tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Runous, Chydenius, sielukkuus – Teatterikesän Ohjelmateltan avaus oli aikaa kestävä yhdistelmä

Kuva: Carolin Büttner
Kaj Chydeniuksen (etualalla pianon ääressä) runosävellyskonsertin solisteina Teatterikesän Ohjelmateltassa olivat tällä kertaa Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen.

 

Kun Kaj Chydeniuksen Laulustudion nimellä kulkenut ”formaatti” poistui Tampereen Teatterikesän Ohjelmateltan vakio-ohjelmistosta muutama vuosi, moni ehti jo huolestua. Näinkö katosi peruuttamattomasti hieno suomalainen runous ja ”Chydiksen” pelkistetyn kaunis sävelkieli teatterikesäkartalta?

Kaj Chydenius kyllä ilmoitti jo kymmenenennen ja viimeisen laulustudion loppujuonnossa, että tässä kontekstissa häntä ei Ohjelmateltassa enää nähdä, mutta ei hän tätä teatterifestivaalia jätä, eikä se häntä. Lupaus on pitänyt molemmin puolin. Suomalaisiin runoihin tehtyjä Chydeniuksen sielukkaita sävellyksiä vaihtuvien solistien esittämänä on yhä teltassa tarjolla. Ja mikä parasta tänä vuonna tästä päästiin nauttimaan taas klassisella paikallaan tiistai-illassa eli telttaohjelmiston avaajaana. Loppuunmyytynä, kuten aina.

Muutenkin Chydeniuksen konseptissa oli kaikki hyvin, joskin maestro oli tehnyt pientä säätöä ohjelmansa rakenteeseen. Kun laulustudioaikaan, ja sen jälkeenkin lauluillan repertuaariin on kuulunut yleensä iso kirjo suomalaisia runoilijoita, keskityttiin tällä kertaa neljän lyyrikon teksteihin. Esillä olivat Yrjö Kaijärvi (1896-1971), Samuli Kustaa Bergh alias Kallio 1803-1852), Kaarlo Sarkia  (1902-1952) ja Jukka Siironen (1949-2004). Viimeksi mainittu on harrastajakirjoittaja, jonka kanssa Chydenius pääsi yhteistyöhön 2000-luvun alussa vain pari vuotta ennen tämän kuolemaa. Siirosen runoutta on  tallennettuna Chydeniuksen  viime vuosien levyillä muun muassa Monna Kamun tulkitsemana.

Tampereen Teatterikesä, Ohjelmateltta

Rakkauden kaivo – Kaj Chydeniuksen lauluja

Solistit Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen; Kaj Chydenius, piano

Rakkauden kaivon solisteina kuultiin Tampereella samaa kaksikkoa – Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen – kuin sen kantaesityksessä lahtelaisessa Teatteri Vanhassa Jukossa pari vuotta sitten. Eipä parivaljakkoa ole kannattanut hajottaa, sillä Chydeniuksen runosävelet sopivat hyvin molempien näyttelijätaustaisten laulajien suuhun ja keskinäinen kemia toimii, onhan takana myös monia yhteisiä näyttämötöitä.

Rakkauden kaivon 22 sävelletyn runon kokonaisuudessa minua kosketti parhaiten Yrjö Kaijärven moneen suuntaan aukeava lyriikka. Esimerkiksi Parviaisen lyhyt mutta vallaton veto ”Hullun laulusta” oli riemastuttava, kun taas Kosken tulkinta sota-ajan runosta ”Kuusi hautaa” jotain päinvastaista: hiljentävä.

Samuli Kustaa Bergh ehti saada julki vain seitsemän runoa ennen alle kolmekymppisenä tapahnutta sokeutumistaan, mutta hänellä on pysyvä sijansa suomenkielisen runouden tienraivaajana ajalta jo ennen Aleksis Kiveä. Kallio-kirjailijanimeä käyttäneen oululaisen nuoren miehen runouden ikuistaminen sävellyksiin on Chydeniukselta pieni kulttuuriteko. Eikä Kallion lyriikka ole mikään kirjallisuushistoriamme kuriositeetti, sen osoittivat Kosken ja Parviaisen duetoimat laulut ”Sirkka” ja ”Pois meni merehen päivä”.

