseen romaaniin. Kun pääsee kynnyksen yli teokseen sisään, eteen aukeaa kiehtova tarina, kaunokirjallinen seikkailu Espanjan 1900-luvun mentaalihistoriaan. – – –

Molinan proustilainen  ja rönsyilevä romaani jakaa lukijoita ja kriitikoita. ’Nerokkaasti polveileva kerronta vie matkalle tarunomaiseen menneisyyteen’, hehkuttaa ihastuksesta hengästynyt lukija.

Toisenlaista suhtautumistakin löytyy. Jokainen lukija ei välttämättä jaksa innostua pitkien monipolvisten lauseiden availusta. Kirjan tekee vaikeaksi suunnaton rönsyily ja tarinan hukkuminen sen sekaan, sanoo eräs blogisti. ’Eihän hyvän kirjallisuuden pitäisi olla näin ikävystyttävää’, huudahtaa vastahakoinen kriitikko.”

* * *

Pertti Vuorelalla lopullisen kannan ottaminen on vielä vaiheessa.

”Antonio Munoz Molina oli minulle vain nimeltä tuttu huolimatta vahvasta maineestaan. Sain kirjastosta Öisen ratsumiehen ja aloin lueskella sitä. Lukuisia kertoja Espanjassa olleena lukeminen tuntui jo etukäteen miellyttävältä. Pääsisin syvemmälle Espanjan kulttuuriin. Öinen ratsumies on kuitenkin yli 750-sivuinen järkäle täynnä tiukkaa proosaa, joten kirja on vielä pahasti kesken.”

Sirpa Taskisella se näyttää jäävän pysyvämmin kesken.

”Kyllähän sitä nuorena luki paksuja moniosaisiakin raamattuja poistiehensä, mutta nyt jo pelkästään 767-sivuisen opuksen katseleminenkin väsyttää. Etuliepeen mukaan ’romaanin pehmeästi aaltoileva kerronta tempaisee lukijan mukaansa’. Kun muutaman sivun jälkeen näin ei käynyt, taitaa Öinen ratsumies jäädä minulta pelkän selailun varaan.”

Ilpo Pietilällä urakka on vasta edessä.

”Kummasti vaan kirjahyllystä, kirjojen päältä löytyi käden käänteessä tämä vielä lukemistaan odotteleva visateos. Nyt se sitten pääseekin mukaan Lapin reissulle. Jos vaikka olisi mahdollisuus uppoutua sen sisältöön ja ainakin päästä hyvään alkuun sen luennassa.”

Oma apu oli paras apu Raila Rinteellekin.

”Nytpä löytyi visavastaus omasta kirjahyllystä: Antonio Munoz Molina, Espanjan kuninkaallisen akatemian jäsen, journalisti ja tuottelias romaanikirjailija. Löysin hänet kauan sitten silmieni osuttua taskukirjaan nimeltä ’Talvi Lissabonissa’. Tykkään Lissabonista ja jazzista ja eritoten saksofonin soitosta, joten se kirja tulee luettua harva se talvi aina uudestaan. – – –

Sofi Oksasta ja Antonio Munoz Molinaa yhdistävä palkinto on Ranskassa parhaalle käännösromaanille myönnettävä Femina-palkinto. Oksanen sai sen Puhdistuksesta vuonna 2010.

Munoz Molinan kotisivuilta käy ilmi, että hän kommentoi jatkuvasti tapahtumia Madridissa ja kirjallisuudessa. Tuorein äsken avaamani artikkeli koski Jevtushenkoa, jonka kuolemasta uutisoitiin huhtikuun alkupäivinä.”

Ulla Vaara koukkaa Maginan auringon alle mutkan kautta.

