RUOTSIN valtiopäivävaaleihin on aikaa enää kuukausi, ja vaalitaiston loppusuora alkoi viimeistään juhannuksen jälkeen Almedalenin politiikkaviikolla.

Porvarillinen hallitusrintama laitaoikeiston ruotsidemokraateilla vahvistettuna kiihdyttää kohti maalilinjaa edelleen takamatkalta, sillä mielipidemittaukset ovat lupailleet vallanvaihtoa reilulla marginaalilla.

Omien saavutusten markkinoimisen sijaan maltillinen kokoomus varoittaa pääministeri Ulf Kristerssonin suulla entistä ahkerammin vasemmistovaarasta.

Ruotsidemokraattien retoriikka on räväkämpää ja radikaalimpaa. Temaattisesti puolue on yrittänyt laventaa repertuaariaan, mutta agendan ytimestä löytyvät edelleen rikollisuus ja maahanmuutto.

Torjuttavana vastakuvana esitetään islamismi, joka muodostaa heidän mielestään vakavan uhan koko ruotsalaiselle elämänmuodolle ja demokratialle.

KYSE EI OLE pelkästään väkivallan tai terrorismin pelosta vaan vahingollisten rinnakkaisyhteiskuntien rakentumisesta.

Niissä sikiävät Ruotsille vieraat arvot ja asenteet naisten oikeuksien polkemisesta lähtien.

Ruotsidemokraattien piirissä ei epäröidä viljellä perussuomessakin tuttua salaliittoteoriaa: sosiaalidemokraatit haluavat muka päästää maahan enemmän islamisteja kasvattaakseen äänestäjäkuntaansa.

Puoluejohtaja Jimmie Åkessonin silmissä kiiluu oikeus- tai sisäministerin salkku. Muut oikeistopuolueet ovat luvanneet avata ruotsidemokraateille historiallisen oven hallitukseen, mikäli
vallassa oleva Tidö-koalitio saavuttaa vaaleissa enemmistön valtiopäiville.

VASTUSTAJAN demonisointi on politiikassa usein olkiukkojen rakentelua ja vaalikamppailujen populistista peruskauraa.

Asiaperustein ei Magdalena Anderssonin johtamista sosiaalidemokraateista hevillä tunnista oikeiston maalaamaa mörköä. Ei sen enempää talous- kuin maahanmuuttopolitiikankaan osalta.

Päinvastoin, Anderssonista puhuessa on viitattu (joko kehuna tai haukkumasanana) maltillisiin ”Magda-moderaatteihin”. Niillä tarkoitetaan porvareita, jotka kavahtavat yhteistyötä laitaoikeiston kanssa. Tässä joukossa on paljon kaupunkilaisnaisia.

Sukupuolten äänestyskäyttäytyminen on Ruotsissakin eriytynyt jo pitkään: naiset kallistuvat vasemmalle, miehet oikealle.

Aikoinaan valtiovarainministerinä (2014-2021) Andersson profiloitui lähinnä puolueensa keskustaan, ellei oikeaan laitaan.

Käynnissä olevassa vaalikamppailussa hän on esiintynyt ennen muuta talouspolitiikan taitajana, pyrkien näin lieventämään sosiaaliliberaalien porvarien ennakkoluuloja.

OIKEISTON pelottelu nojaa väitteisiin, että vallanvaihto avaisi vaikutuskanavia vaarallisemmille voimille. Kuten laitavasemmistolle ja ympäristöpuolue vihreille, tai sitten niille maahan vyöryville islamisteille.

Vasemmalta kriittisesti katsoen sosiaalidemokraattien linja ei ehkä poikkea riittävästi kokoomuspuolueesta. Tyytymättömyyttä haluttaisiin kanavoida radikaalimpaan muutokseen.

Ärhäkkäimmät murinat pidetään kuitenkin mahassa, kun yhteinen tavoite on oikeistovallan kukistaminen.

Uuden hallituksen muodostaminen on sitten vaalivoiton jälkeisen ajan murhe, eikä ole lainkaan selvää, mitkä oppositiopuolueet sinne mahtuisivat sosiaalidemokraattien seuraksi.

Ohjelmaneuvottelut kun tapaavat naapurissakin pitkittyä. Ruotsin poliittinen kulttuuri tarjoaa toisaalta monenlaista joustavuutta vähemmistöhallituksista erilaisiin tukipuoluemalleihin.

PARALLEELIT ovat ilmeiset Suomen poliittisiin asetelmiin, joissa oikeistohallituksen kannatus on matanut mielipidemittauksissa kaukana opposition takana.

Pääministeripuolue kokoomukselle toivoa tuovat merkit talouden käänteestä, jolla on aikaa juurtua äänestäjiin puoli vuotta kauemmin kuin Ruotsissa.

Antti Lindtmanin SDP puolestaan paistattelee selvässä gallup-kärjessä, joskin tutusti alemmalla kannatustasolla kuin aateveljensä Ruotsissa. Suomen dramaattisesti heikompi taloustilanne pakottaa sovittelevaa sordinoa demarienkin tulevaisuuslupauksiin.

Perussuomalaiset taas ovat samassa jamassa kuin ruotsidemokraatit naapurissa: ministerisalkut karkaavat käsistä, ellei nykyinen hallituspohja saavuta vaaleissa enemmistöä.

Eikä sekään takaa Suomessa paikkaa vallan saleihin, joihin avaimia tarjoavat myös blokkipolitiikan ylittävät ratkaisut.

Taktisia asemiaan vahvistaakseen perussuomalaiset ovat pohjustaneet toivetta, että hallitus muodostettaisiin sosiaalidemokraattinen ohi, vaikka SDP voittaisi vaalit.

Vähemmän on nähty mielialan muokkausta suuntaan, joka tekisi perussuomalaisista houkuttelevamman kumppanin edes muille porvaripuolueille.

HEIKOSTI menneiden kunta- ja aluevaalien jälkeen perussuomalaiset ovat ryhmittyneet entistä selkeämmin maahanmuuttokielteisen lipun ympärille.

Propagandaan on uinut myös entistä räikeämpi sivujuonne islamismilla pelottelua – aivan kuin Ruotsin mallia mukaillen.

Ruotsidemokraatit tosin paraikaa tukevat täpöillä hallitusta, jonka opetus- ja integraatioministeri on palestiinalais-libanonilaistaustainen Simona Mohamsson.

Liberaalien puheenjohtaja on itse ilmoittautunut ateistiksi, mutta ei näe Åkessonin tapaan ristiriitaa islaminuskon ja ruotsalaisen identiteetin välillä.

Tidö-hallituksessa on lisäksi kaksi iranilaistaustaista naista, ilmasto- ja ympäristöministeri Romina Pourmokhtar sekä kulttuuriministeri Parisa Liljestrand.

Myös vasemmistopuolueen puheenjohtajan Nooshi Dadgostarin vanhemmat ovat Iranin islamistivaltaa vastustaneita pakolaisia.

Uhkakuvan lietsomisen sijaan heitä kaikkia voisi pitää esimerkkeinä maahanmuuttajien onnistuneesta integroinnista pohjoismaiseen (luterilaiseen) yhteiskuntaan ja sen edustukselliseen
demokratiaan.

KYNNYS esimerkiksi liberaalin afgaanitaustaisen naisen hyväksymiseen vallanpitäjäksi taitaa Ruotsissa olla jo ylitetty konservatiivisessa laitaoikeistossakin.

Ja onhan meilläkin ministerinä marokkolaismiehen tytär. Sama Sari, joka aikanaan toi Suomelle suuresti juhlittua kultaa ja kunniaa yleisurheilussa.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.