Ohjelmateltan loppuviikolla on luvassa muun muassa Eino Gröniä (to), Jonna Järnefeltin ja teatterimusiikin monitaituri Jussi Tuurnan kimppakonsertti (pe) ja Tuurnaa kuullaan  vielä toisessakin yhteydessä, säveltäjäkollegoiden Eeva Konnun ja Anna-Mari Kähärän kanssa ohjelmassa ”Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia” (la).

Keskustelua aiheesta

Shokki-ilmoitus legendaariselta muusikolta Ylellä: Olen tehnyt osani

Kuva: Kari Hulkko

Suomalaisen rockin konkari Remu Aaltonen sanoo jättävänsä keikkalavat jäähyväiskiertueen jälkeen. Aaltonen, 69, kertoo asiasta Ylen haastattelussa.

Aaltonen täyttää 70 vuotta tammikuussa. Hän kertoo Ylelle tehneensä nyt oman osansa.

Rokkiveteraanin Last Call -nimisen kiertueen on tarkoitus päättyä Helsingin jäähalliin tammikuussa.

Remu Aaltonen teki läpimurtonsa Hurriganesin solistina ja rumpalina. Myös osa hänen sooloalbumeistaan on menestynyt.

AVAINSANAT

”Hän on ilmiö vielä 40 vuotta kuolemansa jälkeen”

Kuva: Lehtikuva

Rockin kuninkaana tunnetun Elvis Presleyn kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi 40 vuotta. Supertähden entiselle kotitalolle, nykyisin museona toimivaan Gracelandiin odotetaan tuhansia faneja muistelemaan idoliaan tämän kuoleman vuosipäivän alla. Kaikkiaan Yhdysvaltain Memphisissä sijaitseva museo odottaa jopa 50 000 Elvis-fanin osallistuvan tähden kuoleman 40-vuotisjuhlallisuuksiin.

Osa ihailijoista ei ollut Elviksen eläessä vielä edes syntynyt, mutta hänen musiikkinsa puhuttelee yhä. Niin myös Elviksen faniklubia Lähi-idän Qatarissa johtavaa 36-vuotiasta Lisa Bseisoa.

– Elvis on kuuluisin kaikista kuuluisuuksista, Gracelandissa useamman kerran vieraillut Bseiso sanoo.

– Hän on ilmiö vielä 40 vuotta kuolemansa jälkeen. Yhä yhtä voimakas kuin rakastavakin.

Nuorisonvillitsijä mursi rajoja ja sydämiä

1950-luvulla uransa huipulla ollut Presley mullisti musiikkimaailman rajoja kaatavalla tyylillään. Hänen musiikkinsa yhdisteli muun muassa rhythm´n bluesia, bluesia, countrya ja gospelia hämärtäen paitsi tyylirajoja myös erottelua Yhdysvaltain mustan ja valkoisen väestön musiikin välillä. Sosiaalisia ja roturajoja rikkova, lantiotaan estoitta pyörittävä ja nuorisoa hurmokseen asti villitsevä tähti sai konservatiivipiirit raivoihinsa.

Elviksestä kehkeytyi yksi populaarikulttuurin suurvaikuttajista, jonka tyyli on muovannut vahvasti listaykkösten seuraavia sukupolvia aina The Beatlesista Rolling Stonesiin ja Bruno Marsiin.

– Hänen kuulemisensa ensi kertaa oli kuin olisi murtautunut ulos vankilasta, muusikko ja kirjallisuuden nobelisti Bob Dylan on kuvaillut rockidolia.

Elvis on yhä maailman eniten levyjä myynyt artisti noin miljardilla myydyllä äänitteellä.

Kuoli vain 42-vuotiaana

Elviksen elämän lopputaivalta varjostivat lääkkeiden väärinkäyttö ja terveysongelmat.

Presley löydettiin tajuttomana kotoaan 16. elokuuta 1977. Hänet kiidätettiin sairaalaan, missä hänet todettiin kuolleeksi vain 42-vuotiaana.