”Kun on lukenut psykologi, filosofi, feministikirjailija Julia Kristevan kirjan ’Muukalaisia itsellemme’, jossa pohditaan historiallisesta ja psykologisesta näkökulmasta, mitä on elää ulkomaalaisena tai muuten erilaisena Euroopassa, ymmärtää paremmin Antonio Muñoz Molinan Sefarad -romaania, jonka  keskeisiä teemoja on pakolaisuus ja sen seurauksena vieraantuminen, toiseuden tunne ja muukalaisuus. – – –

Viikon 14 sitaatti ei kuitenkaan ole Sefaradista ja nyt joudunkin menemään arvauksen puolelle. Nimittäin kummassakin hänen viimeisimmässä romaanissaan keskeisessä osassa on Maginan maalaiskaupunki, joka on

Muñoz Molinan synnyinkaupungin, Andalusiassa sijaitsevan Ubedan fiktiivinen versio. Magina on vahvemmassa osassa ’Kuun tuulessa’, joka on omaelämänkerrallinen, jota tosin osin Öinen ratsumieskin on, joka kertoo nuoren ihmisen ja suvun elämästä Francon aikakaudella ja sitten Francon jälkeisestä ajasta.”

Ulla osuu entten tentten -hokemalla oikeaan kirjaan. Samoin käy arvauksissaan myös kokkolalalaiselle Jaana Pikkarainen-Haapasaarelle ja tamperelaiselle Irma Koskelle. Flaksi puolestaan käy Raila Rinteelle, jolle menee viikon palkinto. (rb)

Viikon sitaatti *

Kevään kolmannen tähdellisen ”kertaustehtävän” kirjailija poistui joukostamme murheellisen varhain, mutta ehti sentään kirjoittaa tuotannon, joka sisällöllisesti hakee vertaistaan kirjallisuudessamme. Nyt esillä oleva novellikokoelman tarina on mahdollisimman epäajankohtainen, mutta varmasti kirjan tunnetuin. Ja novelleihin myös päättyi kirjailijan ura.

Siis kenen, mikä kirja? Vastaukset viimeistään 3.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”– Ilta tuppaa saapumaan ennen aikojaan kuin sairastunut ihminen töistä kotiin, Aki sanoi ja meni sytyttämään valon. Tänään me ei enää keritä metsästämään. Mutta pidetään pienet peijaiset ensihätään. Ja suoriudutaan matkaan niin aikaisin aamusta kuin mahdollista eli sitten, kun ollaan todistettavasti herätty. Ei tehdä mitään tiukkoja aikatauluja. Time is money, ja sitähän meillä riittää. Ruben ja Simeon, älkää nuuhkiko ja kyhnyttäkö isin parasta ystävää koko ajan! Huomenna saatte vetää pitkin metsää kuin Rajamäki kaarretta. Mutta vaasisi, ikituore veriveljeni!
– Vaasisi! Mikko sanoi ja kohotti lasinsa.”

Keskustelua aiheesta

Alussa oli viiva – Kirjavisassa graafista proosaa

Kuva: Katja Lösönen
Juhani Känkänen piirsi makoisan karikatyyrin taiteilijuudesta romaanissaan Toivon mukaan.

Vimmaisen Viita-viikon jälkeen tulee pakostakin notkelma, aika syväkin. Vain viisi tietäjää, kaikki sieltä tutuimmasta päästä.

Aloitetaan retki eteläisestä lähtöpisteestä. Hangon visaveteraani Juhani Niemi tuntuu olevan varsin innoissaan visakirjailijastamme.

”Vuosi, pari sitten, etsiessäni vastausta johonkin kirjavisakysymykseen, törmäsin tähän kyseiseen kirjaan. Sitä en muista, löysinkö silloisen vastauksen, mutta tämä kirja tuli luettua kerralla.

Kyseessä on Juhani Känkäsen esikoinen ’Toivon mukaan’, joka sai ilmestymisvuonnaan 2005 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Juuri sain käsiini Känkäsen viimeisimmän teoksen ’Luppa ja Tattis’, joka on ainakin vaelluskertomus, kasvukertomus, humoristinen kertomus, eläinkertomus, kirjallinen kertomus ja kertomus. Mutta ei lastenkirja, nimestään huolimatta.

