Ruotsin valtiopäivävaalien tulostaulu näytti syksyllä 1998 kummia. Sosialidemokraatit jatkoi toki reippaasta vaalitappiostaan huolimatta maan johdossa, mutta maan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi nousi Gudrun Schymanin vetämä vasemmistopuolue, Vänsterpartiet, 12 prosentin kannatuksella.

Se oli prosentin enemmän kuin Suomen vasemmistoliitolla Claes Anderssonin johdolla vuonna 1995 tai Suvi-Anne Siimeksen kaudella vuonna 1999. Ennenkokematon voimasuhdeasetelma toisilleen läheisten, mutta poliittiselta kulttuuriltaan erilaisten naapurimaan välillä.

Sosialidemokraatit olivat Suomessa perinteisesti haaveilleet skandinaavisesta kannatustasosta, jonka yhdeksi esteeksi oli koettu laitavasemmiston nauttima kohtuuton suosio. Vaikka kotokommunismi hiipui samaa tahtia Neuvostoliiton ja kylmän sodan kanssa, palkinto ei pudonnut työväenliikkeen historiallisen kahtiajaon voittajien syliin.

GUDRUN Schymanin nostattama kannatuspiikki ei kestänyt uudelle vuosisadalle. Ruotsin vasemmistopuolueen tulos on vaihdellut 2000-luvun valtiopäivävaaleissa 5,6-8,4 prosentin haarukassa.

Mielipidemittauksissa puolueen kannatus tosin kipusi 2020-alussa jälleen yli kymmenen prosentin. Uusi nuori puheenjohtaja Nooshi Dadgostar nosti profiilia jopa niin, että Vänsterpartiet kaatoi kesäkuussa 2021 Stefan Löfvenin vähemmistöhallituksen – yhdessä oikeistopuolueiden kanssa.

Vastaavaa valtiopäivillä annettua epäluottamuslausetta ei ollut Ruotsin politiikassa ennen koettu. ”Emme aio enää olla ovimattona”, Dadgostar uhkui.

”Meillä on ollut liian suuri luottamus sosialidemokraatteihin ja heidän kykyynsä rakentaa Ruotsia. Enää meillä ei ole sitä.”

Vasemmistopuolueen kannatus käväisi 12 prosentissa, mutta sen ei onnistunut koskaan realisoida suosiotaan. Vuotta myöhemmin tuli vaalitappio alle seitsemän prosentin tuloksella, ja nykyisen oikeistohallituksen aikana kannatus on sahannut kahdeksan prosentin molemmin puolin.

DADGOSTAR ei jäänyt miksikään tähdenlennoksi, sillä hän johtaa yhä vasemmistopuoluetta. Eikä mieli edelleenkään tee alistua ovimatoksi.

Hän vaatii tiukasti Vänsterpartietille ministeripaikkoja vastineeksi siitä, jos sen tukea kaivataan vaalien jälkeen punavihreän hallituksen pystyttämiseen.

Eri asia on, saako puolue äänestäjiltä riittävästi lihaksia seistä ultimaatuminsa takana ruotsalaisessa blokkipolitiikassa. Useimmille vasemmistossa taitaa vaalien ensisijaisin kysymys olla estää, että nykyinen ruotsidemokraatteihin nojaava oikeistorintama ei saisi jatkokautta.

Siihen taas saatetaan tarvita keskustapuolueen apua, jolle Vänsterpartiet on jatkuvasti ollut ylitsepääsemätön punainen vaate. Sosiaalidemokraatit ovat ennenkin joutuneet tasapainoilemaan näiden kahden puolueen välillä, ja sama asetelma voi olla edessä tulevan syksyn hallitusneuvotteluissa.

Vasemmistopuolueen liikkumatilaa rajoittaa kuitenkin raaka realiteetti. Nykyisenkaltaisten voimasuhteiden vallitessa sille ei oikein ole auki mitään väylää vaikuttaa politiikan toimeenpanoon sosiaalidemokraattien ohitse.

VASEMMISTOLIITOLLA on Suomessa vastaava dilemma. Viime eduskuntavaaleista on hyvässä muistissa valitus siitä, kuinka SDP söi viekkaudella ja vääryydellä vasemmistolta ja vihreiltä kannatusta kehottamalla äänestämään taktisesti.

Mutta mutta, onko vasemmistoliitolla jatkossakaan asiaa hallitusneuvotteluihin, joita sosiaalidemokraatit eivät ole vetämässä?

Olennaista vuoden 2023 vaalituloksessa oli se, että SDP:n, vasemmistoliiton ja vihreiden yhteenlaskettu äänipotti laski 3,4 prosenttiyksikköä. Virta vei oikealle, ja vasemmiston vähenevät äänet pyörivät punavihreän kuplan sisällä.

Merkittävät suunnanmuutokset ovat edellyttäneet koko punavihreän puolen kannatustason nousua, ei pikavoittoja toistensa kustannuksella. Näin on käynyt sekä Esko Ahon (kesk) että Juha Sipilän (kesk) porvarihallitusten jälkeen.

Eduskuntavaaleissa 1995 SDP:n ja vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus kasvoi 7 prosenttiyksikköä ja vuonna 2019 vihreillä vahvistettuna yli 5 prosenttiyksikköä. Enemmistöön ne eivät riittäneet, mutta hallitusratkaisuiksi tulivat sosiaalidemokraattien vetämä ”sateenkaari” ja ”uusi kansanrintama”.

TOUKOKUUN puoluekannatusmittaukset antavat SDP:lle, vasemmistoliitolle ja vihreille 10 prosenttiyksikköä korkeamman kannatuksen kuin eduskuntavaaleissa 2023. Vaikka luvut tuosta tasoittuisivat ensi kevääseen mennessä, odotettavissa on äänestäjien vastareaktio nykyiseen oikeistovaltaan.

Tulos tehnee hallituskysymyksestä kimurantin. SDP:n on vaikea jättää myötätuulessa seilaavaa vasemmistoliittoa oppositioon, mutta helppoa ei myöskään ole löytää porvaripuoluetta, joka kelpuuttaisi sen kumppanikseen julkisen talouden tervehdyttämistalkoisiin.

Vasen kylki voi jäädä myös Ruotsissa sosialidemokraateilta auki, jos kurinalaisella talouspolitiikalla kampanjoiva Magdalena Andersson nojaa tulevan hallituksensa varsin talousliberaaliin keskustapuolueeseen.

Mutta ennen kuin niitä vaakakuppeja päästään punnitsemaan, täytyy punavihreän blokin voittaa keskustan tukemana vaalit. Sen jälkeen löytynee vähemmistöhallituksiin ja erilaisiin tukipuoluemalleihin tottuneessa Ruotsissa luovia malleja riittävän tasapainon ratkaisemiseksi.

Aikansa nuo neuvottelut kyllä ottavat. Kolme kuukautta ennen vaaleja näyttää joka tapauksessa siltä, että ruotsidemokraatteihin hirttäytyneen Ulf Kristerssonin ja maltillisen kokoomuksen vallan päivät ovat tältä erää luetut.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.