Kuoleman todettiin johtuneen sydämen rytmihäiriöstä. Lääkkeiden väärinkäytön uskotaan olleen ainakin osasyy artistin kuolemaan.

Presleyn hautapaikka on Gracelandissa.

AVAINSANAT

Ahvenanmaalla pistetään Figaro-ooppera Suomen juhlavuoden merkeissä uusiksi

Figari 1917 -oopperan työryhmä nousemassa maihin Ahvenanmaalla.

Uusiksi libretoitu klassikko-ooppera ”Figaro 1917” kertoo Suomesta tarinan, jota  ei ole aiemmin kuultu. Maarianhaminan Alandica-kulttuurikeskuksessa toteutettavasta suurhankkeesta vastaa ahvenanmaalainen Kulturföreningen Katrina, jonka ensimmäinen tuotanto oli vuonna 2014 esitetty menestysooppera ”Magnus-Maria”.

”Finsk fientlighet, svenskt svek” – ”Suomi vihaa, Ruotsi pettää.”  Näin Ahvenanmaalla kirottiin 1917, kun maakunta liitettiin väkisin osaksi sisällissotaa kohti ajautuvaa Suomea. Itämereltä rantautui tsaarin armeijan sotilaita ja bolshevikkeja, punakaartilaisia ja jääkäreitä, saksalaisia matruuseja ja Ruotsin armeijan jalkaväkeä. Vakoilijoita ja lobbareita oli kaikkialta.

Samaan aikaan Maarianhamina eli loistoaikaansa kansainvälisenä kylpyläkaupunkina. Kaupungin ylilääkärin pesti oli niin himottu, että hän kulki ladattu revolveri taskussaan. Ruotsin kuuluisin näyttelijätär konsertoi iltaisin ja turistivirtoja varten nousi puistoon kipsillä kuorrutettu jättiläishotelli.

Figaro 1917 kertoo viimeisestä kuumasta kesäpäivästä ennen kuin kaikki muuttui. Ahvenanmaan itsenäisyysliikkeen aktivistit vietiin vangittuina Helsinkiin ja haaveet kansainvälisestä kylpyläparatiisista roihusivat taivaan tuuliin.  Tässä kansanoopperassa Ahvenanmaan matka suomalaisuuteen kuvataan taistelevan kansanliikkeen tragikoomisten antisankareiden näkökulmasta.

Tekijät lupaavat, ettäaailman suosituimman oopperan musiikkiin kirjoittettu uusi libretto on villi, häpeilemätön ja yllättävä.

Mitä Suomi ja maailma voi oppia saarivaltakunnalta, jonka kansalaisista 100 vuotta sitten yli 90 prosenttia vastusti yhdistymistä, mutta joutui hyväksymään liiton nuoren, vieraskielisen isänmaan kanssa?

Libreton on kirjoittanut yhteistyössä ahvenanmaalaisen Katarina Gäddnäsin näytelmäkirjailija Laura Ruohonen, joka myös ohjaa produktion. Kapellimestari on kansainvälisestikin menestynyt Anna-Maria Helsing ja komendantin roolin laulaa Pietarin Marinski-teatterin  solisti Sergei Romanov. Kansainvälisen ensemblen esityksessä käytetään ruotsia, venäjää, ja suomea kuten aiheeseen sopii.

 

 

Figaro 1917 -oopperasta on vain neljä esitystä: 18.8, 19.8, 20.8 ja 21.8.2017

Keskustelua aiheesta

Helsingin juhlaviikkojen varaslähdössä tarjottiin ilmaisuvoimainen iltapuhde

Kuva: Joonas Brandt
Esa-Pekka johtamassa Kansallisoopperan orkesteria oman sellokonserttonsa harjotuksissa.

Esa-Pekka Salosen sellokonserton alkuhetkissä on vilkkaan latautunut tunnelma. Ilmapiiri on rakentavan kaaoksen tilassa. Sello hakee vahvaa tuntumaa, punahonkaiseen taittuva sointiväri tekee itseään kuulijalle tiettäväksi.