Toivon mukaan -romaani on jonkinlainen parodia taiteilijaelämäkerroista, tai paremminkin ehkä koominen satiiri, tai… vain lämpimällä huumorilla kuvattu elämä. Teos perustuu taiteilija Toivo Päählön (päähenkilö) kolmipäiväisen haastattelun nauhoituksiin. Päählö kuvailee elämäänsä ja taiteilijuuttaan omin sanoin, harhaillen ja rönsyillen, haastattelijan yrittäessä saada häntä pysymään aiheessa. Toivo Päählöä erehtyy melkein pitämään oikeana henkilönä.

Aivan loistava kirja luettavaksi, edes viittaukset taidehistoriaan eivät häiritse lukukokemusta. Sen verran hyvin ne on siloiteltu tarinaan mukaan.”

Sirpa Taskinen on taas vähän varauksellisempi.

”Juhani Känkänen sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon teoksestaan Toivon mukaan vuonna 2005. Kirjaa voi lukea parodiana, ja siinä on hyviä läppiä tyyliin ’riski sairastua aikuisiän taiteilijuuteen’ ja ’Täällähän on pimeää kuin jouluna asian lähteillä!’, mutta ihan loppuun asti en paksua teosta jaksanut lukea.

Muut lukijat ovat ilmeisesti olleet suopeampia, sillä kirja oli ilmestymisvuonnaan Akateemisen kirjakaupan suosituin esikoisteos.”

Pertti Vuorela menee asian ytimeen.

”Keskeisellä sijalla on viiva, jollaisen Toivo piirsi konttausikäisenä kotinsa kaikkia seiniä yhdistäväksi täsmälleen samalle korkeudelle. Siitä viivasta alkaa Toivo Päählön maineikas taiteilijan ura, joka päättyy kuinkas muuten kuin viivaan.

Juonessa on yllättäviä käänteitä kuin vekkihameessa. Ronskit, karikatyyriset sivuhenkilöt kuten Muna-Raikka ja puolukkauskovainen isoisä vauhdittavat hulvatonta ja koomista tarinaa. Veijaritarina parhaimmillaan.”

* * *

Eero Reijosen tutusti rönsyilevässä vastauksessa on paljon hyviä havaintoja.

”Känkänen piirtää taiteilijantyöstä riipaisevan karikatyyrin. Joskus kuuluu luomisprosessin edetessä naurua, pikemminkin epätoivon kuin ilon; ei taiteilijalla ole siipiä olkapäissä vaan lyijypaino kengissä. Taiteilijat ovat parhaimmillaan kaskujen aiheina. – – –

Hyvin kirjaileva graafikko asettaa sanansa taiteen peruskysymyksistä: ’Ihmisestä on luonnos tehty jo ennen hänen syntymänsä hetkeä. Tämä käy hyvin yksiin taiteen, myös maalaustaiteen, perusteiden kanssa. Taide on paitsi asioiden tuntua myös maailman ennakointia. Liike kuvataan aina jonkun toisen liikkeen alustuksena. Ajatteleva Rodinkin sanoi, että oikein kuvatussa liikkeessä vartalo ei suorita kuvauksen kohteena olevaa liikettä vaan valmistautuu jo seuraavaan…. Ohje maalaamisessa ja piirtämisessä on, että parempi on karsia mahdolliset virheet tulevasta teoksesta jo ennen työhön ryhtymistä kuin pyyhkiä niitä vasta paperilta ja kankaalta.’

Länsimetron suunnittelijoiden olisi pitänyt lukea Juhani Känkästä ja jättää Taloussanomat
tauolle. – – –

Freskomaalaus on visakalloakin jonkin verran katsojana ja kokijanakin kiinnostanut. Nykytekniikkakin peukuttaa kohti kattoa tässä kohtaa, sillä visakallo kääntyy vuosi vuodelta paremmin parkettia kuin kattoa kohti. Pirunmoinen tuli on täytynyt roihuta näiden todellisten artistien rinnassa. Michelangelokin paukutti vuosikausia huippujälkeä pää alaspäin hikisten taljojen varassa.