Säveltäjässä on ihanteellinen sekoitus avointa yhteiskunnallista vastuuntuntoa sekä romanttista ja hulvatonta nuoruusasennetta. Ne tuntuvat myös sävellystyössä. Teosta määrittää normaliteettien uskalias koettelu ja itsestäänselvä uuden omaksuminen.

Ensi tahdeissa lähes valon nopeudella kirmaavat kaaossäkenet hakevat yhtä lailla lupaa musiikin elementtien vimmaiseen palasteluun kuin järjestelemiseen.

Niinpä vähitellen asiat alkavat asettua, orkesterisointi hakeutuu kohti selkeytymistä. Yhteistyö solistin kanssa tasapainottuu, elementit kättelevät toisiaan.

Toisen osan nytkivä alku lisää uutta hehkua teokseen. Kiihkeä nousuvaihde vetää, totuttelu oli näennäistä. Taustalta nousee sähköistetty ääniraita kuin lintuparvi, teko vahvistaa uuden ja vanhan yhtäaikaisuuden.

Rumputuli lataa kaiken kolmannessa osassa vielä isommaksi. Heittäytyminen on rajua ja vapautunutta. Valon virtauksiakin väikkyy, tummempien sävyjen tunnustelu käy empien ja oudoksuen. Sellon glissandot ja keskittynyt ote rikastavat kuvaa, salaperäinen harso värähtelee kuin sumuisen suon yllä. Antautuminen uutta kohti rohkaisee ja sello haukkaa yhä suuremman saaliin.

MUSIIKKI

Helsingin juhlaviikot, Suomen kansallisooppera

Esa-Pekka Salonen: Sellokonsertto

Maurice Ravel: Le tombeau de Couperin

Igor Stravinsky: Perséphone

Esa-Pekka Salonen, kapellimestari, Andrew Staples, tenori, Pauline Cheviller, kertoja, Suomen kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja lapsikuoro

Mutta ei tässä kaikki, tutkielmamainen paneutuminen löytää vielä jotain. Uusi sivu avataan yhdessä congien, bongojen ja huilun kera, jousien pizzicatot ovat pikkulyömäsoittimia. Koko iso apparaatti saa kiinni huimapäisyyden köydestä ja antaa lentää.

Vimmainen päätös nostaa sellon sankarin asemaan, jossa yllytys ja villi kiihko nakuttaa myös luunappejaan. Näytön paikka on saavuttanut tavoitteensa.

Konserton solisti, sellisti Nicolas Altstaedt, valloitti yleisön. Tulkinta oli itsevarma, syvältä vuoltu sellon sointi lämpimän hunajainen.

Salosen konsertto on elävyydessään tekijänsä näköinen. Vireisyys on herkistynyt entisestään, hienojakoisuus sofistikoitua ja kontrastoivat pauhujaksot tehokkaampia juuri harkitun vapautuneisuuden vuoksi, toki kypsymisenkin kautta.

Konsertin alku ja loppu Salosen rohkeita valintoja

Juhlaviikkojen”lämmmittelykonsertin” avannut Maurice Ravelin ”Le tombeau de Couperin” on periranskalainen teos. Korkeat jouset ja puupuhaltimet vilistävät, poljento hakee jalansijaa. Vauhtia riittää, meno on ohimenevän ohutta ja näennäisen huomaamatonta. On kyllä rintaresonanssinkin painoa, on sekunnin murto-osien mittaisia yksiköitä. Ja on aika rauhoittua, hillitty ja lämmin sävy istuu yleishenkeen hyvin. Edetään kuin ikiunen heijastumien heijaavassa liikkeessä. Sitten hetki rymistelevämpää, palanen unohtelevaa haikailua ja taas kalistelun makua.

Igor Stravinskyn ”Perséphone” on kaunis ja haikea tarina antiikin tarustosta.

Säveltäjän orkesterisatsissa on eteen työntyvää voimaa, rytmikkyys tahtotyötä. Luonto on ansaitusti keskeisessä osassa. Tenori kertoo tarinaa, kertoja elää ja kokee, kuoro ohjaa ja opastaa.

Tiukka ote on ominaista Stravinskylle. Värikäs teos soi itsenäisenä, mutta huomioi vaiherikkaan tarinan käänteet ja avaa Perséphonen luonnetta.

Oopperan kuoro oli kesätuore, harjoiteltu on, lapset lauloivat edukseen. Luontevasti eläytyvä kertoja personoi Perséphonen matkan kohti henkistä selvitystilaa.

Vivahdeherkkä Stravinsky on oma itsensä pelottoman soreastikin soivassa ja hellästi ehdottomassa antiikin tarussa. Säveltäjän soinnillinen ja rytmikäs hedelmävati on rikkaaksi aseteltu.

Andrew Staplesin tenorissa on lähes viivasuoraa linjakkuutta. Soinnissa on erinomainen sitko! Kertoja Pauline Cheviller eläytyy aidon herkästi kertojan osaan. Rooliinsa äärettömän soveltuva näyttelijä.

Salosen valinta poimia Ravelin Couperin-teos ja Stravinskyn Perséphone on erinomainen veto. Jokseenkin harvoin esitetyt teokset on tarpeen kuulla, hyvä sisäistää. Oppiakin ehkä jotain voi.

Kansallisoopperan orkesteri voi säveltäjä-kapellimestari Salosen millintarkassa otteessa turvallisesti aloittaa syyskauden. Kunto on kova, ote antautuva.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Valkeakosken työväenmusiikkiseminaarissa pohdittiin proletaarilaulujen asemaa vanhassa ja uudessa maailmassa

Kuva: Kari Hulkko

Tämän vuoden Työväen Musiikkitapahtumassa  jäi runsaan soitannollisen ja viihteellisen tarjonnan lomassa hyvin aikaa myös hyville keskustelutilaisuuksille. Ihan painavimmasta päästä oli Jylhävaaran vanhassa teollisuuskiinteistössä järjestetty työväenlauluseminaari otsikolla ”Kun laulu ottaa kantaa – Työväenmusiikki eilen ja tänään”.

Seminaarin ”eilen”-osassa ruodittiin monelta kantilta työväenmusiikin alkujuuria. Historiantutkija Sami Suodenjoki käsitteli alustuksessaan sadan vuoden takaista ”hittimusiikkia”, arkkiviisuja, joissa sekä lietsottiin vallankumousta että pilkattiin herroja ja vallanpitäjiä nimeltä.

Musiikintutkija Susanna Välimäen otsikkona oli ”Naiset äänessä – Työväen naiskuorot 1900-luvun alussa”, eikä hänen esityksensä ollut esoteerisesti vain asian harrastajille suunnattu. Välimäen vauhdikas alustus valotti, miten radikaalia toimintaa naiskuoroharrastus viime vuosituhannen vaihteessa oli ja miten nämä kuorot pelkällä läsnäolollaan toivat naisille yhteiskunnallisesti oikeuden ääneen ja kuulluksi tulemiseen. Kun työväenyhdistysten toiminta rakentui paljolti juuri kulttuurin ja musiikin ympärille, pääsivät naiset kuorotoiminnalla paremmin esiin. Esimerkiksi Turussa työväentalon ahkerimpia käyttäjiä oli juuri Turun työväenyhdistyksen naiskuoro, joka on lajissaan maan vanhin kööri – aloitti jo vuonna 1896 vaikka virallisesti perustettiinkin vasta 1907 – ja jatkaa yhä toimintaansa nimellä Föriflikat.

Sibelius-Akatemian musiikintutkija Saijaleena Rantasen aiheena seminaarissa oli amerikansuomalaisen työväenliikkeen musiikkikulttuuri. Hän kertoi muun muassa siitä, miten suomalaissiirtolaisilla oli 1900-luvun alussa voimakkaasti kasvaneessa amerikkalaisessa IWW-ammattiliitossa (Industrial Workers of The World) vahva jalansija, ja kuinka sitä alettiin nimittää ”laulavaksi unioniksi” – kuuluivathan noihin ”tuplajuulaisiin muun muassa sellaiset merkittävät amerikansuomalaiset lauluntekijät kuin Hiski Salomaa ja Arthur Kylander.