Huima freskomaalauksen abc-kirja tämä Känkäsen Toivo-tarina on. Piruuttani kaivoin vanhan Firenzen taideaarteita käsittelevän opuksen esiin ja vertasin; tanakkaa faktaa sielläkin, tietysti. Duuni oli tiukkaan aikataulutettu. Värit on jouduttu sivelemään kostealle kalkkilaastille. Laastin nopean kuivumisen takia seinästä voitiin rapata kerrallaan vain sellainen osa, jonka taiteilija pystyi maalaamaan päivässä, eli niin sanottu päivätyö.

Tarinankertoja Känkänen on Espoon kaudellaan vetänyt tästäkin puuhasta jämäkän viivan… katoamispiste ei leviä tuumaakaan ohi visaisen kallon. Jos mies pystyy kirjoittamaan freskomaalauksen teknisistä vaatimuksista yhtä raikkaasti kuin tikkupaskan sinkoamisesta kuusikkoon, voidaan häntä kutsua taiteilijaksi.”

Mauri Panhelainen löytää Känkäsen taiteilulle vertailukohdan todellisuudesta.

”Kotikaupunkiin perustettavaan tehdasgalleriaan tilataan taiteilija Päählöltä suurisuuntainen kattomaalaus Michelangelon Sikstiiniläiskappelin kattoon tekemien freskojen tapaan. Siitä tulee Päählön uran pääteos, nimeltään ’Karvarannan utopia’. Se kuvaa kaupungin historiaa ja kehitystä, mutta omaperäiseen tapaan. Kaupungin merkkihenkilöt haluavat kuvaan mukaan. Päählö maalaa kaupunginjohtajan pään väärin päin, muilla silmää tekevillä ei ole vaatteita verhonaan, postinkantajalla on neljä kättä ja torimummolla silakkasormet. Pienten enkeleiden mallina käytetään porsaita ja sitä rataa. Skandaalihan siitä tulee.

Etsimättä tulee Känkäsen romaanista mieleen taiteilija Pellervo Lukumiehen 1970-luvulla Toivakan kirkon kattoon maalaamat pop-taiteen tyyliset freskot. Alkuperäisenä tehtävänä oli vain entistää Alvar Aallon suunnittelemat maalaukset, mutta Lukumies teki työn ’oman sielun ja persoonan mukaan’. Silloinen Toivakan kirkkoherra pahoitti mielensä eikä hetkeen laskenut taiteilijaa kirkkoon. Nykyään Lukumiehen maalaukset ja kirkko ovat Toivakan matkailuvaltti.” (rb)

Viikon 15–16 sitaatti

Viikon kirjailija täyttäisi tänä vuonna 85, mutta hänen elämänsä katkesi murheellisissa merkeissä aivan liian varhain. Paljon mahtui tragediaa hänen lyhyen elämänsä varrellekin, mutta siitä hän ammensi myös aineksia kiiteltyyn tuotantoonsa, joka käsitti sekä runoa että proosaa. Hänen merkittävimpänä pidetty teoksensa ilmestyi postuumisti.

Kuka kovan onnen lapsi, mikä teos? Vastaukset pääsiäisen tähden vasta 26.4. mennessä  osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Siihen kohtaan tulvii väri, himmeä purppura.
Muu ruumis on kauttaaltaan kalpea,
helmenhohtoinen.

Kallionkolossa
meri imee hellittämättä,
yksi onkalo kokonaisen meren ydin.

Kärpäsen kokoisena
tuomion merkki
ryömii alas seinää.

Sydän sulkeutuu,
meri luisuu takaisin,
peilit on peitetty lakanoin.”

Keskustelua aiheesta