Ennen oli ennen ja nyt on nyt

Valkeakosken työväenmusiikkiseminaarin ”tänään”-osan pohjiksi kävi viime vuonna käynnistetyn kisällilaulukeruun primus motor Tipi Tuovinen valottamassa  seminaariväelle hankkeen tämänhetkistä tilannetta. Keruu on saattanut päivänvaloon muhkeasti jo ainakin 1 500 sodanjälkeisen ajan  kisällilaulua, enimmillään määrä saattaa olla kolmekin tuhatta, lopullinen määrä hahmottuu, kun koko kerätty aineisto saadaan käytyä tarkemmin läpi ja kaikki päällekkäisyydet karsittua kokonaisluvusta.

Päivän päätteeksi pohdiskeltiin paneelikeskustelussa työväenmusiikin luonnetta ja asemaa tämän päivän musiikkikulttuurissa. Susanna Välimäen luotsaamaan keskusteluun osallistuivat lauluntekijät ja  kulttuurissa muutenkin moniaalla vaikuttavat  Jarkko Martikainen, Karri ”Paleface” Miettinen sekä (työväen)musiikin parissa 1970-luvulta lähtien laajalla skaalalla toiminut Tipi Tuovinen.

Martikainen (s. 1970) kertoo työväenmusiikkikulttuurin tulleen hänelle tutuksi jo varhaislapsuudessa, kun isoisä oli vakaumuksellinen kommunisti ja vei myös lapsenlastaan mukaan ”joka ainoalle marssille mielenosoitukseen”. Reijo Frank oli perhetuttuja ja hänenkin lauluihinsa Martikainen kertoi saaneensa kosketusta jo hyvin nuorena.

Karri Miettinen kertoi tiensä työväenlauukulttuuriin kulkeneen anglo-amerikkalaisen hip-hop -kulttuurin kautta, johon hän niksahti jo 1980-luvun puolivälissä. Erityinen vaikuttaja oli rap-suuruus Punblic Enemy, jonka biisit käsittelivät kansalaisoikeusliikkeen historiallisia vaiheita ja muita polttavia yhteiskunnallisia teemoja.

– Se toi mut suomalaisen työväenmusiikin äärelle. Aloin kiinnostua siitä historiallisesta narratiivista, jonka arkkiveisut ja kuplettilaulajat ovat aikoinaan käynnistäneet.

Tipi Tuoviselle taas työväenmusiikin ydintä ovat olleet sisällissodan vankileireillä syntyneet laulut, joihin hän pääsi syvällisesti tutustumaan kootessaan yhdessä Ilpo Saunion kanssa kasaan ensimmäisessä työväenlaulukeruussa 1970-luvulla.

Kun panelisteilta kysyttiin, mistä tänä päivänä on tarpeen laulaa ja mistä nykyhetken proletaarilaulut voisivat ammentaa aiheensa, vastaukset olivat monipolvisia.

– Uudellen pintaan pyrkivän fasismin ja rasismin vastustaminen, kaikenlaisen eriarvoistumisen teemat, luetteli Paleface tärkeimpiä teemoja ja totesi, että nuokin kumpuavat puuttellisesta historian ymmärtämisestä.

– Mun sukupolveltani esimerkiksi jätettiin kouluopetuksessa kokonaan käsittelemättä sisällisotamme jättämät syvät haavat. Tältä jengiltä puuttuu ymmärrys siitä, miten suuri työväenliikkeen vaikutus on ollut siihen, millaisessa hyvinvointivaltiossa me nyt kuitenkin voidaan elää.

Jarkko Martikainen puolestaan korosti, että laulun tärkein tehtävä pyrkiä kuvaamaan mahdollisimman tarkasti, millaista on olla ihminen.

– Ja minun on omissa lauluissani hyvä keskittyä laulamaan kaikkein alemmista yhteiskuntakerroksista, koska niihin minulla on tuntumaa.

Kun panelisteilta kysyttiin, uskovatko he voivansa vaikuttaa lauluilla tässä ajassa, Martikainen vastasi ehdottoman myöntävästi.

– Kai sen huomaa siitäkin, että minulta on joskus tultu ihan tosissaan tivaamaan, että enkö minä ajattale ollenkaan oikeistolaisia kuulijoitani.